Buddhalainen psykoterapia – yogācāra

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Buddhalainen psykologia on nykyään jo tunnettu käsite niin hyvinvoinnin ja psykologian alueella, kuin akateemisena oppiaineenakin. Buddhalaisen mielenfilosofian perustana toimivat Buddhan varhaiset opetukset, joita täydennettiin myöhemmissä Abhidharma-kirjoituksissa. Vuosisatojen kuluessa opetuslinjat haarautuivat erilaisiin koulukuntiin samaan tapaan kuin antiikin filosofiassakin. Yogācāra on yksi näistä opetuslinjoista. Sen piirissä oppijärjestelmää jatkokehitettiin kokonaisvaltaiseksi mielenfilosofiseksi järjestelmäksi, jota voi kutsua buddhalaiseksi psykologiaksi ja psykoterapiaksi.

Yogācāra on mahāyāna -koulukunnan haarauma, joka tarkoittaa kirjamellisesti ”joogan harjoittamista”. Koulukunnan oppeja löydetään jo 100-200-luvuille ajoitetuista teksteistä. Yogācāran oppeja systematisoivat noin 300-400-luvuilla veljekset Asanga ja Vasubandhu, sekä kenties edellisen mentorina toiminut Maitreya-nātha. Yogācāra vaikutti intialaiseen buddhalaisuuteen vielä pitkään tämän jälkeenkin ja sen vaikutteet ovat edelleenkin nähtävissä muun muassa tiibetinbuddhalaisuudessa sekä chan-buddhalaisuuden eri haaroissa Kiinassa, Koreassa, Japanissa ja Vietnamissa.

Vasubandhun Trimshikā kārikā eli kolmekymmentä säettä on tiivis kirjallinen esitys yogācāran keskeisestä filosofiasta. Näistä säkeistä on tehty useita kommentaareja, kuten vuonna 2022 julkaistu Timo Klemolan suomenkielinen esitys. Vasubandhun veljen Asangan nimiin on puolestaan laitettu teos Yogācārabhumi, joka sisältää laajan esityksen yogācāran oppijärjestelmästä ja harjoituksista. Paramārtha puolestaan teki 500-luvulla suuren työn kääntäessään yogācāra-tekstejä kiinaksi, samalla kehittäen niiden oppeja eteenpäin.

Yogācāra buddhalaisena psykologiana ja psykoterapiana

Yogācāra painottaa mentaalisten prosessien, kuten tiedonkäsittelyn, havaitsemisen ja tietoisuuden tutkimista buddhalaisten joogaharjoitusten kautta. Siksipä sitä kutsutaan myös vijnānavādaksi, joka tarkoittaa tietoisuus- tai tajuntaoppia. Tutkijoiden piirissä on jonkin verran erimielisyyttä sen suhteen, onko kyseessä idealistinen metafyysinen oppi, joka pitää mieltä todellisuuden perustana, vai pikemminkin fenomenologinen oppi, joka ei pyri selvittämään niinkään olevaisen perustaa, kuin sen kokemuksellista ilmenemistä. Molemmat tulkinnat ovat loogisesti mahdollisia.

Yogācāran mielenteoriaan kuuluvat tajunta alakategorioineen, mielentekijät osa-alueineen, sekä keho. Yogācāran psykologia siis yhdisti niin kognition (eli tiedonkäsittelyn) kuin kehotietoisuudenkin. Vastaavanlainen ajattelu on tullut läntisen psykologian valtavirtaan vasta 1500 vuotta myöhemmin, kun kognitivismi alkoi syrjäyttämään behaviorismia noin 1950-luvulta alkaen. Kehollisesta käänteestä on puolestaan alettu puhumaan laajemmin vasta 2000-luvun taitteessa. Yogācāra myös jatkokehitti varhaisbuddhalaisuudessa esiintynyttä juuritajunnan (mula-vijnāna) käsitettä, kutsuen sitä varastotajunnaksi (ālaya-vijnāna). Tätä voi pitää varhaisena esityksenä tiedostamattomasta mielestä, johon liittyviä psykoterapeuttisia teorioita muun muassa Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung alkoivat kehittelemään 1900-luvun alkupuolella.

Yogācāran järjestelmä sisältää mielenfilosofian lisäksi myös psykoterapeuttisia työvälineitä. Näihin kuuluvat optimaalisen mielentoiminnan kannalta hyödyllisten ja haitallisten mielentekijöiden kategorisointeja ja niiden hallintaan kytkeytyviä harjoituksia. Näiden meditatiivisten joogaharjoitteiden avulla yogācāran harjoittaja pyrkii kehittämään psykologisesti terveempää, tietämättömyydestä vapaata mieltä. Tässäkin suhteessa on helppoa nähdä vastaavuuksia nykyisen psykoterapiakentän kehitykseen, jossa buddhalaispohjainen mindfulness ja keholliset joogaharjoitukset on otettu tärkeäksi osaksi mielenterveyden hoitoa.

Yogācāran keskeisiä oppeja – yhdeksän tajuntaa ja kolme luontoa

Yogācāralle ominaista oli tajunnanfilosofian hyvin tarkka käsittely. Sen keskeisiin käsitteisiin kuuluivat varastotajunta ja puhdas tajunta (amala-vijnāna), joista jälkimmäistä kehitteli yogācāra-filosofi Paramārtha (499-569 jaa). Yogācāra jakoi tajunnan yhdeksään osaan: viisi aistitajuntaa, ajatustajunta, minätajunta, varastotajunta ja puhdas tajunta.

Varastotajunta toimii perustana, jolle aistitajunnat, ajatustajunta ja minätajunta rakentuvat. Se on nimensä mukaisesti luonteeltaan varastoiva ja mahdollistaa siten karmallisten seurausten jatkumon (tässä ja seuraavissa elämissä). Varastotajuntakaan ei ole kuitenkaan perimmäinen todellisuus, sillä se on ehdonvarainen ja siten pysymätön. Puhdas tajunta on puolestaan ei-ehdonvarainen. Chan-koulukunnan käsitys buddhaluonnosta (tathāgatagarbha) vastaa yogācāran puhtaan tajunnan käsitettä. Srimaladevi-suutra esittää buddhaluonnon olevan pysyvä, nautintoa, tosi-itse ja puhdas, vastakohtana ehdonvaraisen olemassaolon pysymättömyydelle, kärsimyksellisyydelle, itsettömyydelle ja tahraisuudelle. Sekä varastotajunnan, että puhtaan tajunnan käsitteitä on kritisoitu joissain buddhalaisissa koulukunnissa, sillä molemmat muistuttavat vedalaisten opetusten pysyvää tosi-itseä, ātmania.

Omaleimainen on myös yogācāran oppi ilmiöiden kolmesta luonnosta, jotka linkittyvät tajunnanfilosofiaan. Nämä ovat kuviteltu luonto, keskinäisriippuvainen luonto ja absoluuttinen ei-luonto:

Ajatusten rakentama kuviteltu luonto (parikalpita-svabhāva) vastaa arkista kokemustamme todellisuudesta. Tämä syntyy takertumisesta subjektiin ja objektiin, sekä kyvyttömyydestä havaita miten mieli rakentaa ilmiöitä nimeämisen ja takertumisen kautta. Käytännössä tämä on siis aisti-, ajatus- ja minätajunnan luoma todellisuus. Keskinäisriippuvainen luonto (paratantra-svabhāva) rakentuu ilmiöiden ilmentymisen ja katoamisen virrasta. Pysymättömät ilmiöt muodostavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan kuvioita, jotka vaikuttavat pysyviltä, kuten pyörteet virrassa. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin pysymättömiä ja ainoastaan suhteellisesti olemassaolevia. Varastotajunta ylläpitää näitä keskinäisriippuvaisuuden syy-seuraussuhteita. Absoluuttinen ei-luonto (parinispanna-svabhāva) on löydettävissä meditaatioharjoitusten avulla. Tätä perimmäistä todellisuutta on mahdotonta kuvailla käsitteillä, sillä se on niistä täysin tyhjä. Tähän ei-luontoon viitataan sanoilla sellaisuus (tathātā) ja tyhjyys (sunyata).

Yogācāran mielenteoria ja harjoitukset pyrkivät avaamaan sekä käsitteellisesti, että kokemuksellisesti ilmiömaailman eri puolia. Tarkoituksena on oivaltaa syvällisesti kuvitellun luonnon, keskinäisriippuvaisuuden luonnon ja absoluuttisen ei-luonnon eroavaisuudet. Näin harjoittaja voi lopulta vapautua takertumisesta varastotajunnan ylläpitämään illusoriseen ilmiömaailmaan ja oivaltaa puhtaan tajunnan kautta todellisuuden perimmältään tyhjänä ei-luontona. ”Todellinen itse on ei-itse”, kuten zen-opettaja Hakuin Ekaku (1686-1769) aikoinaan kirjoitti.

