Mindfulness ja pärjäämisen pakko

Yhteiskuntaamme leimaa vahva suorittamisen kulttuuri, joka lisää huolta ja ahdistuneisuutta erityisesti nuorilla. Mindfulness on syntynyt ajassamme stressaavan elämäntavan vastavoimaksi, mutta onko siitäkin tullut ratas jatkuvan suorittamisen koneistoon?

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet nuorista aikuisista on huolissaan henkisestä hyvinvoinnistaan. He kokevat muun muassa pärjäämisen pakkoa ja toivovat työelämältä kohtuullisuutta.

Olen miettinyt tätä teemaa paljon työskennellessäni hoitavana tahona työelämässä. Hyvin monet asiakkaat ovat päätyneet vastaanotolleni juuri tällaisen pärjäämisen pakon vuoksi. Pärjäämiseen ei nykyään riitä, että on osaava ja hyvä työntekijä. Samalla tavalla kuin yrityksen tuloksen täytyy kvartaalitalouden logiikan mukaisesti jatkuvasti kasvaa, myös työntekijän pitäisi suoriutua koko ajan yhä paremmin. Tämä on kova vaatimus, joka ei loogisesti ajatellen ole pitkällä tähtäimellä edes mahdollinen.

Keskustelut psykoterapeutin tai psykologin kanssa voivat auttaa ihmistä löytämään tukevampaa jalansijaa omien arvojen mukaiselle merkitykselliselle elämälle. Silloin ihminen saattaa päästä korjaamaan pahoinvoinnin juurisyitä, pintapuolisten laastareiden sijaan. Mutta samalla kun näitä ongelmia tutkii ammattilaisena pintaa syvemmältä, täytyy yhtyä psykologi Sanah Ahsanin artikkeliin The Guardianissa – juurisyyt eivät useinkaan ole ihmisessä yksilönä, vaan niissä rakenteissa, joissa hän elämäänsä elää.

Kuten opetusneuvos Yrjö Kallinen jo aikoinaan totesi ihmisen perusongelmasta: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä. Yksilötason hoito on usein vain oireiden lievittämistä, joka ei poista perusongelmaa. Pärjäämisen pakko kasvaa yhteiskunnan perusrakenteista. Peruskoulun järjestelmä on rakennettu kilpailutilanteeksi, jossa vain parhaille suoriutujille riittää opiskelupaikkoja. Työelämän jatkuva suoritusten mittaaminen on luonnollinen jatkumo tälle asetelmalle.

Mindfulness osana oravanpyörää?

Mindfulness-pohjaisten hoitomuotojen kehitys sai alkunsa kroonisesta stressistä kärsivien ihmisten auttamisesta, kun Jon Kabat-Zinn otti ensiaskeleita MBSR-ohjelmansa kanssa 70-luvun lopulla. Ulkoiseen maailmaan keskittymisen sijaan ihmiset opettelivat istumaan paikoillaan ja tutkimaan kokemusmaailmaansa ei-tuomitsevalla asenteella. Valtava määrä ihmisiä on hyötynyt tällaisista läsnäolon taidoista.

Olen kuitenkin pistänyt merkille, miten kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana mindfulness-trendi on kokenut muutoksia. Kun mindfulnessin pariin hakeutui aiemmin verrattain pieni määrä ihmisiä, pysyi liike eräänlaisena alakulttuurina, joka antoi mahdollisuuden luoda vaihtoehtoisia näkökulmia valtakulttuurille. Meditaatiotyyny ja harjoitusryhmä tarjosivat pakopaikan jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä. Mindfulness-liikkeen levitessä terveydenhuollon, koulujen ja yritysten yleiseksi hyvinvoinnin työvälineeksi, se on kasvanut osaksi valtakulttuuria. Valitettavasti tämän laajentumisen myötä mindfulness itsessään on menettänyt jotain oleellisen tärkeää.

Mindfulness ei enää välttämättä tarjoakaan vaihtoehtoista arvomaailmaa, jossa on lupa päästää irti ulkoisten paineiden tuomasta pärjäämisen pakosta. Mindfulnessista on sen sijaan tullut työväline, jolla ihminen voi paremmin sietää stressiä ja jatkaa oravanpyörässä juoksemista nopeammin ja pidempään. Tätä työvälinettä on tuotteistettu tehokkaasti ja se löytyy nykyisellään muodossa tai toisessa melkein jokaisen älypuhelimen sovellusvalikoimasta.

Mielenkiintoisella tavalla mindfulnessin levittämisestä itsestään on tullut suuri bisnes, joka löytyy tuhansien koodareiden, projektipäälliköiden ja markkinointitiimien omilta tuloskorteilta. Herääkin kysymys, käyttävätkö nämä kehitystiimit omia sovelluksiaan omasta jatkuvan suorittamisen oravanpyörästään selviytymiseen?

Mindfulness-harjoituksistakin on näiden kehityskulkujen kautta rakentunut yhä suoriutumiskeskeisempiä. Sovellusten ansaintalogiikka vaatii, että niitä käytetään paljon ja laajasti. Mikäpä olisi ansainnan ja markkinoinnin kannalta parempi strategia, kuin hyödyntää juuri sitä suorittamisen kulttuuria, johon yhteiskunnan rakenteet meitä kasvattavat? Niinpä mindfulnessin markkinointi rakentaa mielikuvia ”hyvin pärjäävistä, menestyvistä ihmisistä, jollainen sinustakin voi harjoitusten myötä tulla”. Sovellukset pyrkivät myös koukuttamaan ihmisiä muun muassa seuraamalla harjoitusmääriä ja rakentumalla eri tavoin osaksi (addiktiivista) itsensä kehittämisen projektia.

Sellaista sovellusta, jonka tarkoituksena olisi aidosti päästää irti kaikenlaisesta suorittamisesta, kuten myös sovelluksen itsensä käyttämisestä, ei taitaisi kukaan bisnes-rahoittaja tukea?

Vapaaksi oravanpyörästä?

Minulla on paljon myönteisiä kokemuksia mindfulness-harjoitusten hyödyistä niin omakohtaisesti kuin asiakastyössänikin. Samalla olen kuitenkin tullut yhä varovaisemmaksi siinä millä tavoin käytän näitä välineitä asiakkaideni kanssa – jottei mindfulnessista tulisi yhtä uutta suoritusta asiakkaiden muutoinkin kuormittavaan arkeen.