Lopuksi

Yogācāran vaikutus intialaiseen buddhalaisuuteen on ollut vahva, ja buddhalaisuuden levitessä Itä-Aasiaan yogācāran opit ovat integroituneet osaksi chan/zen-koulukuntia. Niinpä ei olekaan yllättävää, että myöhempien aikojen kuuluisat opettajat, kuten Hakuin, ovat käsitelleet samoja teemoja omissa opetuksissaan. Myöhemmät mahāyāna-filosofit ovat kehittäneet joitain käsitteitä pidemmälle ja esittäneet myös vaihtoehtoisia näkökulmia, mutta on selvää, että yogācāra on toiminut vahvana pohjana näille kehitelmille.

On mielenkiintoista havaita, miten selkeästi nykyinen mindfulness-liike on myöskin ottanut vaikutteita näistä opeista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mindfulnessin isänä pidetty Thick Nhat Hanh (1926-2022) harjoitti vietnamilaista zeniä ja MBSR:n kehittäjä Jon Kabat-Zinn opiskelee puolestaan korealaista zeniä. Yogācāran kehittämä buddhalainen psykologia ja psykoterapia ovatkin siis edelleen vaikuttamassa myös nykyajan mielenterveyden hoitomenetelmiin.

Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, integratiivinen terapeutti ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Syksyllä 2022 ilmestyy uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto, joka antaa välineitä nyky-yhteiskunnan haasteiden kohtaamiseen.

Advertisement

Meditaation haitalliset vaikutukset – primum non nocere

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Meditaatioharjoitusten vaikutuksia on tutkittu tieteellisesti jo yli 50 vuotta. Tutkimukset ovat kuitenkin pitkään keskittyneet yksipuolisesti vain harjoitusten tuomiin hyötyihin. Viime vuosina myös meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista on saatu tieteellistä näyttöä.

Meditaation vaikutusten tieteellinen tutkimus alkoi 1970-luvun alussa Maharishi Mahesh Yogin länteen tuoman transsendenttisen meditaation myötä. Jon Kabat-Zinnin kehittämää MBSR-menetelmää puolestaan alettiin tutkia kymmenen vuotta myöhemmin. Tutkimuskenttä laajentui seuraavina vuosikymmeninä niin, että nykyään julkaistaan vuosittain tuhansia tieteellisiä tutkimuksia mindfulnessin hyödyistä. 

Tutkimusten anti on kuitenkin ollut pitkään yksipuolista. On etsitty vain hyötyjä, jotka eittämättä ovat osalle ihmisiä todellisia. Samaan aikaan tutkimusotoksissa on kuitenkin aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole harjoituksista hyötyneet – tai joille niistä on ollut enemmänkin haittaa. Itseasiassa on myös tutkimuksin osoitettu, että mindfulness-tutkimusten julkaisuissa on vinoumaa. Hyötyjä esittelevät tutkimukset pääsevät helpommin julkaisuihin kuin ne tutkimukset, joissa hyötyjä ei olla löydetty, tai joissa hyötyjen sijaan onkin löydetty enemmän haittavaikutuksia.

Brownin yliopiston tutkija Willoughby Britton on tutkimusryhmineen tehnyt pioneerityötä tutkimalla meditaatioharjoitusten haittavaikutuksia. Britton tutki alunperin mindfulnessin hyötyjä unettomuuden hoidossa, mutta huomasi datansa olevan ristiriidassa odotettujen tulosten kanssa. Harjoituksilla näyttikin olevan negatiivisia vaikutuksia. Brittonin luotsaama voittoa tavoittelematon yhdistys Cheetah House saakin vuosittain kymmeniätuhansia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kärsivät meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista. Suomessakin tätä asiaa on viime aikoina nostettu pinnalle esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa. Vaikka kyseisessä HS:n jutussa käytettiin esimerkkinä vain yhtä tiettyä harjoitusperinnettä, meditaatioharjoituksiin liittyviä haittavaikutuksia esiintyy kaikissa tutkituissa harjoitusperinteissä.

Meditaatioharjoitusten haittavaikutukset

On yleinen myytti, että meditaatio voi olla haitallista lähinnä traumataustaisille ihmisille. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että haitallisia vaikutuksia esiintyy usein myös ihmisillä, joilla ei ole minkäänlaista traumataustaa tai aiempia mielenterveyden ongelmia. Periaatteessa siis kuka tahansa voi kokea haittavaikutuksia.

Tyypillisiä haittavaikutuksia ovat ylivirittyneisyys tai alivirittyneisyys, keskittymisen ja muistamisen vaikeudet, univaikeudet, aistihavaintoihin liittyvä epämiellyttävyys, hankaluudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tasapainoisen minäkokemuksen horjuminen. Näistä useimmin toistuvia hankaliksi koettuja oireita ovat ylivirittyneisyyteen liittyvät kokemukset. Itseasiassa meditaatioharjoitusten melko yleinen haittavaikutus on ylivirittyneisyyteen liittyvä univaikeuksien lisääntyminen, vaikka populaarissa keskustelussa harjoitusten ajatellaan johtavan parempiin yöuniin. Ylivirittyneisyyteen liittyy joskus myös dissosiaatiota, jossa harjoittaja menettää (negatiivisella tavalla) kosketuksen omaan minuuteensa. Tämä saattaa olla ongelmallisempaa, jos taustalla on jo valmiiksi traumaattisiin kokemuksiin liittyvää dissosiaatio-taipumusta.

Haitalliset vaikutukset voivat olla ohimeneviä, mutta joskus ne kroonistuvat ja voivat kestää vuosia. Harjoitusmenetelmillä on vaikutusta siihen millaisia haittavaikutuksia ilmenee, mutta on yksilöllistä mikä menetelmä toimii hyvin tai huonosti kenellekin. Ei voi siis yksiselitteisesti sanoa, että jokin tietty harjoitus olisi turvallisempi tai haitallisempi kuin jokin toinen. Esimerkiksi keholliset harjoitukset, kuten hengitystietoisuus tai kehotuntemusten tarkastelu, voivat olla vireystilaa tasapainottavia, mutta samat harjoitukset voivat myös lisätä ahdistuneisuutta tai laukaista traumaan liittyviä kokemuksia. Ei-keholliset mielen tason harjoitukset voivat puolestaan horjuttaa tasapainoista minäkokemusta, mikä voi alentaa arjen toimintakykyä.

On myös tärkeää huomata, että samankaltaiset kokemukset voivat olla yhdelle harjoittajalle positiivisia ja toiselle negatiivisia. Esimerkiksi minäkokemuksen ”löystyminen” voi olla hyvä asia, jos harjoittaja on ikäänkuin jumissa oman minuutensa kanssa. Monissa buddhalaisissa ja vedalaisissa harjoitusperinteissä pyritäänkin havaitsemaan minuuden illusorinen luonne. Toisaalta minuus on arjen sujuvuuden kannalta hyvin tärkeä. Jos harjoittaja menettää kosketuksen omaan minuuteensa (dissosioi), siitä voi seurata paljon hankaluuksia arkeen ja ihmissuhteisiin. Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tapausta, jossa naispuolinen harjoittaja oli meditaatioharjoitusten seurauksena menettänyt tunneyhteyden itseensä ja lapsiinsa, kokien tämän vaurioittaneen hänen elämäänsä suuresti. Samoin oman elämän merkityksellisyys on joissain tapauksissa kadonnut, kun harjoittaja ei ole kokenut olevansa aidosti olemassa. Onko jokin ilmiö hyödyllinen vai haitallinen, näyttää riippuvan siitä, onko ilmiö riittävästi harjoittajan itsensä hallittavissa ja tuoko se elämään mahdollisuuksia vai rajoituksia.

Meditaation haittavaikutuksia lieventävinä tekijöinä ovat tutkimusten mukaan olleet sosiaaliset kontaktit, kuten keskustelut toisten ihmisten kanssa. Keskustelut ovat toimineet tärkeinä tasapainottajina erityisesti hiljaisilla retriiteillä. Hiljaisuus ja kontaktin välttely retriiteillä vievät tyypillisesti harjoittajaa kohti ylivirittyneisyyttä ja siihen liittyvää dissosiaatiota. Retriitteihin saattaisikin olla hyödyllistä lisätä enemmän sosiaalista kontaktia ja keskusteluhetkiä intensiivisen meditaatioharjoituksen tasapainoittajiksi. Itselläni on hyviä kokemuksia retriiteistä, joissa illalla on ollut vapaata keskustelua ja saunomista. En ole kokenut tällaisten sosiaalisten tilanteiden vähentävän meditatiivisen harjoituksen vaikuttavuutta. Pikemminkin olen kokenut sosiaalisen vuorovaikutuksen rakentavan siltaa arjen elämään, johon retriitiltä joka tapauksessa palataan.