Maailmassa on paljon hyväntahoisia ihmisiä, jotka pyrkivät aidosti auttamaan muita tarjoamalla mindfulness-harjoituksia kursseilla ja some-alustoilla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, maailma tarvii enemmän läsnäoloa, jos jotakin. Ongelma on se, ettei tätä kuvaamaani nyky-mindfulnessiin liittyvää varjopuolta yleensä tiedosteta. Hyväntahtoisista aikomuksista huolimatta päädytäänkin tiedostamatta vahvistamaan sitä samaa pärjäämisen pakkoa, josta olisi tarkoitus vapautua.

Vastalääke tähän ongelmaan on nähdäkseni harjoituksen kytkeminen yhteiskunnallisen tilanteen parantamiseen. Mindfulness on vain yksi askel kehityspolulla, jonka täytyy johtaa myös mielenselkeyden ja myötätunnon kehittymiseen. Voi esimerkiksi tutkia ennakkoluulottomasti, lisääkö harjoittelu lempeyttä, myötätuntoa, myötäiloa ja tasapuolista tyyneyttä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija. Hänen kouluttamansa Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022 ja siihen voi nyt osallistua myös etänä.

Ari-Pekka on koulutettu joogaopettaja ja dharmaopettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus meditatiivisista harjoituksista. Ari-Pekan uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) ilmestyy lokakuussa. Se on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Buddhalainen psykoterapia – yogācāra

Buddhalainen psykologia on nykyään jo tunnettu käsite niin hyvinvoinnin ja psykologian alueella, kuin akateemisena oppiaineenakin. Buddhalaisen mielenfilosofian perustana toimivat Buddhan varhaiset opetukset, joita täydennettiin myöhemmissä Abhidharma-kirjoituksissa. Vuosisatojen kuluessa opetuslinjat haarautuivat erilaisiin koulukuntiin samaan tapaan kuin antiikin filosofiassakin. Yogācāra on yksi näistä opetuslinjoista. Sen piirissä oppijärjestelmää jatkokehitettiin kokonaisvaltaiseksi mielenfilosofiseksi järjestelmäksi, jota voi kutsua buddhalaiseksi psykologiaksi ja psykoterapiaksi.

Yogācāra on mahāyāna -koulukunnan haarauma, joka tarkoittaa kirjamellisesti ”joogan harjoittamista”. Koulukunnan oppeja löydetään jo 100-200-luvuille ajoitetuista teksteistä. Yogācāran oppeja systematisoivat noin 300-400-luvuilla veljekset Asanga ja Vasubandhu, sekä kenties edellisen mentorina toiminut Maitreya-nātha. Yogācāra vaikutti intialaiseen buddhalaisuuteen vielä pitkään tämän jälkeenkin ja sen vaikutteet ovat edelleenkin nähtävissä muun muassa tiibetinbuddhalaisuudessa sekä chan-buddhalaisuuden eri haaroissa Kiinassa, Koreassa, Japanissa ja Vietnamissa.

Vasubandhun Trimshikā kārikā eli kolmekymmentä säettä on tiivis kirjallinen esitys yogācāran keskeisestä filosofiasta. Näistä säkeistä on tehty useita kommentaareja, kuten vuonna 2022 julkaistu Timo Klemolan suomenkielinen esitys. Vasubandhun veljen Asangan nimiin on puolestaan laitettu teos Yogācārabhumi, joka sisältää laajan esityksen yogācāran oppijärjestelmästä ja harjoituksista. Paramārtha puolestaan teki 500-luvulla suuren työn kääntäessään yogācāra-tekstejä kiinaksi, samalla kehittäen niiden oppeja eteenpäin.

Yogācāra buddhalaisena psykologiana ja psykoterapiana

Yogācāra painottaa mentaalisten prosessien, kuten tiedonkäsittelyn, havaitsemisen ja tietoisuuden tutkimista buddhalaisten joogaharjoitusten kautta. Siksipä sitä kutsutaan myös vijnānavādaksi, joka tarkoittaa tietoisuus- tai tajuntaoppia. Tutkijoiden piirissä on jonkin verran erimielisyyttä sen suhteen, onko kyseessä idealistinen metafyysinen oppi, joka pitää mieltä todellisuuden perustana, vai pikemminkin fenomenologinen oppi, joka ei pyri selvittämään niinkään olevaisen perustaa, kuin sen kokemuksellista ilmenemistä. Molemmat tulkinnat ovat loogisesti mahdollisia.

Yogācāran mielenteoriaan kuuluvat tajunta alakategorioineen, mielentekijät osa-alueineen, sekä keho. Yogācāran psykologia siis yhdisti niin kognition (eli tiedonkäsittelyn) kuin kehotietoisuudenkin. Vastaavanlainen ajattelu on tullut läntisen psykologian valtavirtaan vasta 1500 vuotta myöhemmin, kun kognitivismi alkoi syrjäyttämään behaviorismia noin 1950-luvulta alkaen. Kehollisesta käänteestä on puolestaan alettu puhumaan laajemmin vasta 2000-luvun taitteessa. Yogācāra myös jatkokehitti varhaisbuddhalaisuudessa esiintynyttä juuritajunnan (mula-vijnāna) käsitettä, kutsuen sitä varastotajunnaksi (ālaya-vijnāna). Tätä voi pitää varhaisena esityksenä tiedostamattomasta mielestä, johon liittyviä psykoterapeuttisia teorioita muun muassa Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung alkoivat kehittelemään 1900-luvun alkupuolella.

Yogācāran järjestelmä sisältää mielenfilosofian lisäksi myös psykoterapeuttisia työvälineitä. Näihin kuuluvat optimaalisen mielentoiminnan kannalta hyödyllisten ja haitallisten mielentekijöiden kategorisointeja ja niiden hallintaan kytkeytyviä harjoituksia. Näiden meditatiivisten joogaharjoitteiden avulla yogācāran harjoittaja pyrkii kehittämään psykologisesti terveempää, tietämättömyydestä vapaata mieltä. Tässäkin suhteessa on helppoa nähdä vastaavuuksia nykyisen psykoterapiakentän kehitykseen, jossa buddhalaispohjainen mindfulness ja keholliset joogaharjoitukset on otettu tärkeäksi osaksi mielenterveyden hoitoa.

Yogācāran keskeisiä oppeja – yhdeksän tajuntaa ja kolme luontoa

Yogācāralle ominaista oli tajunnanfilosofian hyvin tarkka käsittely. Sen keskeisiin käsitteisiin kuuluivat varastotajunta ja puhdas tajunta (amala-vijnāna), joista jälkimmäistä kehitteli yogācāra-filosofi Paramārtha (499-569 jaa). Yogācāra jakoi tajunnan yhdeksään osaan: viisi aistitajuntaa, ajatustajunta, minätajunta, varastotajunta ja puhdas tajunta.

Varastotajunta toimii perustana, jolle aistitajunnat, ajatustajunta ja minätajunta rakentuvat. Se on nimensä mukaisesti luonteeltaan varastoiva ja mahdollistaa siten karmallisten seurausten jatkumon (tässä ja seuraavissa elämissä). Varastotajuntakaan ei ole kuitenkaan perimmäinen todellisuus, sillä se on ehdonvarainen ja siten pysymätön. Puhdas tajunta on puolestaan ei-ehdonvarainen. Chan-koulukunnan käsitys buddhaluonnosta (tathāgatagarbha) vastaa yogācāran puhtaan tajunnan käsitettä. Srimaladevi-suutra esittää buddhaluonnon olevan pysyvä, nautintoa, tosi-itse ja puhdas, vastakohtana ehdonvaraisen olemassaolon pysymättömyydelle, kärsimyksellisyydelle, itsettömyydelle ja tahraisuudelle. Sekä varastotajunnan, että puhtaan tajunnan käsitteitä on kritisoitu joissain buddhalaisissa koulukunnissa, sillä molemmat muistuttavat vedalaisten opetusten pysyvää tosi-itseä, ātmania.

Omaleimainen on myös yogācāran oppi ilmiöiden kolmesta luonnosta, jotka linkittyvät tajunnanfilosofiaan. Nämä ovat kuviteltu luonto, keskinäisriippuvainen luonto ja absoluuttinen ei-luonto:

Ajatusten rakentama kuviteltu luonto (parikalpita-svabhāva) vastaa arkista kokemustamme todellisuudesta. Tämä syntyy takertumisesta subjektiin ja objektiin, sekä kyvyttömyydestä havaita miten mieli rakentaa ilmiöitä nimeämisen ja takertumisen kautta. Käytännössä tämä on siis aisti-, ajatus- ja minätajunnan luoma todellisuus. Keskinäisriippuvainen luonto (paratantra-svabhāva) rakentuu ilmiöiden ilmentymisen ja katoamisen virrasta. Pysymättömät ilmiöt muodostavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan kuvioita, jotka vaikuttavat pysyviltä, kuten pyörteet virrassa. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin pysymättömiä ja ainoastaan suhteellisesti olemassaolevia. Varastotajunta ylläpitää näitä keskinäisriippuvaisuuden syy-seuraussuhteita. Absoluuttinen ei-luonto (parinispanna-svabhāva) on löydettävissä meditaatioharjoitusten avulla. Tätä perimmäistä todellisuutta on mahdotonta kuvailla käsitteillä, sillä se on niistä täysin tyhjä. Tähän ei-luontoon viitataan sanoilla sellaisuus (tathātā) ja tyhjyys (sunyata).

Yogācāran mielenteoria ja harjoitukset pyrkivät avaamaan sekä käsitteellisesti, että kokemuksellisesti ilmiömaailman eri puolia. Tarkoituksena on oivaltaa syvällisesti kuvitellun luonnon, keskinäisriippuvaisuuden luonnon ja absoluuttisen ei-luonnon eroavaisuudet. Näin harjoittaja voi lopulta vapautua takertumisesta varastotajunnan ylläpitämään illusoriseen ilmiömaailmaan ja oivaltaa puhtaan tajunnan kautta todellisuuden perimmältään tyhjänä ei-luontona. ”Todellinen itse on ei-itse”, kuten zen-opettaja Hakuin Ekaku (1686-1769) aikoinaan kirjoitti.

Lopuksi

Yogācāran vaikutus intialaiseen buddhalaisuuteen on ollut vahva, ja buddhalaisuuden levitessä Itä-Aasiaan yogācāran opit ovat integroituneet osaksi chan/zen-koulukuntia. Niinpä ei olekaan yllättävää, että myöhempien aikojen kuuluisat opettajat, kuten Hakuin, ovat käsitelleet samoja teemoja omissa opetuksissaan. Myöhemmät mahāyāna-filosofit ovat kehittäneet joitain käsitteitä pidemmälle ja esittäneet myös vaihtoehtoisia näkökulmia, mutta on selvää, että yogācāra on toiminut vahvana pohjana näille kehitelmille.

On mielenkiintoista havaita, miten selkeästi nykyinen mindfulness-liike on myöskin ottanut vaikutteita näistä opeista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mindfulnessin isänä pidetty Thick Nhat Hanh (1926-2022) harjoitti vietnamilaista zeniä ja MBSR:n kehittäjä Jon Kabat-Zinn opiskelee puolestaan korealaista zeniä. Yogācāran kehittämä buddhalainen psykologia ja psykoterapia ovatkin siis edelleen vaikuttamassa myös nykyajan mielenterveyden hoitomenetelmiin.

Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, integratiivinen terapeutti ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Syksyllä 2022 ilmestyy uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto, joka antaa välineitä nyky-yhteiskunnan haasteiden kohtaamiseen.

Polkuja mielenselkeyteen – idässä ja lännessä

Olen tutkiskellut mielentoimintaa parikymmentä vuotta omakohtaisen harjoituksen ja viisausperinteiden filosofioiden kautta. Mielenselkeys on tärkeä tavoite miltei missä tahansa perinteessä, sillä ilman selkeyttä ei voi olla taitavaa toimintaa. Suurin osa mielenfilosofioista olettaa, että ihmisellä on mahdollisuus joko koulia mieltään selkeämmäksi tai tavoittaa arkimielen taustalla alati oleva, kirkas ja selkeä mielen tosiolemus.

Erimielisyydet (pun intended) koskevat lähinnä sitä, onko jotain saavutettavaa, vai onko mieli jo valmiiksi kirkas ja puhdas?

Viisausperinteiden polkuja mielenselkeyteen

Syyn ja seurauksen poluiksi voisi sanoa niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan erilaisten ehdollistumien ja kasautumien kautta tahriintunut. Tällöin harjoittajan tehtävänä on tutkia mielen toimintaa tarkasti ja puhdistaa sitä tällaisista tahroista taitavien menetelmien avulla. Tahrainen mieli ei tietystikään itse voi itseään puhdistaa. Eihän pölyistä peiliäkään saa puhtaaksi likaisella rätillä hangaten. Maailmassa on kuitenkin elänyt ihmisiä, joiden mieltä on hämärtänyt vain vähäinen pölykerros, niin että he ovat lopulta kyenneet sen kirkastamaan. Nämä mestarit ovat kirkkaan ymmärryksensä avulla kehittäneet menetelmiä, joita seuraten muutkin ihmiset ovat kyenneet selkeyttämään mieltään. Esimerkkejä tällaisista menetelmistä ovat muun muassa vanhat Theravada-buddhalaiset tekstit ja Patanjalin jooga-suutra.