Meditaation vaikutukset noudattavat usein ylösalaisen U:n muotoista käyrää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alunperin miellyttäviltä tuntuvat vaikutukset saattavat alkaa tuntumaan epämiellyttäviltä, mikäli niiden voimakkuus kasvaa liiaksi. Esimerkiksi aistihavaintojen ja keskittymisen sopiva vahvistuminen voi tuoda arkeen lisää väriä ja merkityksellisyyttä. Jos ”volume” on kuitenkin jatkuvasti liian isolla, eikä sitä saa säädettyä halutessaan pienemmälle, seurauksena onkin ahdistuneisuutta ja pahoinvointia. U-käyrä liittyy myös harjoitusmääriin. Pienillä harjoitusmäärillä näyttää olevan lähinnä myönteisiä vaikutuksia, mutta haitalliset vaikutukset alkavat lisääntymään harjoitusmäärien kasvaessa yli 30 minuuttiin päivässä.

On myös tärkeää ymmärtää, etteivät meditaation haittavaikutukset kosketa vain aloittelijoita. Myös hyvin kokeneilla harjoittajilla on yleisesti harjoituksiin liittyviä negatiivisia kokemuksia, vaikka heillä on laajaa tietämystä harjoittamastaan perinteestä.

Buddhalaisiin meditaatioharjoittajiin keskittyneessä The varieties of contemplative experience tutkimuksessa oli mukana noin 60 haittavaikutuksia kokenutta meditaation harjoittajaa (ikähaarukka 17-63 vuotta, 94% länsimaalaisia). Useimmat heistä olivat pitkänlinjan meditoijia ja itsekin meditaatio-opettajia jossain buddhalaisessa harjoitusperinteessä (theravada, zen ja tiibetiläiset traditiot). Suurimmalla osalla tutkituista oli pääasiallisena harjoituksena samatha, vipassana ja shikantaza, sekä hengityksen laskeminen, mutta mukana oli myös koan, metta, dzogchen, visualisaatio ja mantra-harjoitusten tekijöitä. Käytännössä haitallisia vaikutuksia näyttää esiintyvän siis kaikentyyppisten meditaatioharjoitusten yhteydessä. On myös hyvä tiedostaa, että meditaatio on vain yksi osa buddhalaista harjoitusta. Valtaosa maailman buddhalaisista harjoittaa perinnettään enimmäkseen muilla tavoin, kuten harjoittamalla eettisyyttä ja yksinkertaisia rituaaleja. Silloinkin, kun meditaatioharjoituksia tehdään esimerkiksi osana rituaaleja, ne ovat ajallisesti vain lyhyitä tuokioita.

Lopuksi

Halusin kirjoittaa meditaation haittavaikutuksista hieman kattavammin, sillä tutkittua tietoa näistä asioista ei ole suomeksi juurikaan julkaistu. Vaikka tämä kirjoitus keskittyy tuomaan esille nimenomaan haitallisia vaikutuksia, on tietysti hyvä muistaa, että monille ihmisille meditaatioharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa elämään. Asia ei ole siis mustavalkoinen. Itsekin olen harjoittanut meditaatiota parikymmentä vuotta ja kokemukseni ovat olleet pääosin positiivisia.

Mielestäni nykyisen mindfulness-trendin laajetessa kouluihin ja työpaikoille tulisi kuitenkin olla avoin sille, ettei kaikkien tarvitse tai edes kannata tehdä meditatiivisia harjoituksia. Lisäksi monet pitkän linjan meditoijatkin saattavat jossain elämänsä vaiheessa törmätä harjoitusten haittavaikutuksiin. Tästä syystä on hyvä olla tietoinen siitä, että haittavaikutukset ovat luultua yleisempiä ja niihin voi saada apua. Meditaatio ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin – monet meditaation harjoittajat hyötyisivät myös hyvästä terapiasta, jota harjoituskeskuksissa on harvoin tarjolla.

Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022 ja siihen voi osallistua myös etänä.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija, jolta julkaistaan lokakuussa 2022 uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022). Häneltä on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019).

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Onko Joulupukkia olemassa? Tämä kysymys on monien lasten huulilla joka jouluna. Muistan varsin hyvin, kun itse löysin ratkaisun tähän kysymykseen nelisenkymmentä vuotta sitten tunnistaessani naamarin takaa pappani. Kysymys juolahti taas mieleeni, kun keskustelimme Mielen laboratorio -podcastissa joogaopettaja Måns Broon kanssa joogafilosofioiden erilaisista lähestymistavoista todellisuuteen – ja Joulupukkiin.

Joulupukkiin liittyvä ”suuren kysymyksen” perinne muistuttaa itseasiassa monien viisausperinteiden pyrkimystä selvittää totuus todellisuudesta. Kiinalainen Hua Tou on hyvä esimerkki meditatiivisesta kysymisestä, jossa itse kysyminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Tartunkin seuraavaksi tähän tärkeään kysymykseen buddhalaisen mielenfilosofian kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Mitä löytyy naamarin takaa?

Kysymyksen Joulupukin olemassaolosta voi nähdä viittauksena laajempaan kysymykseen – onko minää olemassa? Monet varhaisbuddhalaiset tekstit, kuten anathapindika sutta keskittyvät juuri tähän kysymykseen. Kysymykseen haetaan vastausta näissä perinteissä tutkimalla erilaisia mentaalisia ilmiöitä meditatiivisesti. Harjoittaja ottaa tutkimuskohteeksi esimerkiksi viisi ilmiöryhmää (muoto, tuntemukset, mielteet, tahtomukset ja tajunta) ja tutkii löytyykö näistä erillistä, pysyvää minuutta. Meditatiivisen harjoituksen edetessä syvemmälle, ilmiöiden erottelukyky muuttuu yhä tarkemmaksi. Lopulta harjoittaja toteaa omakohtaisen tutkimuksen perusteella, ettei itseyttä ei löydy näistä tai muistakaan ilmiöistä.

Joulupukin olemassaoloa voisi tutkia samalla tavalla erilaisten ominaisuuksien kautta. Löytyykö Joulupukki valkoparrasta, hiippalakista, karvanutusta, ryhmysauvasta tai reestä? Kun jokaista elementtiä on tarkoin tutkittu voidaan tehdä johtopäätös: Joulupukki ei löydy näistä elementeistä, eikä häntä siis ole olemassa erillisenä ja pysyvänä itseytenä. Valkoparta, hiippalakki, karvanuttu, ryhmysauva ja reki luovat vain kudelman, jota mieli erehtyy pitämään todellisena. Joulupukin todellinen itse on ei-itse.

Tämä on kuitenkin vain yksi ratkaisu Suureen Kysymykseen. Mahayana-buddhalainen Sydänsuutra tarkastelee asiaa hieman eri näkökulmasta.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Sydänsuutra eli Prajnaparamita Hridaya (Viisauden täydellistymän Sydän) tiivistää nimensä mukaan buddhalaisen viisausfilosofian ydinkäsitteet. Sydän on merkitykseltään tässä yhteydessä sama kuin kynttilän ”sydän”. Suutra käännetäänkin usein myös Ydinsuutraksi. Varhaisimmat löydetyt kommentaarit tästä tekstistä sijoittuvat 600-luvun alkuun.

Sydänsuutra on varsin lyhyt ja tiivis teksti. Se on helppo opetella ulkoa ja ehkäpä siksi se on hyvin suosittu monissa buddhalaisissa koulukunnissa – ja onpa se löytänyt tiensä myös sekulaariin kontekstiin. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinn esittelee Sydänsuutran erityisen merkityksellisenä tekstinä kehittämänsä mindfulness-ohjelman (MBSR) kannalta.

Sydänsuutran ensimmäinen säkeistö oikeastaan tiivistää sisällön muutamaan riviin: 

Avalokiteshvara (myötätunnon bodhisattva) syventyi Viisauden täydellistymään ja näki, että viisi ilmiöryhmää (skandhaa) ovat tyhjiä, ja ylitti näin kaiken kärsimyksen.

Seuraavissa säkeissä Avalokiteshvara käy yksityiskohtaisesti läpi buddhalaisen psykologian peruselementit kuten skandhat, dharmat, riippuvuussyntyisyyden 12 linkkiä, sekä neljä jaloa totuutta ja kertoo, että ne ovat kaikki tyhjiä (shunya). Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa. Ei ole siis mitään saavutettavaa tai ei-saavutettavaa.

Kun tyhjyys nostetaan hallitsevaksi teemaksi, meditatiivinen työskentely siirtyy eräänlaiseen dekonstruktioon. Tyhjyydessä ei ole aikasidonnaisia syy-seurausketjuja, eikä siten myöskään buddhalaisen psykologian erittelemiä ilmiöitä, niiden synnyttämiä ketjuja eikä ketjujen lakkaamiseen johtavia polkuja. Tämä on paradoksi, joka tulee polun harjoittajan ratkaistavaksi – viisauden täydellistymässä ei ole polkua eikä mitään ratkaistavaa. Loputtoman ilmiöiden erottelun (vijnana) sijaan Bodhisattva näkee olevaisen tyhjyysluonteen, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä ja pyrkimyksestä kärsimyksen lakkauttamiseen.