Äkillisen kirkastumisen poluiksi voisi kutsua niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan aina pohjimmiltaan puhdas, niin ettei pöly voi sitä tahrata. Tämän ajattelutavan mukaisesti ei ole välttämätöntä tehdä pitkäkestoista ja raskasta puhdistustyötä. Ihmisen on mahdollisuus havahtua yhtäkkiä, äkisti ja spontaanisti kirkkaaseen tajunnantilaan, jota mitkään tahrat eivät himmennä. Miksi sitten ihmiset eivät ole jatkuvasti tällaisessa selkeyden tilassa? Tämä sanotaan johtuvan siitä, että ihminen samaistuu erilaisiin mielentoimintoihin, ajatuksiin, aistikohteisiin ja tarinoihin omasta erillisestä minuudesta. Tämän samaistumisen vuoksi hän ei havaitse sitä, mikä on koko ajan läsnä. Joskus tällainen havahtuminen tapahtuu spontaanisti, kuten Yrjö Kalliselle Oulun Kontinkankaan metsässä kävellessä. Havahtuminen voi kuitenkin tapahtua myös erilaisten harjoitusten ja ohjeiden seuraamisen kautta. Tästä syystä äkillisen kirkastumisen poluillakin voidaan tehdä erilaisia harjoituksia. Silloin ideana ei kuitenkaan ole mielen puhdistaminen tahroista, vaan minäkokemuksen harhauttaminen niin, että taustalla oleva puhtaan kirkas mieli tulee nähdyksi, kuten pilvien takaa paljastuva täysikuu. Pilvet eivät ole sitä missään vaiheessa tahranneet. Tällaisista lähestymistavoista esimerkkejä ovat muun muassa Mahayana-buddhalaiset tekstit, chan/zen/dzogchen-koulukuntien opetukset, sekä vaikkapa joidenkin kristillisten mystikoiden, kuten Mestari Eckhartin, saarnat.

Läntisen psykologian näkökulmia eheytymiseen

Psykologina olen tietysti tutkinut näitä asioita myös läntisen psyyken tutkimuksen kautta. Läntinen psykologia on myöskin jakaantunut erilaisiin koulukuntiin, joista suurin osa ei edes yritä määritellä mielen olemusta, vaan tyytyy pelkästään kuvaamaan sen toimintoja.

Kognitiiviset ja neurotieteelliset koulukunnat näkevät mielen informaatiota käsittelevänä systeeminä, jossa on sisäänrakennettuja tiedonkäsittelyn vinoumia sekä erilaisten ehdollistumien kautta syntyneitä vääristyneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Näitä vinoumia ja vääristymiä voidaan korjata ja uudelleenohjelmoida terapeuttisten menetelmien avulla, joihin voi liittyä myös mindfulness-harjoitteita. Tässä mielessä kognitiivinen lähestymistapa on hyvin samankaltainen kuin edellä esitellyt syyn ja seurauksen polut. Ideana on haitallisten mielentoimintojen paikantaminen ja korjaaminen tutkittujen menetelmien avulla. Esimerkkejä tällaisista lähestymistavoista ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, skeematerapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia.

Humanistiset ja eksistentialistiset koulukunnat näkevät mielen yksilöä ja minuutta suurempana, laajalti tiedostamattomana ilmiönä. Viisausperinteistä ja humanistisesta filosofiasta ideoita ammentaen nämä lähestymistavat eivät näe mieltä vinoutuneena ja huonosti toimivana systeeminä. Sen sijaan ihminen nähdään pohjimmiltaan eheänä, valtavan positiivisen potentiaalin omaavana olentona. Näin ollen terapeuttisen työskentelyn päämääränä ei ole niinkään ulkopuolisen asiantuntijan johtama korjaustyö, vaan ihmisen omien sisäisten voimavarojen löytäminen ja käyttöön valjastaminen. Humanistinen lähestymistapa on siis perusvireeltään hyvin samankaltainen kuin äkillisen kirkastumisen polut. Esimerkkejä humanistisista lähestymistavoista ovat C.G.Jungin analyyttinen psykologia, Carl Rogersin humanistinen psykologia sekä Fritz Perlsin hahmoterapia.

Yhteenvetoa

Mielenselkeys on nykyajan monimutkaisessa maailmassa hyvin tärkeää, sillä meitä ympäröivä informaatiovyöry haastaa keskittymiskykyä ja tekee kokonaisuuksien ymmärtämisestä vaikeaa. Mitä selkeämmin kykenemme havaitsemaan itsemme suhteessa omaan ympäristöömme, sen paremmat mahdollisuudet meillä on hyviin ja kestäviin valintoihin. Selkeällä mielellä tehdyt valinnat auttavat rakentamaan parempaa elämää itselle ja muille.
Ihmisten maailmankuvat eroavat toisistaan ja niinpä on hyvä, että maailmasta löytyy monenlaisia lähestymistapoja mielenselkeyden kehittämiseen. Jotkut kokevat vetoa henkisiin harjoitteisiin ja perinteisiin, toiset taas enemmänkin tieteellisiin ja terapeuttisiin menetelmiin. Näidenkin sisältä löytyy erilaisia näkökulmia ihmisen kasvuun ja eheytymiseen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Basam Booksin kanssa on tehty kustannussopimus myös uudesta kirjasta, joka tulee käsittelemään mielenselkeyttä monipuolisesti. Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2021 ja siihen voi nyt osallistua myös täysin etänä.

Hiihtomeditaatio – latu mielenrauhaan

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu - mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul’ ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla." - Eino Leino

Ulkona on mukavasti pakkasta ja riittävästi lunta maassa, jotta olen saanut vihdoin vedettyä murtsikat jalkaan tälle talvelle. Jo ensimmäisen hiihtolenkin aikana palautuivat viime talven meditatiiviset tutkimukset mieleeni. Hiihtäminen on nimittäin yksi parhaista liikuntamuodoista meditaatiota ajatellen.

Tässä postauksessa esittelen, miten hiihtolenkistä saa tehtyä meditaatioharjoituksen aivan samaan tapaan kuin vaikkapa hatha-joogasta, taijista tai budo-harjoituksista.

Hiihtäminen synnyttää nopeasti tasaisen ja miellyttävän rytmin (jos vain latu ja voitelu ovat kunnossa) jolloin voi keskittyä rauhassa hiihtämiseen. Tätä rytmiä voi hyödyntää syvän keskittymisen tilaan siirtymisessä.

Hiihtomeditaatio

Etsi suhteellisen rauhallinen latu, mielellään metsän keskeltä, jolloin saat samalla hyvän metsäkylvyn. Kun olet saanut tasaisen ja itsellesi sopivatempoisen hiihtorytmin aikaiseksi, siirrä huomiosi hengitykseesi.

  • Aloita hengitykseen keskittymisen laskemalla hengityksiäsi yhdestä kymmeneen. Laskeminen alkaa uloshengityksellä numerosta yksi, sisäänhengityksellä seuraa numero kaksi, seuraavalla uloshengityksellä numero kolme, jne. Jatka laskemista kymmeneen saakka, jonka jälkeen aloitat taas alusta numerosta yksi. Jos menet laskuissasi sekaisin tai lasket vahingossa liian pitkälle, aloita jälleen seuraavalla uloshengityksellä alusta numerosta yksi.

Jos hengityksen laskeminen sujuu hyvin ilman suuria katkoksia, keskittymisesi on tarpeeksi vahva siirtymään pelkkään hengitystietoisuuteen.

  • Hengitystietoisuudessa huomio pidetään hengityksen virrassa. Tunne kuinka talvisen raikas ulkoilma liikkuu sierainten läpi sisään suun kautta ulos. Pysy tietoisena hengitysliikkeen suunnasta ja hengityksien pituudesta. Välillä hengitys voi siirtyä tietoisuudessa taaemmaksi taustalle, mutta älä päästä tietoisuutta irtoamaan hengityksen virrasta kokonaan.

Hengitystietoisuus ja tasainen hiihtoliike tyynnyttävät mielen ja vievät sen kohti syvämeditaatiota, jossa minätietoisuus haihtuu ja jopa katoaa. On vain hengitys, rytmikäs kehon liike, sekä suksien ja tuulen suhina.

  • Jos keskittyminen on riittävän syvää, voit myös päästää irti hengitystietoisuudesta ja siirtyä pelkkään luonnolliseen tietoisenaolemiseen. Ei ole hiihtäjää, eikä meditaatioharjoitusta. On vain hiihtämistä ja hengittämistä, luminen maisema, raikas tuuli ja liukas latu.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija, mindfulness-kouluttaja ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Onko Joulupukkia olemassa? Tämä kysymys on monien lasten huulilla joka jouluna. Muistan varsin hyvin, kun itse löysin ratkaisun tähän kysymykseen nelisenkymmentä vuotta sitten tunnistaessani naamarin takaa pappani. Kysymys juolahti taas mieleeni, kun keskustelimme Mielen laboratorio -podcastissa joogaopettaja Måns Broon kanssa joogafilosofioiden erilaisista lähestymistavoista todellisuuteen – ja Joulupukkiin.

Joulupukkiin liittyvä ”suuren kysymyksen” perinne muistuttaa itseasiassa monien viisausperinteiden pyrkimystä selvittää totuus todellisuudesta. Kiinalainen Hua Tou on hyvä esimerkki meditatiivisesta kysymisestä, jossa itse kysyminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Tartunkin seuraavaksi tähän tärkeään kysymykseen buddhalaisen mielenfilosofian kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Mitä löytyy naamarin takaa?

Kysymyksen Joulupukin olemassaolosta voi nähdä viittauksena laajempaan kysymykseen – onko minää olemassa? Monet varhaisbuddhalaiset tekstit, kuten anathapindika sutta keskittyvät juuri tähän kysymykseen. Kysymykseen haetaan vastausta näissä perinteissä tutkimalla erilaisia mentaalisia ilmiöitä meditatiivisesti. Harjoittaja ottaa tutkimuskohteeksi esimerkiksi viisi ilmiöryhmää (muoto, tuntemukset, mielteet, tahtomukset ja tajunta) ja tutkii löytyykö näistä erillistä, pysyvää minuutta. Meditatiivisen harjoituksen edetessä syvemmälle, ilmiöiden erottelukyky muuttuu yhä tarkemmaksi. Lopulta harjoittaja toteaa omakohtaisen tutkimuksen perusteella, ettei itseyttä ei löydy näistä tai muistakaan ilmiöistä.

Joulupukin olemassaoloa voisi tutkia samalla tavalla erilaisten ominaisuuksien kautta. Löytyykö Joulupukki valkoparrasta, hiippalakista, karvanutusta, ryhmysauvasta tai reestä? Kun jokaista elementtiä on tarkoin tutkittu voidaan tehdä johtopäätös: Joulupukki ei löydy näistä elementeistä, eikä häntä siis ole olemassa erillisenä ja pysyvänä itseytenä. Valkoparta, hiippalakki, karvanuttu, ryhmysauva ja reki luovat vain kudelman, jota mieli erehtyy pitämään todellisena. Joulupukin todellinen itse on ei-itse.

Tämä on kuitenkin vain yksi ratkaisu Suureen Kysymykseen. Mahayana-buddhalainen Sydänsuutra tarkastelee asiaa hieman eri näkökulmasta.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Sydänsuutra eli Prajnaparamita Hridaya (Viisauden täydellistymän Sydän) tiivistää nimensä mukaan buddhalaisen viisausfilosofian ydinkäsitteet. Sydän on merkitykseltään tässä yhteydessä sama kuin kynttilän ”sydän”. Suutra käännetäänkin usein myös Ydinsuutraksi. Varhaisimmat löydetyt kommentaarit tästä tekstistä sijoittuvat 600-luvun alkuun.

Sydänsuutra on varsin lyhyt ja tiivis teksti. Se on helppo opetella ulkoa ja ehkäpä siksi se on hyvin suosittu monissa buddhalaisissa koulukunnissa – ja onpa se löytänyt tiensä myös sekulaariin kontekstiin. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinn esittelee Sydänsuutran erityisen merkityksellisenä tekstinä kehittämänsä mindfulness-ohjelman (MBSR) kannalta.

Sydänsuutran ensimmäinen säkeistö oikeastaan tiivistää sisällön muutamaan riviin: 

Avalokiteshvara (myötätunnon bodhisattva) syventyi Viisauden täydellistymään ja näki, että viisi ilmiöryhmää (skandhaa) ovat tyhjiä, ja ylitti näin kaiken kärsimyksen.

Seuraavissa säkeissä Avalokiteshvara käy yksityiskohtaisesti läpi buddhalaisen psykologian peruselementit kuten skandhat, dharmat, riippuvuussyntyisyyden 12 linkkiä, sekä neljä jaloa totuutta ja kertoo, että ne ovat kaikki tyhjiä (shunya). Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa. Ei ole siis mitään saavutettavaa tai ei-saavutettavaa.

Kun tyhjyys nostetaan hallitsevaksi teemaksi, meditatiivinen työskentely siirtyy eräänlaiseen dekonstruktioon. Tyhjyydessä ei ole aikasidonnaisia syy-seurausketjuja, eikä siten myöskään buddhalaisen psykologian erittelemiä ilmiöitä, niiden synnyttämiä ketjuja eikä ketjujen lakkaamiseen johtavia polkuja. Tämä on paradoksi, joka tulee polun harjoittajan ratkaistavaksi – viisauden täydellistymässä ei ole polkua eikä mitään ratkaistavaa. Loputtoman ilmiöiden erottelun (vijnana) sijaan Bodhisattva näkee olevaisen tyhjyysluonteen, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä ja pyrkimyksestä kärsimyksen lakkauttamiseen.