Sydänsuutran kannalta oppi ei-itseydestä (anatman) ei yllä riittävän pitkälle. Sydänsuutra kertoo kaikkien ilmiöiden olevan pohjimmiltaan tyhjyyden, absoluutin ilmentymää. Sydänsuutra korostaa siis ei-itseyden sijaan shunyataa, kaiken tyhjyyttä. Shunyata ei hajota ainoastaan ”itseyden rekeä” osiin, joista ei löydy pysyvää minää – shunyata hajottaa myös reen osat täydelliseen tyhjyyteen.

Palatkaamme siis Suureen Kysymykseen Joulupukista.

Sydänsuutra kertoisi, että Joulupukki on tyhjyyttä, mutta tyhjyys on myös Joulupukki. Joulupukkia ei voi löytää valkoparrasta, hiippalakista tai karvanutusta sillä nekin ovat tyhjää. Tyhjyys ei kuitenkaan johda nihilistiseen olemattomuuteen, sillä tyhjyys ilmenee myös muotoina. Vaikka Joulupukki on olemukseltaan tyhjä, tyhjyys samaan aikaan ilmenee Joulupukkina. Kuka tahansa lapsi voi todistaa, että joulupukki on varsin todellinen ja tärkeä olento. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin S-ryhmä tai Tiernanpojat.

Joulupukki on elävä Hua Tou, joka jokaisen lapsen täytyy ratkaista. Ratkaisu ei ehkä kuitenkaan ole se, johon päädyin 40 vuotta sitten. Se olisi mustavalkoinen pakotie nihilismiin. Joulupukki yhtä aikaa on ja ei ole. Tämän paradoksin ylläpitäminen on hankalaa, mutta samalla myös viisauden alku. Ehkäpä tänä jouluna etsin joulukoristelaatikosta aloittelijan mielen ja koetan antautua tälle mysteerille uudestaan: Onko Joulupukki olemassa?

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Ehdonvaraisuuden kehä ja jäätelönhimon olemus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Pratītya-samutpāda on yksi keskeisimmistä buddhalaisista opetuksista. Se löytyy monista vanhoista opetusteksteistä, kuten esimerkiksi Anathapindika-suttasta. Pratītya-samutpāda voidaan kääntää esimerkiksi riippuvuussyntyisyydeksi (pratitya = riippuvuus jostakin, samutpāda = nouseminen, alkuperä) tai ehdonvaraisuuden kehäksi, joka kuvaa opetuksen sisältöä tarkemmin. Käytän tässä kirjoituksessa molempia käännöksiä tilanteen mukaan.

Riippuvuussyntyisyys kuvaa samaan aikaan buddhalaista käsitystä minän muodostumisesta ja buddhalaista ontologiaa, eli käsitystä olevaisuuden olemuksesta. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan hieman molempia näkökulmia.

Riippuvuussyntyinen minä

Riippuvuussyntyisyyttä voidaan pitää eräänlaisena buddhalaisen psykologian tiivistelmänä. Se kuvaa minän prosessina, joka muodostuu jatkuvasti hetkestä hetkeen, ilman tiettyä alkua ja loppua. Tätä prosessia voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä tässä hetkessä tai toisaalta pidemmällä aikavälillä, joka voi tarkoittaa minuutteja, päiviä, kokonaista elämänkaarta tai jopa jälleensyntymien ketjua.

Ehdonvaraisuuden kehä esitetään yleisimmin 12 linkistä muodostuvana ketjuna. Koska tätä kirjoittaessani sattuu olemaan kaunis kesäpäivä, esittelen linkit meille monille tutun jäätelönhimon kautta:

1. Tietämättömyys (avidyā)

Ensimmäinen linkki on tietämättömyys, joka käytännössä tarkoittaa sitä, etten ole tietoinen minän riippuvuussyntyisyydestä, vaan samaistun täysin kokemuksiini ja pidän niitä kyseenalaistamattomana todellisuutena. En siis ole tietoinen tässä kuvaamastani ketjusta, vaan se pääsee muodostumaan tiedostamattomalla tasolla niin, etten kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.

2. Taipumukset (samskāra)

On kuuma kesäpäivä, samanlainen joita olen kokenut elämässäni usein aiemminkin. Huomaamattani aiemmat kokemukseni ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa rakentaneet tietynlaisia taipumuksia, jotka ehdollistavat kokemusmaailmaani. Menneet kesäpäivät ovat siis läsnä taipumuksissani, vaikken ole siitä tietoinen.

3. Tajunta (vijñāna)

Nämä taipumukset muodostavat tajunnan siitä tilanteesta, jossa nyt olen. Tajunta luokittelee ja tunnistaa tilanteesta osatekijöitä, jotka vastaavat aiempia ehdollistumiani: lämpö, auringonpaisteen kuumotus iholla ja hikipisarat otsalla.

4. Nimi ja muoto (tai mieli ja keho) (nāmarupa)

Aluksi tajuisuuteni tilanteesta on vielä usvainen ja jäsentymätön, mutta tajunnan toiminta alkaa muodostamaan tilanteelle nimen ja muodon, joka vastaa keho-mieleni kokemusta: Minulla on kuuma ja hikoilen.

5. Kuusi aistiperustaa (salāyatana)

Kokemus jäsentyy prosessissa entisestään. Kuumuuden ja hikoilun tuntemuksen lisäksi näen auringonpaisteen hehkuvia värejä, haistan kesäisiä kukkien ja puiden tuoksuja, kuulen linnunlaulua ja minussa herää ehdollistumien herättämiä muistoja ja ajatuksia, sekä niihin liittyviä makuaistimuksia. Kuusi aistiperustaa jäsentävät näin kokemustani yhä tarkemmaksi.

6. Kontakti (Sparśa)

Aistikohteissa muodostuu erityisen vahva kontakti kuumuuden tunteeseen iholla sekä muistojen synnyttämään makuaistimukseen. Kylmä suklaajäätelö alkaa maistumaan kielellä ja sen tuoksu täyttää sieraimet.

7. Tuntemukset (vedanā)

Syntynyt kontakti makuaistimukseen herättää erilaisia negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. Kuvittelemani jäätelön maku tuntuu miellyttävältä ja kutsuvalta, kun taas toisaalta auringon kuumuus on epämiellyttävän ahdistava.

8. Halu/janoaminen (sanskr. tṛ́ṣṇā / pali. tanhā)

Nämä tuntemukset nostattavat halun päästä eroon epämiellyttävistä kuumuuden tuntemuksista edes hetkeksi. Ajatus kylmästä jäätelöstä alkaa houkuttelemaan niin, että alan janoamaan sen kurkkua viilentävää tunnetta ja kielen makunystyröitä viettelevää makua.

9. Takertuminen (upādāna)

Kuvitelma jäätelön mausta voimistuu janoamisen seurauksena niin, etten enää saa sitä pois mielestäni, vaan takerrun (upadana) mielikuvaan voimakkaasti. Voin jo maistaa kielelläni lähikaupan jäätelöhyllyllä olevan Ben & Jerry’s -paketin makuvivahteet.

10. Joksikin tuleminen (bhava)

Takertuminen synnyttää minussa voimakkaan tarpeen alkaa toimimaan haluni mukaan. Kyse ei ole enää vain satunnaisista tajunnassa virtaavista tuntemuksista ja haluista, jotka tulevat ja menevät. Nyt kokemusmaailmani täyttyy eräänlaisesta pyörteestä, joka alkaa tulemaan erilliseksi toimijaksi – ”jäätelönsyöjäksi”.

11 Syntymä (jāti)

Tulemisen prosessi johtaa jäätelöä janoavan minän syntymään, joka alkaa toteuttamaan jäätelön hankkimiseen liittyviä toimenpiteitä. Muut ihmiset ja asiat ympärillä alkavat muuttumaan välineiksi, jotka joko auttavat jäätelön hankinnassa tai estävät sitä. Näin itsekkyys vahvistaa ja suojelee jäätelön syömiseen liittyvää minä-kokemusta.