Sydänsuutran kannalta oppi ei-itseydestä (anatman) ei yllä riittävän pitkälle. Sydänsuutra kertoo kaikkien ilmiöiden olevan pohjimmiltaan tyhjyyden, absoluutin ilmentymää. Sydänsuutra korostaa siis ei-itseyden sijaan shunyataa, kaiken tyhjyyttä. Shunyata ei hajota ainoastaan ”itseyden rekeä” osiin, joista ei löydy pysyvää minää – shunyata hajottaa myös reen osat täydelliseen tyhjyyteen.

Palatkaamme siis Suureen Kysymykseen Joulupukista.

Sydänsuutra kertoisi, että Joulupukki on tyhjyyttä, mutta tyhjyys on myös Joulupukki. Joulupukkia ei voi löytää valkoparrasta, hiippalakista tai karvanutusta sillä nekin ovat tyhjää. Tyhjyys ei kuitenkaan johda nihilistiseen olemattomuuteen, sillä tyhjyys ilmenee myös muotoina. Vaikka Joulupukki on olemukseltaan tyhjä, tyhjyys samaan aikaan ilmenee Joulupukkina. Kuka tahansa lapsi voi todistaa, että joulupukki on varsin todellinen ja tärkeä olento. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin S-ryhmä tai Tiernanpojat.

Joulupukki on elävä Hua Tou, joka jokaisen lapsen täytyy ratkaista. Ratkaisu ei ehkä kuitenkaan ole se, johon päädyin 40 vuotta sitten. Se olisi mustavalkoinen pakotie nihilismiin. Joulupukki yhtä aikaa on ja ei ole. Tämän paradoksin ylläpitäminen on hankalaa, mutta samalla myös viisauden alku. Ehkäpä tänä jouluna etsin joulukoristelaatikosta aloittelijan mielen ja koetan antautua tälle mysteerille uudestaan: Onko Joulupukki olemassa?

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Jumalaiset mielentilat – empatiataidot viisausperinteissä

Viime vuosina empatian merkitys ihmissuhteissa, hyvinvoinnissa ja yhteistyössä on noussut esiin monissa tutkimuksissa. Empatiaa ei nähdä enää vain ihmisluontoon kuuluvana vaistomaisena toimintana. Sen sijaan on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, että empatia on myös taito, jota voi kehittää. Empatiataitojen avulla voimme ymmärtää paitsi itseämme, myös muita ihmisiä. Empatia myös yhdistää meidät konkreettisesti toisten ihmisten kokemusmaailmaan. On esimerkiksi osoitettu, että pelkästään toisen ihmisen kivun näkeminen aktivoi meissä kivun lievitykseen liittyviä opioidijärjestelmiä.

Empatiataidot eivät ole kuitenkaan uusi keksintö. Vanhoista viisausperinteistä löytyy tähän liittyviä opetuksia jo reilusti yli 2500 vuoden takaa. Brahmavihārat ovat todennäköisesti tunnetuin empatiataitoihin liittyvä opetus, joka löydetään jo buddhalaisuutta edeltäneeltä ajalta.

Brahmavihāra tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”Brahman asumusta”. Brahmavihāraa kutsutaan myös nimellä apramāna, joka tarkoittaa mittaamattomuutta, rajatonta tilaa. Käytännössä brahmavihāra tarkoittaa rajattomia, ”jumalaisia” tiloja, jotka voidaan saavuttaa henkisen harjoituksen kautta. Brahmavihārat löytyvät monista opetusteksteistä, kuten buddhalaisista ja jainalaisista suutrista, hindulaisista upanishadeista ja Patanjalin jooga-suutrasta.

Jumalaisia mielentiloja on neljä: lempeys (maitri/metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upeksa/upekkha).

Lempeys tarkoittaa hyväntahtoista ja sydämellistä suhtautumista muihin aistiviin olentoihin. Lempeys tunnistaa kaikkien tuntevien olentojen tarpeen kokea hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Voisi sanoa, että lempeys on perusta, jonka varaan empatia pohjimmiltaan rakentuu.

Myötätunto on aktiivista ja rakentavaa sosiaalista toimintaa, joka tunnistaa kärsimyksen ja pyrkii vähentämään sitä. Myötätunto on empatiaa, joka ei pelkää kärsimyksen synnyttämään kipua, vaan kohtaa sen rohkeasti ja tekee voitavansa lievittääkseen sitä.

Myötäilo on empaattista ja osallistuvaa suhtautumista muiden kokemaan onneen. Se ei tarkoita vain iloitsemista muiden kanssa, vaan aktiivista osallistumista tämän ilon vaalimiseen ja ylläpitämiseen.

Tasapuolinen tyyneys merkitsee takertumattomuutta olosuhteisiin ja tunnetiloihin. Mittaamattomien mielentilojen joukossa se tarkoittaa sitä, ettei harjoittajalla ole henkilökohtaista tarvetta muuttaa kanssaihmisiään toisenlaisiksi. Tasapuolinen tyyneys näkee ja hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Jumalaisista tiloista viimeinen, tasapuolinen tyyneys, löytyy myös Anapanasati-suutran seitsemän valaistumistekijän joukosta. Sen avulla harjoittaja voi kohdata tasapuolisesti mitkä tahansa ilmentyvät tilat, niin etteivät ne enää johda 12 olemassaolon linkin loputtomaan kehään. Myös neljä jumalaista mielentilaa voi nähdä asteittain etenevänä kehityspolkuna, jonka lopputuloksena sosiaalisissa suhteissa ilmenevät tekijät eivät enää voi horjuttaa harjoittajaa pois tasapuolisesta tyyneydestä. Brahmavihārat voikin nähdä eräänlaisena sosiaalisiin suhteisiin kietoutuvana vastineena yksilökeskeisille meditaatiopoluille.

Mietitäänpä tätä kehityspolkua käytännöllisen esimerkin kautta:

Kaarina on tavallinen meditaation harjoittaja, joka kokee ihmissuhteissaan kaikenlaisia elämään kuuluvia tunteita, kuten pettymyksiä, kiukkua, kateutta ja tietysti myös iloisia hetkiä. Kokemusten painopiste tuntuu kuitenkin olevan hänen elämässään negatiivisemmissa asioissa. Hän törmää sattumalta brahmavihāra-harjoituksiin ja päättää kokeilla niitä omassa elämässään. Ensimmäisenä tehtävänä on lempeyden harjoittaminen ihmissuhteissa. Kaarina pyrkii tietoisesti suhtautumaan itseensä ja muihin ihmisiin ymmärtäväisesti ja lempeästi, vaikkei se aina helppoa olekaan. Harjoituksen jatkuessa hän tulee tietoisemmaksi siitä, miten suuri merkitys hänen omalla asenteellaan on lähiyhteisön hyvinvoinnille. Lisääntyvä tietoisuus siitä, miten oma asennoituminen vaikuttaa sekä omaan itseen että muihin, herkistää Kaarinan huomaamaan muidenkin ihmisten elämän hankaluudet. Tämä synnyttää kuin itsestään myötätunnon siemenen, jota hän pyrkii seuraavaksi tietoisesti ravitsemaan. Hän ottaa aktiivisen otteen muiden ihmisten auttamiseksi aina kun huomaa heidän elämissään hankaluuksia. Tämä tuntuu Kaarinasta hyvältä ja lisääntynyt hyvä olo kannustaa häntä jatkamaan myötätuntoista toimintaansa. Toiminta muiden ihmisten hyväksi kehittää Kaarinan omaa mieltä ja sydäntä. Kärsimyksen vähentyminen tuottaa selvästi ympärilleen hyvinvointia. Kaarina on aiemmin salaa kadehtinut erään ystävänsä varallisuutta ja onnellista parisuhdetta, mutta työ muiden auttamiseksi on huomaamatta muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Hän ei enää keskity vertailemaan omaa elämäänsä muihin. Kun Kaarinan ystävä kertoo uudesta onnenpotkustaan Kaarina tunteekin vilpitöntä myötäiloa. Hän jopa miettii automaattisesti miten voisi omalta osaltaan tukea ystävänsä onnea ja iloa jatkossa. Itseasiassa monet aiemmin hankalat ja kuormittavat ihmissuhteet ovatkin muuttuneet tilaisuuksiksi kehittää lempeyttä ja myötätuntoa. Ja yhä useammin lempeys ja myötätunto saavat seurakseen myös myötäilon kokemuksia. Näin Kaarina kulkee kohti tasapuolisen tyyneyden mielenasennetta. Hänen oma henkinen hyvinvointinsa ei ole enää niin riippuvainen muiden ihmisten elämäntilanteista tai tunnetiloista. Hän voi helpommin toivottaa ihmiset tervetulleiksi elämänpolulleen sellaisina kuin he ovat.

Kaarinan esimerkissä empatiataidot kehittyvät asteittain. Ensin kehitetään lempeyttä, jotta voidaan kokea myötuntoa, joka puolestaan mahdollistaa myötäilon kokemisen ja näiden kautta päädytään kohti tasapuolista tyyneyttä. Toisissa harjoituspoluissa lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta. Harjoittaja ei niinkään pyri luomaan olosuhteita brahmaviharoille, vaan etsii niiden valmiita ilmentymiä itsestään. Kun jokin jumalainen mielentila löytyy edes pieneksi hetkeksi, hän vaalii ja kehittää sitä vahvemmaksi. Usein harjoituspoluilla yhdistellään myös molempia lähestymistapoja.

Elämme kaikki osana erilaisia yhteisöjä. Niinpä arjen elämämme tuo vastaan käytännössä rajattoman määrän tilaisuuksia tutkia ja kehittää omaa toimintaamme yhteisön jäseninä. Empatiataidot ovat monikulttuurisessa ja kansainvälisessä maailmassa yhä tärkeämpiä välineitä rauhan ja hedelmällisen yhteistyön kannalta. Brahmavihārat kiteyttävät olennaisia näkökulmia empatiataitojen kehittämiseen. Ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa jo vuosituhansien ajan.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Ehdonvaraisuuden kehä ja jäätelönhimon olemus

Pratītya-samutpāda on yksi keskeisimmistä buddhalaisista opetuksista. Se löytyy monista vanhoista opetusteksteistä, kuten esimerkiksi Anathapindika-suttasta. Pratītya-samutpāda voidaan kääntää esimerkiksi riippuvuussyntyisyydeksi (pratitya = riippuvuus jostakin, samutpāda = nouseminen, alkuperä) tai ehdonvaraisuuden kehäksi, joka kuvaa opetuksen sisältöä tarkemmin. Käytän tässä kirjoituksessa molempia käännöksiä tilanteen mukaan.

Riippuvuussyntyisyys kuvaa samaan aikaan buddhalaista käsitystä minän muodostumisesta ja buddhalaista ontologiaa, eli käsitystä olevaisuuden olemuksesta. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan hieman molempia näkökulmia.

Riippuvuussyntyinen minä

Riippuvuussyntyisyyttä voidaan pitää eräänlaisena buddhalaisen psykologian tiivistelmänä. Se kuvaa minän prosessina, joka muodostuu jatkuvasti hetkestä hetkeen, ilman tiettyä alkua ja loppua. Tätä prosessia voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä tässä hetkessä tai toisaalta pidemmällä aikavälillä, joka voi tarkoittaa minuutteja, päiviä, kokonaista elämänkaarta tai jopa jälleensyntymien ketjua.

Ehdonvaraisuuden kehä esitetään yleisimmin 12 linkistä muodostuvana ketjuna. Koska tätä kirjoittaessani sattuu olemaan kaunis kesäpäivä, esittelen linkit meille monille tutun jäätelönhimon kautta:

1. Tietämättömyys (avidyā)

Ensimmäinen linkki on tietämättömyys, joka käytännössä tarkoittaa sitä, etten ole tietoinen minän riippuvuussyntyisyydestä, vaan samaistun täysin kokemuksiini ja pidän niitä kyseenalaistamattomana todellisuutena. En siis ole tietoinen tässä kuvaamastani ketjusta, vaan se pääsee muodostumaan tiedostamattomalla tasolla niin, etten kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.

2. Taipumukset (samskāra)

On kuuma kesäpäivä, samanlainen joita olen kokenut elämässäni usein aiemminkin. Huomaamattani aiemmat kokemukseni ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa rakentaneet tietynlaisia taipumuksia, jotka ehdollistavat kokemusmaailmaani. Menneet kesäpäivät ovat siis läsnä taipumuksissani, vaikken ole siitä tietoinen.

3. Tajunta (vijñāna)

Nämä taipumukset muodostavat tajunnan siitä tilanteesta, jossa nyt olen. Tajunta luokittelee ja tunnistaa tilanteesta osatekijöitä, jotka vastaavat aiempia ehdollistumiani: lämpö, auringonpaisteen kuumotus iholla ja hikipisarat otsalla.