12. Vanheneminen ja kuolema (jarāmarana) sekä niihin liittyvä epätyydyttävyys (duhkha)

Jäätelön syöminen ja sen hankkimiseen liittyvät toimenpiteet tuntuvat aluksi tyydyttäviltä, mutta jäätelö on nopeasti syöty ja sen viilentävä vaikutus katoaa jo hetken kuluttua. Toisinsanoen sen vaikutus vanhenee ja lopulta kuolee. Kun halu on tyydytetty muistan myös, että minun oli tarkoitus huolehtia linjoistani ja välttää jäätelön syömistä. Käyttäydyin myös jäätelönhimossani itsekkäästi muita ihmisiä kohtaan ja koen siitä nyt pienoista katumusta. Epätyydyttävyys valtaa taas mieleni ja riippuvuussyntyisyyden linkit alkavat rakentamaan uutta ehdollistumisen kehää. Ehkä alan suunnittelemaan lenkille lähtöä…

Tämä esimerkki käsitteli alle tunnin mittaista ajanjaksoa, mutta samalla tavalla riippuvuussyntyisyys voi kuvata kokonaisen elämänkaaren eri jaksoja:

Elämän alussa vauva on tietämätön ympäristöstään ja rakentaa kokemusten kautta erilaisia ehdollistumia ja taipumuksia. Näin hänelle alkaa muodostumaan tajuisuus itsestä ja ympäristöstä. Asiat alkavat saamaan nimiä ja muodon. Lapsi tulee tietoisemmaksi erilaisista aistikohteista, ajatuksista sekä niihin liittyvistä tunnesävyistä. Näiden kautta hän muodostaa kokemuksen minuudesta, joka rakentaa elämäänsä ja persoonaansa erilaisten halujen ja takertumien kautta, kunnes lopulta vanheneminen ja kuolema päättävät elämänkaaren. Tällä tavalla nähtynä riippuvuussyntyisyys sisältää kehityspsykologisia vaiheita ja elämänkaareen liittyviä elementtejä. 

Esoteerisemmassa merkityksessä ehdonvaraisuuden kehä kuvaa myös toisiaan seuraavien syntymien ketjua. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, ettei riippuvuussyntyisyys oleta minkäänlaista jälleensyntyvää sielua, vaan pikemminkin erilaisten ehdollistumien kasaumia, jotka muodostavat ehdonvaraisuuden kehässä kokemuksen minuudesta.

Todellisuuden ehdonvarainen muodostuminen

Ehdonvaraisuuden kehän voikin nähdä myös paljon hienovaraisempana ilmiönä, joka kuvaa todellisuuden perimmäistä olemusta eli siis buddhalaisuuden ontologiaa. Tämä on vaativa aihe, mutta uskaltaudun silti esittämään tästä seuraavaksi joitain ajatuksia.

Ontologisena kuvauksena ehdonvaraisuuden 12 linkkiä täytyy nähdä tässä hetkessä tapahtuvana äärimmäisen hienovaraisena ja perustavanlaatuisena ilmiönä, joka ei siis tapahdu lineaarisen ajan funktiona. Sen sijaan riippuvuussyntyisyys on juuri se ilmiö, jonka seurauksena koemme aikajatkumon. Jokainen kokemamme hetki syntyy ehdonvaraisuuden 12 linkin kehässä.

Tämä hetki muodostuu tyhjyydestä (1), joka kääntyy sisäänpäin kuin häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Sen itseensä käpertyvä toiminta muodostaa kasautumia (2), jotka laajenevat tajunnaksi (3), muodoksi (4), aisteiksi (5) ja kontakteiksi (6), joissa muodostuu tuntemuksia (7), halua (8), takertumista (9) joksikin tulemista (10) ja syntymistä (11), sekä vanhenemista ja katoamista (12).

Tämä on se ontologinen prinsiipppi buddhalaisen maailmankuvan perustalla, joka kuvaa ehdonvaraisen maailman olemuksen. Maailma syntyy ja katoaa tyhjyyteen joka hetki yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla riippuvuussyntyisyyden kehä laajenee fraktaalikuvion tavoin koko tuntemaksemme maailmaksi. Jokainen ilmiö voidaan nähdä tällaisena emergenttinä ilmentymänä: kvanttitason ilmiöt, molekyylit, solut, elimet, yksilöt, yhteisöt, kulttuurit, maailmat, maailmankaikkeudet – kaikki tasot syntyvät ja katoavat ehdonvaraisuuden ajattomassa syklissä.

Tieteellisen maailmankuvan kautta katsottuna ehdonvaraisuuden 12 linkkiä siis kuvaa eräänlaisen tyhjyydessä syntyvän alkuräjähdyksen ja sitä seuraavan annihilaation syklin, jossa jokainen hetki muodostuu. Samankaltaisen idean voi nähdä esimerkiksi kvanttifysiikan teorioissa, jotka esittävät materiankin olevan pohjimmiltaan tyhjyydestä syntyvää ilmenemisen ja katoamisen värähtelyä.

Buddhalainen ontologia pohjautuu siis materialismin sijaan idealistiseen maailmankuvaan. Maailmankaikkeus ei muodostu materiasta, vaan tulemisen ja menemisen syklistä, jossa muodostuu myös inhimillinen tajunta ja sen kannalta oleelliset ilmiöt. Ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjyyttä, sillä ne ovat olemassa vain ehdonvaraisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on myös minän pohjimmainen olemus, joka syntyy, vanhenee ja kuolee tässä ehdonvaraisuuden kehässä.

Onko olemassa jotain tämän ehdonvaraisuuden tuolla puolen, jotain ei-ehdonvaraista? Siihen pratītya-samutpāda ei oikeastaan ota kantaa. Buddhalainen filosofia keskittyy kuvaamaan ehdonvaraisen olemassaolon ilmiöitä ja niihin liittyvän kärsimyksen vähentämisen tapoja.

Yhteenvetoa

Yhteenvetona voisi sanoa että pratītya-samutpāda, riippuvuussyntyisyys, on kuvaus siitä miten minä muodostuu ja toimii maailmassa. Aistit, taipumukset, tuntemukset, tajunta, kehomieli, minä ja siihen liittyvät halut, samoin kuin vanheneminen ja kuolemakin ovat kaikki ehdonvaraisia ilmiöitä, jotka muodostuvat suhteessa toisiinsa. Niillä ei ole riippumatonta ja itsenäisesti pysyvää olemassaoloa.

Pratītya-samutpādan ymmärtäminen on pohjimmiltaan dharman ymmärtämistä. Tätä ymmärrystä voi syventää ja laajentaa meditatiivisten harjoitusten, opiskelun ja arkisen elämän kautta. Riippuvuussyntyisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään miksi ajaudun jäätelönhimon valtaan tai muihin epätyydyttäviin tilanteisiin. Ymmärryksen syventäminen voi auttaa myös heikentämään ehdonvaraisuuden ketjun linkkejä ja siten vähentämään erilaisten takertumien aiheuttamia ongelmia.

Ihmistä ei ole mielekästä tarkastella maailmasta erillisenä saarekkeena. Ehdonvaraisuuden kehä kuvaa arkista elämää, mutta samalla myös todellisuuden metafyysistä perustaa, kuten se meille näyttäytyy. Kaiken olemassaolon taustalla oleva tyhjyys sisältää potentiaalina kaiken ja ei mitään.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alusta saakka. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Mindfulnessin perusta – satipatthana

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Tässä postauksessa käsittelen Satipatthana suttaa, joka on ehkä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin opetusteksti mindfulnessiin (palin kielellä sati). Agricolan henkeä kunnioittaen käytän kuitenkin tällä kertaa artikkelissa englanninkielisen mindfulness-sanan sijaan suomenkielistä sanaa tarkkaavaisuus.

Satipatthana tarkoittaa yksinkertaisesti käännettynä tarkkaavaisuuden perustaa (pali. sati – patthana) tai tarkkaavaisuuden läsnäoloa (pali. sati – upatthana). Molemmat käännökset sopivat hyvin ja antavat hieman erilaisen näkökulman harjoitukseen. Ensimmäinen käännöstapa kertoo siitä, millaisten harjoitusten kautta on mahdollista kehittää itsessä tarkkaavaisuuden kykyä eli satia. Toinen käännöstapa taas viittaa enemmän siihen, miten voimme käyttää jo olemassa olevaa tarkkaavaisuuttamme erilaisten kohteiden tarkasteluun. Käytännössä sati onkin yhtä aikaa sekä väline, että harjoituksen kohde. Näinollen sitä on mahdollista sekä kehittää, että käyttää meditaation työvälineenä.

Satipatthana sutta on oikeastaan laaja kokoelma erilaisia tapoja, joilla tarkkaavaisuus voidaan valjastaa meditatiivisen työskentelyn välineeksi/kohteeksi. Tästä syystä Satipatthana suttaa pidetään usein nimensä mukaisesti tarkkaavaisuus-harjoituksen perustekstinä. Harvat nykyharjoittajat ovat kuitenkaan perillä siitä, millaisia osa-alueita tähän vanhaan opetukseen on sisällytetty. Satipatthana suttasta on useita eri versioita, jotka eroavat toisistaan lähinnä laajuutensa puolesta. Joihinkin versioihin on sisällytetty enemmän buddhalaiseen mielenharjoitukseen liittyviä käsitteitä ja toisiin hieman vähemmän.

Karkeasti ajatellen Satipatthana jaetaan neljään osaan, joita ovat kehon (kaya), tuntemusten (vedana), mielen (citta) ja ilmiöiden (dharma) tarkastelu. Jokainen osa on edelleen jaettu tarkempiin osa-alueisiin. Theravadalaisessa Mahasatipatthana suttassa kehon tarkastelu tarkoittaa tietoisuutta hengityksestä (anapana), kehon asennoista, kehon osien epäkauneudesta/raadollisuudesta, neljästä elementistä ja kuoleman jälkeisistä maatumisen vaiheista (hautausmaameditaatio). Tuntemusten tarkastelu tarkoittaa tietoisuutta negatiivisista, positiivisista ja neutraaleista tunnesävyistä, jotka voivat olla joko maallisia tai ylimaallisia. Mielen tarkastelun alle on sisällytetty tietoisuus kolmesta mielen myrkystä sekä syventymisen tiloista. Ilmiöiden tarkastelun alle on puolestaan sisällytetty neljä jaloa totuutta, viisi mielen estettä, kuusi aistiperustaa ja seitsemän valaistumistekijää.

Edellä mainittuja tarkastelun kohteita on tutkittu monissa eri suttissa, kuten vaikkapa aiemmin käsittelemissäni Arittha- ja Anapanasati-suttissa. Satipatthana-sutta on sisällöltää näitä laajempi, joskin samalla ehkä harjoitusten suhteen hieman epämääräisempi kuin tiettyyn harjoitukseen keskittyvät suttat. Satipatthanaa voikin pitää eräänlaisena referenssinä erilaisiin tarkkaavaisuuden harjoitusmuotoihin, joihin voi syventyä tarkemmin muiden opetusten kautta.

Mielen katselu (cittanupassana)

Omassa harjoituksessani satipatthanan kolmas elementti, mieli (citta) on ollut jo pitkään ensisijainen mielenkiinnon kohde. Niinpä pyrin seuraavaksi avamaan miten satipatthana lähestyy mielen tarkastelua.

Satipatthana-suttassa mielen katseluun sisältyvät erilaisten mielentilojen havainnointi ja identifiointi. Mielen katselua voisi pitää harjoituksena, jossa pyritään kehittämään tarkkaavaisuutta ja käyttämään sitä samalla tutkimusvälineenä. Mielen tasoa tarkastellessa on lienee selvää, ettei ole toista ilman toista. Sati on mielen ilmiö, jonka täytyy olla myös tarkastelun kohteena, sillä mieli katselee itseään. Tämä on hyvä pitää mielessä (!) kun jatkamme tutkimusta.

Mahasatipatthana erittelee mielen ilmiöt kahdeksaan eri kategoriaan, jotka esitetään tavanomaisesti vastinparien muodossa. Jaottelu on kuitenkin hieman epämääräinen, sillä aina ei ole aivan selvää milloin puhutaan yhden kategorian kahdesta vastinparista ja milloin oikeastaan kahdesta eri kategoriasta. On hyvä muistaa, että mieli on hyvin kompleksinen ilmiö ja tällaiset kategorisoinnit ovat aina yksinkertaistuksia, joissa on tehty valintoja sen suhteen mitä halutaan painottaa ja tuoda esiin. Joissain suttan versioissa mielentilojen kategorioita onkin 10 ja toisissa 12.

Kolme ensimmäistä mielentilojen kategoriaa ovat viha, ahneus ja tietämättömyys. Nämä tunnetaan buddhalaisuudessa kolmena mielen myrkkynä, jotka aiheuttavat kärsimystä. Seuraavat kolme kategoriaa ovat sameus, levottomuus ja selkeys, jotka vastaavat vedalaisen filosofian tamasista, rajasista ja sattvista mielentilaa. Selkeyden voi nähdä myös tietämättömyyden vastinparina, jolloin kategorioita muodostuu tähän mennessä viisi. Viimeiset kolme kategoriaa ovat alempi ja ylempi mieli (muodon ja ei-muodon jhanat), syventyminen ja vapautuminen. Nämä kolme kategoriaa kuvaavat mielen syventymisen tasoja tyyneysmeditaatiossa.

Harjoittaja siis katselee mieltä ja havainnoi näitä mielentiloja, jotka löytyvät monista vanhoista opetuksista. Mielen tarkastelu muuttaa itsessään mielen toimintaa, joka tyyntyy ja kehittyy sameista ja hajanaisista mielentiloista kohti selkeämpiä ja kokonaisvaltaisempia mielentiloja. Mieli ei ole staattinen objekti, kuten kivinäyte mikroskoopin alla, vaan se muuttuu ja kehittyy harjoitusprosessin aikana. Harjoittaja tarkastelee edellä mainittujen mielentilojen ilmentymistä, lakkaamista ja samanaikaista ilmentymistä ja lakkaamista, käyttäen tutkimusvälineinään sekä tarkkaavaisuutta (sati) että oivallusta (vipassana) – samalla myös kehittäen näitä tutkimusvälineitä itsessään.

Käytännössä harjoitus voisi edetä esimerkiksi seuraavalla tavalla:

1) Tulen ensin tietoiseksi kehostani ja tyynnytän sen hengityksen tarkastelun (anapanasati) avulla. 2) Tässä prosessissa tulen tietoiseksi myös kehoon liittyvistä tunnesävyistä: ovatko ne negatiivisia, positiivisia, tai jotain siltä väliltä eli neutraaleja. 3) Tunnesävyjä tarkastellessani alan samaan aikaan havainnoimaan kolmea mielenmyrkkyä, jotka voivat liittyä kehon lisäksi mielen toimintoihin: havaitsenko mielessä vihaa ja välttämistä (negatiiviset tunnesävyt), halua ja takertumista (positiiviset tunnesävyt) tai vaikeutta erottaa kumpaa koen eli tietämättömyyttä (neutraalit tunnesävyt). Tämän meditatiivisen tarkastelun edetessä mielentilani alkaa muuttumaan. Aluksi mieleni saattaa olla tylsistynyt ja samea, tarkastelu on tahmeaa ja motivaatio alhainen. Kun kuitenkin sitkeästi jatkan tarkastelua mieli alkaakin aktivoitua ja hyppii kohta levottomasti sinne tänne, ikäänkuin etsien poispääsyä harjoituksesta. Pikkuhiljaa mieleni kuitenkin rauhoittuu ja alkaa selkeytymään kuin taivas sateen jälkeen. Ehkäpä harjoituksen jatkuessa alan kokemaan syventymisen tiloja, jotka riittävän pitkään jatkuessaan johtavat syvään keskittyneisyyteen ja jopa hetkelliseen mielen esteistä vapautumiseen. Kokemukset eivät ehkä toteudu näin selkeästi etenevänä polkuna, vaan välillä huomaan esimerkiksi selkeyden mielentilan ilmentyvän, sitten taas lakkaavan ja välillä palaan taas hengityksen tarkasteluun ja kehon tyynnyttämiseen, kun huomaan takertumista tai välttämistä.

Yhteenvetoa

Satipatthana sutta on kokoelma erilaisia tarkkaavaisuuden kultivoinnin ja soveltamisen harjoituksia. Yleensä suttan nähdään esittävän eräänlaisen lineaarisesti etenevän harjoituspolun: keho, tuntemukset, mielentilat ja ilmiöt. On kuitenkin hyviä syitä nähdä nämä kategoriat myös limittäisinä niin, ettei ole aina mahdollista sanoa mikä on ensin ja mikä myöhemmin. Esimerkiksi tässä käsitelty mielen katselu (cittanupassana) sisältää yhtä hyvin tunnesävyjen ja kehon, kuin ilmiöiden tasonkin tarkastelua.

Voisikin ajatella että satipatthana esittää neljä erilaista näkökulmaa tarkkaavaisuuden perustaan, joiden kautta muutkin näkökulmat avautuvat. Usein harjoittajat valitsevatkin yhden tarkkaavaisuuden perustan omaksi pääasialliseksi harjoituskohteekseen. Esimerkiksi hengityksen tai mielen katselun kautta voi tutkia ja kehittää satia kaikilla neljällä tasolla.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.

Tietoisuuskata – selkeä mieli kontaktityössä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

LeeViime vuosina tietoisuustaitoharjoitteita on käytetty yhä enemmän työelämän tukena. Tämä ei ole mikään ihme, sillä asiantuntijatyö haastaa esimerkiksi keskittymiskykyä ja stressinsietokykyä, joissa tietoisuustaitoharjoitteet auttavat. Kun asiantuntijatyöhön liitetään intensiivinen kontakti ihmisten kanssa, muuttuu se vielä astetta haastavammaksi. Esimerkiksi lähiesimiestyö, asiakaspalvelu tai terapeuttinen työ vaativat hyvän keskittymisen lisäksi mm. nopeaa orientoitumista tilanteen jatkuvasti muuttuviin merkityksiin.

Kontaktityössä vaaditaan myös itsessä ja toisessa osapuolessa heräävien tunteiden havaitsemista ja niiden merkityksen tulkitsemista. Lisäksi keskittymisen haaste kontaktissa on erilainen kuin työtehtävissä, joissa voi vapaasti pitää ajattelu- tai levähdystaukoja. Keskustelun keskellä taukojen pitäminen on vaikeampaa ja lisäksi toinen osapuoli voi haastaa ja nostattaa monenlaisia ajatusprosessiin vaikuttavia tunteita.

Tietoisuuskata

Kata on japaninkielinen termi, joka tarkoittaa ”muotoa”. Kamppailulajien piirissä kata useimmiten tarkoittaa perustekniikoiden muodollista “kuivaharjoittelua” niin, että tekniikat hioutuvat ja automatisoituvat luonnollisiksi ja vaivattomiksi käyttää myös aidossa kontaktitilanteessa.

Kehittämäni tietoisuuskatan tarkoitus on kehittää keskittymiskykyä, lisätä tietoisuutta omasta kehosta ja auttaa irrottautumaan kohtaamisten synnyttämistä tunteista, ajatuksista ja kehollisista reaktioista. Tietoisuuskata voi siis auttaa ylläpitämään keskittymistä asiakastilanteessa ja ehkäistä aiempien kohtaamisten ”tulvimista” uusiin kohtaamisiin. Terapeuttisessa työssä se voi ehkäistä myös myötätuntouupumusta.

Tietoisuuskata sisältää neljä kohtaa:

1) Tyyntyminen: Asiakaskohtaamisen jälkeen ota hyvä ja ryhdikäs asento istuen tai seisten. Hengitä sitten kolme rauhallista ja pitkää uloshengitystä.

2) Orientaatio:

(Tilanne) Katso ympärillesi ja kysy itseltäsi: Kuka minä olen tässä työtehtävässä ja ja roolissa, tässä työtilassa ja rakennuksessa? Miksi olen täällä ja mikä on perimmäinen tarkoitukseni tässä työssä?

(Keho) Siirrä huomio kehoosi ja tarkastele: Millaiset vaatteet minulla on päälläni? Millaisessa asennossa kehoni on ja millaisia tuntemuksia siinä herää?

(Mieli) Siirrä huomio mieleesi ja havainnoi: Millaisia ajatuksia mielessäni risteilee? Millaisia tunteita koen juuri nyt? Millainen on asenteeni ja tietoisuuden tasoni?

3) Tietoisuuden terästäminen: Siirrä nyt huomio hengitykseesi. Anna hengityksen kulkea luonnollisesti ja laske uloshengityksiä kymmeneen saakka. Jos et pysy laskuissa, aloita uudelleen alusta numerosta yksi, kunnes saat huomion pidettyä kymmenessä peräkkäisessä uloshengityksessä.

4) Tunteiden puhdistaminen: Jos koet edelleen edellisestä tapaamisesta tunnekuormaa, tee lyhyt tonglen-harjoitus. Kuvittele sisäänhengityksellä itseesi virtaavan joka puolelta ympäriltäsi raskasta ja kulunutta energiaa kehomielesi puhdistettavaksi. Uloshengityksellä puhallat ympärillesi puhdasta, raikasta ja kevyttä energiaa.

Tietoisuuskatan tekeminen voi aluksi tuntua työläältä, mutta harjoituksen myötä se muuttuu sujuvaksi ja helpoksi. Aluksi voi olla parasta tehdä kataa vaikka vain pari kertaa päivässä, esimerkiksi lounastunnin aluksi ja työpäivän päätteeksi. Kun harjoitus alkaa muuttumaan tutummaksi ja automaattisemmaksi, sen voi käydä läpi jopa parissa minuutissa kohtaamisten välillä.

Lisää tällaista? Katso:
Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaajakoulutus (25op)

Tyhjä kehys, tyhjä ääni, tyhjä mieli – luova prosessi ja meditaatio

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp
tumblr_mjof0hoozg1s0824ko5_500Meditatiivinen työskentely on viime vuosina laajentunut yhä useampien ihmisten ulottuville etenkin mindfulnessin muodossa. Suppeasti käsittäen mindfulness voi tarkoittaa tarkkaavaisuus- tai läsnäoloharjoituksia, joiden avulla huomiota pyritään suuntaamaan esimerkiksi kehoon, pois negatiivisista ajatuskehistä ja murehtimisesta. Laajemmin ajatellen mindfulness voitaisiin nähdä meditatiivisena työskentelynä, joka voi pitää huomion hallinnan lisäksi sisällään myös kokonaisvaltaisempaa inhimillisten kokemusten parissa työskentelyä.

Tietoisuus on paljon laajempi prosessi kuin pelkkä huomion hallinta tai tunteidensäätely. Popularistisessa lähestymistavassa mindfulness usein typistetään tietynlaisen rauhallisen ja “häiritsevistä” ajatuksista vapaan mielentilan etsintään. Syvällisempi näkökulma kuitenkin luopuu tällaisesta jaottelevasta ennakkoasenteesta. Tietoisuus on prosessi – se on kaikki se mistä olemme tietoisia tai mistä voisimme olla tietoisia – ja enemmänkin. Kokonaisvaltainen lähestymistapa ihmiseen ei voi perustua erottelevaan ajatukseen, jossa osa olemuksellisuudesta tukahdutetaan tai työnnetään syrjään haitallisena. Ei ole olemassa “häiritseviä” ajatuksia, joista pitäisi päästä eroon. On vain tietoisuuden prosessi, joka ilmenee lukemattomin eri tavoin.

Luova taiteellinen prosessi on yksi tapa työskennellä tietoisuuden parissa. Taiteella ei tässä yhteydessä tarkoiteta mitään sellaista, jota arvioidaan, ihaillaan tai kategorisoidaan. Luova taiteellinen prosessi meditaatiossa tarkoittaa yhtä aikaa rajoitettua ja rajoittamatonta lähestymistapaa tietoisuuden prosessiin. Prosessi on rajoitettu, sillä työvälineemme asettavat väistämättä rajoituksia. Jos työvälineenä on musiikillinen instrumentti, siihen liittyy esimerkiksi mekanistisia rajoituksia ja toisaalta soittajan taidot ovat myös rajallisia. Kehon käytössä on aina rajoituksia, olipa kyseessä soittaminen, tanssiminen tai maalaaminen. Myös maalarin käyttämät työvälineet, kuten sivellin, käytössä olevat värit ja materiaalit asettavat omat rajansa. Samoin maalarin taito ja mielikuvitus.

Näistä rajoituksista huolimatta (ja toisaalta juuri niiden vuoksi) taiteellinen luova prosessi on samalla hyvin vapaata. Ei ole olemassa tiukkoja sääntöjä tai vaatimuksia lopputuloksen suhteen. Kun tällaista luovaa prosessia lähestytään meditatiivisen työskentelyn näkökulmasta, päämäärä ja lopputulos menettävät täydellisesti merkityksensä. Ei ole väliä millainen jälki maalarin kankaalle jää – tai millainen sävelkulku bambuhuilun soittajan huulilta putoilee. Maalarin siveltimen liike paperin pinnalla, siveltimen kostuttaminen vesikupissa ja visuaalinen pyörre mielessä ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Edes värejä ei välttämättä tarvita, pelkkä siveltimen liike riittää. Huilun soittajalle riittää yksi ainoa sävel, äänetönkin. Uloshengitys ja sisäänhengitys ovat soittajalle samanarvoisia.

Työskentelyn tulos on läsnä jokaisena hetkenä työskentelyn alusta loppuun saakka. Jokaisena hetkenä ihmisellä on mahdollisuus löytää itsensä uudenlaisessa suhteessa maailmaan. Luova prosessi voi ilmentyä erottamattomana yhteydentunteena ympäröivään maailmaan. Sivellin, kangas ja maalaaja muuttuvat erottamattomaksi pyörteeksi, jossa jopa oman minuuden prosessi voi katketa – kehys on tyhjä, sivellin on tyhjä, maalaaja on tyhjä.

Bambuhuilu on rakenteeltaan ontto. Sen ääni syntyy ilmavirran värähdellessä tyhjässä tilassa. Tätä tilaa on taidokkaasti rajoitettu huilunrakentajan toimesta niin, että se mahdollistaa erilaisten sävelten soinnin. Sävelet itsessään ovat kuitenkin tyhjiä, niillä ei ole erillistä olemassaoloa, minuutta, soittamisen prosessin ulkopuolella. Sävel on erilaisten elementtien harmonista yhteistanssia. Huilun rakenne, ilmavirta, puhaltajan oman kehon värähtely, kuulijan korva, soitinrakentajan taito – kaikki elementit yhdessä rakentavat äänen, joka puolestaan yhdistää kokonaisuuden. Mutta ääni itsessään on tyhjä, kuten soittajakin.

Meditatiivinen työskentely ei ole vain huomion hallintaa tai negatiivisten mielentilojen katkaisemista. Parhaimmillaan se on taidetta, jossa sekä teos että teoksen kokija ovat taitelija itse.

Mindfulness ja akvarellimaalaus -viikonloppukurssi Oulussa 10.-11.6.2017

Tietoisuushygienia

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

brain-hygieneNykyään tiedetään, että omasta hygieniasta huolehtiminen on yksi tärkeimmistä keinoista pysyä terveenä. Käsienpesu ennen ruokailua ja WC:n jälkeen on nykyajan ihmiselle itsestäänselvyys, samoin suihkussa käynti ja saunominen. Näin pidetään huoli siitä, etteivät taudit leviä tarpeettoman helposti. Hampaiden harjaus aamuin illoin ja xylitol-pastilli ruokailun jälkeen ovat hyviä keinoja torjua hampaiden reikiintymistä. Nämä toimet eivät ole pelkästään oman terveyden kannalta välttämättömiä, vaan lisäksi osoittavat huomaavaisuutta muita kohtaan.

Nykyään naureskellaan 1800-luvun ihmisten hygieniatottumuksille. Roskat ja jätteet viskattiin vain ikkunasta kadulle tai katuojaan, kylvyssä käytiin ehkä muutaman kuukauden välein, jos silloinkaan. Käsienpesu oli lienee lähes tuntematon käsite ylipäänsä. Tuohon aikaan ajatus tautien torjumisesta peseytymisen avulla tuntui epäuskottavalta ja naurettavalta. Kenellä nyt olisi aikaa ja mahdollisuuksia kylpeä kuukausittain, saatikka sitten joka viikko. Ja mihin ne jätteet viskaisi jos ei katuojaan? Bakteeriteoriaa pidettiin aluksi humpuukina tai scifinä.

Tietoisuushygienia

Olen viime aikoina mietiskellyt sellaista perustyöskentelyä oman tietoisuuden parissa, joka olisi ihmiselle samalla tavalla hyödyllinen kuin päivittäinen suihku, käsienpesu ja hampaiden harjaus. Mikäli ihmiskunta saa jatkaa kasvua ja kehittymistään vielä pari vuosisataa, epäilemättä silloin naureskellaan nykyajan ihmisten tietoisuustaidoille. Muistellaan, miten ihmiset eivät kiinnittäneet omaan mielentilaansa juuri mitään huomiota, sen kuin vain menivät tilanteesta toiseen reaktiomoodissa. Jos sattui olemaan negatiivisten tunteiden vallassa, annettiin vain näiden tunteiden tarttua ystäviin, perheenjäseniin, työkavereihin ja satunnaisiin vastaantulijoihin. Karkeimman tasoinen huono käytös suodatettiin pois, mutta muutoin annetaan tunteiden muokata vuorovaikutusta elekielen, äänensävyjen, kasvonilmeiden ja muiden reittien kautta.

Nykyään käsihygienia on useita kertoja päivässä toistuva luonnollinen toiminto. Tietoisuushygieniasta voi hyvinkin tulla samanlainen toistuva toiminto, jota aletaan pitämään itsestäänselvyytenä. Mitkä sitten olisivat tilanteita, joissa tällainen tietoisuushygienia olisi paikallaan?

Ajattelisin, että selkeitä kohtia päivässä tietoisuustyöskentelylle ovat tietysti aamu- ja iltatoimet. Samalla tavalla kuin hampaat harjataan ennen ihmisten ilmoille lähtöä, kannattaisi omaa tietoisuuttakin selkeyttää vuorovaikutuskelpoiseksi. Toisin sanoen voisi kiinnittää huomiota siihen, ettei lähde liikenteeseen väärällä jalalla. Ja päivän päätteeksi tietysti kannattaa ravistella pahimmat roskat pois mielestään ennen nukkumaanmenoa

Käsihygienia puolestaan on tärkeää tilanteissa, joissa käsitellään likaantuneita asioita tai kun tarkoitus on esimerkiksi alkaa laittamaan ruokaa. Samalla tavalla tietoisuutta kannattaisi hieman selkeyttää tunnekuormittavien tilanteiden jälkeen, tai ennen tärkeitä tapaamisia. Tällä tavalla voitaisiin ehkäistä negatiivisten vuorovaikutuskuvioiden tarpeetonta leviämistä ympäristöön. Tämä koskee myös sosiaalista mediaa, joka lienee jossain muodossa yhä vahvempi tulevaisuudessakin.

Hygieniaharjoitukset

Päivittäisen tietoisuushygienian voisi rakentaa vaikkapa seuraavalla tavalla. Kuvattujen harjoitusten on tarkoitus kestää vain minuutin tai pari, harjoituksen myötä jopa vähemmänkin aikaa.

1) ”Aamutoimet”: Heti heräämisen jälkeen, mieluiten jo ennen muiden perheenjäsenten tapaamista, muistuta mieleesi kuka ja missä olet. Keskity hetkeksi näköhavaintoihisi, kuuloaistimuksiin ja kehosi tuntemuksiin. Millaisia muotoja ja valoja näet, millaisia ääniä kuulet? Miltä kehosi tuntuu? Mieti sitten hetki perhettäsi ja laajempaa ihmiskuntaa, jonka osa olet. Mitä haluat omalta osaltasi tehdä, jotta tästä päivästä tulee hyvä? Pyri pitämään tätä tehtävää mielessäsi eräänlaisena ”kompassina” päivän tulevissa tapahtumissa.

2) Tietoisuushygienia ennen tapaamista: Kun jokin tiedossasi oleva tärkeä (onko muunlaisia?) tapaaminen lähestyy, pysähdy hetkeksi kehosi äärelle. Seuraa hengityksesi liikettä sisään ja ulos. Pyri huomaamaan miten vireystilasi hieman kohoaa sisäänhengityksellä ja miten se jälleen tasoittuu uloshengityksellä. Huomaa millaisia tunteita ja niihin liittyviä ajatusprosesseja tuleva tapaaminen sinussa herättää. Onko seassa sellaisia päivän aiemmista tilanteista jäänyt tunteita, jotka eivät oikeastaan liity tulevaan tapaamiseen? Anna sisäänhengityksen nostattaa mieleesi positiiviset mahdollisuudet, joita tapaaminen sisältää. Anna uloshengityksen puolestaan tyynnyttää niitä ylimääräisiä jännitteitä, jotka eivät tähän tapaamiseen liity.

3) Tietoisuushygienia tunnekuormittavan kohtaamisen jälkeen (koskee myös somea!): Kun huomaat itsessäsi kiihtymystä, väsymystä tai negatiivista kuohuntaa jonkin tilanteen tai kohtaamisen jälkeen, siirry hetkeksi tarkastelemaan kehossasi ilmeneviä tuntemuksia. Kerää huomiosi ja anna sen kulkea kehollasi ja rekisteröidä erilaisia tuntemuksia. Näitä voivat olla esimerkiksi ilman lämpötila, kehon oma lämpötila, kosketus, pistely, kutina, syke, jne. Siirrä sitten huomio tunteisiisi. Millä kehosi alueella ne ilmenevät tai mille alueelle niitä sijoittaisit? Muistuta itseäsi siitä, että nämä tunteet liittyvät juuri kokemaasi tilanteeseen. Anna tunteiden olla sellaisia kuin ne ovat, sillä niiden tarkoitus on antaa merkityksiä kokemuksillesi. Muista kuitenkin, ettei niiden tarvitse välittyä kaikkiin päivän tapahtumiin ja kohtaamisiin.

4) ”Iltatoimet”: Ennen nukkumaanmenoa on hyvä karistella päivän tomut mielestä. Pysähdy hetkiseksi palauttamaan mieleesi päivän tapahtumia ja kohtaamisia. Siirry sitten miettimään millaisia tunteita näihin tilanteisiin on liittynyt? Huomaa, miten tunteet ovat osoittaneet tilanteiden merkityksiä sinulle itsellesi ja mahdollisesti muille ihmisille. Siirrä huomiosi sitten kehosi tuntemuksiin ja hengitykseen. Anna sisäänhengityksen tuoda energiaa kehosi kaikille alueille ja uloshengityksen tyynnyttää niillä ilmeneviä jännitteitä.

Edellä kuvatut lyhyet hygianiaharjoitukset voivat auttaa rakentavan vuorovaikutuksen edistämisessä, mutta parhaan tuloksen kannalta tietoisuustaitojen kehittämiseen olisi hyödyllistä käyttää enemmänkin aikaa. Esimerkiksi liikuntasuositusten mukainen vähintään 30 minuuttia kestävä yhtäjaksoinen harjoitus 3 kertaa viikossa voisi olla hyvä suositus tietoisuustaitoharjoitteisiinkin. Ruokaympyrän tavoin harjoituksiin voisi kuulua myötätunnon, tarkkaavuuden ja selkeän ymmärryksen kehittämistä. Noista harjoituksista tarkemmin ehkä myöhemmin…