4. Nimi ja muoto (tai mieli ja keho) (nāmarupa)

Aluksi tajuisuuteni tilanteesta on vielä usvainen ja jäsentymätön, mutta tajunnan toiminta alkaa muodostamaan tilanteelle nimen ja muodon, joka vastaa keho-mieleni kokemusta: Minulla on kuuma ja hikoilen.

5. Kuusi aistiperustaa (salāyatana)

Kokemus jäsentyy prosessissa entisestään. Kuumuuden ja hikoilun tuntemuksen lisäksi näen auringonpaisteen hehkuvia värejä, haistan kesäisiä kukkien ja puiden tuoksuja, kuulen linnunlaulua ja minussa herää ehdollistumien herättämiä muistoja ja ajatuksia, sekä niihin liittyviä makuaistimuksia. Kuusi aistiperustaa jäsentävät näin kokemustani yhä tarkemmaksi.

6. Kontakti (Sparśa)

Aistikohteissa muodostuu erityisen vahva kontakti kuumuuden tunteeseen iholla sekä muistojen synnyttämään makuaistimukseen. Kylmä suklaajäätelö alkaa maistumaan kielellä ja sen tuoksu täyttää sieraimet.

7. Tuntemukset (vedanā)

Syntynyt kontakti makuaistimukseen herättää erilaisia negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. Kuvittelemani jäätelön maku tuntuu miellyttävältä ja kutsuvalta, kun taas toisaalta auringon kuumuus on epämiellyttävän ahdistava.

8. Halu/janoaminen (sanskr. tṛ́ṣṇā / pali. tanhā)

Nämä tuntemukset nostattavat halun päästä eroon epämiellyttävistä kuumuuden tuntemuksista edes hetkeksi. Ajatus kylmästä jäätelöstä alkaa houkuttelemaan niin, että alan janoamaan sen kurkkua viilentävää tunnetta ja kielen makunystyröitä viettelevää makua.

9. Takertuminen (upādāna)

Kuvitelma jäätelön mausta voimistuu janoamisen seurauksena niin, etten enää saa sitä pois mielestäni, vaan takerrun (upadana) mielikuvaan voimakkaasti. Voin jo maistaa kielelläni lähikaupan jäätelöhyllyllä olevan Ben & Jerry’s -paketin makuvivahteet.

10. Joksikin tuleminen (bhava)

Takertuminen synnyttää minussa voimakkaan tarpeen alkaa toimimaan haluni mukaan. Kyse ei ole enää vain satunnaisista tajunnassa virtaavista tuntemuksista ja haluista, jotka tulevat ja menevät. Nyt kokemusmaailmani täyttyy eräänlaisesta pyörteestä, joka alkaa tulemaan erilliseksi toimijaksi – ”jäätelönsyöjäksi”.

11 Syntymä (jāti)

Tulemisen prosessi johtaa jäätelöä janoavan minän syntymään, joka alkaa toteuttamaan jäätelön hankkimiseen liittyviä toimenpiteitä. Muut ihmiset ja asiat ympärillä alkavat muuttumaan välineiksi, jotka joko auttavat jäätelön hankinnassa tai estävät sitä. Näin itsekkyys vahvistaa ja suojelee jäätelön syömiseen liittyvää minä-kokemusta.

12. Vanheneminen ja kuolema (jarāmarana) sekä niihin liittyvä epätyydyttävyys (duhkha)

Jäätelön syöminen ja sen hankkimiseen liittyvät toimenpiteet tuntuvat aluksi tyydyttäviltä, mutta jäätelö on nopeasti syöty ja sen viilentävä vaikutus katoaa jo hetken kuluttua. Toisinsanoen sen vaikutus vanhenee ja lopulta kuolee. Kun halu on tyydytetty muistan myös, että minun oli tarkoitus huolehtia linjoistani ja välttää jäätelön syömistä. Käyttäydyin myös jäätelönhimossani itsekkäästi muita ihmisiä kohtaan ja koen siitä nyt pienoista katumusta. Epätyydyttävyys valtaa taas mieleni ja riippuvuussyntyisyyden linkit alkavat rakentamaan uutta ehdollistumisen kehää. Ehkä alan suunnittelemaan lenkille lähtöä…

Tämä esimerkki käsitteli alle tunnin mittaista ajanjaksoa, mutta samalla tavalla riippuvuussyntyisyys voi kuvata kokonaisen elämänkaaren eri jaksoja:

Elämän alussa vauva on tietämätön ympäristöstään ja rakentaa kokemusten kautta erilaisia ehdollistumia ja taipumuksia. Näin hänelle alkaa muodostumaan tajuisuus itsestä ja ympäristöstä. Asiat alkavat saamaan nimiä ja muodon. Lapsi tulee tietoisemmaksi erilaisista aistikohteista, ajatuksista sekä niihin liittyvistä tunnesävyistä. Näiden kautta hän muodostaa kokemuksen minuudesta, joka rakentaa elämäänsä ja persoonaansa erilaisten halujen ja takertumien kautta, kunnes lopulta vanheneminen ja kuolema päättävät elämänkaaren. Tällä tavalla nähtynä riippuvuussyntyisyys sisältää kehityspsykologisia vaiheita ja elämänkaareen liittyviä elementtejä. 

Esoteerisemmassa merkityksessä ehdonvaraisuuden kehä kuvaa myös toisiaan seuraavien syntymien ketjua. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, ettei riippuvuussyntyisyys oleta minkäänlaista jälleensyntyvää sielua, vaan pikemminkin erilaisten ehdollistumien kasaumia, jotka muodostavat ehdonvaraisuuden kehässä kokemuksen minuudesta.

Todellisuuden ehdonvarainen muodostuminen

Ehdonvaraisuuden kehän voikin nähdä myös paljon hienovaraisempana ilmiönä, joka kuvaa todellisuuden perimmäistä olemusta eli siis buddhalaisuuden ontologiaa. Tämä on vaativa aihe, mutta uskaltaudun silti esittämään tästä seuraavaksi joitain ajatuksia.

Ontologisena kuvauksena ehdonvaraisuuden 12 linkkiä täytyy nähdä tässä hetkessä tapahtuvana äärimmäisen hienovaraisena ja perustavanlaatuisena ilmiönä, joka ei siis tapahdu lineaarisen ajan funktiona. Sen sijaan riippuvuussyntyisyys on juuri se ilmiö, jonka seurauksena koemme aikajatkumon. Jokainen kokemamme hetki syntyy ehdonvaraisuuden 12 linkin kehässä.

Tämä hetki muodostuu tyhjyydestä (1), joka kääntyy sisäänpäin kuin häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Sen itseensä käpertyvä toiminta muodostaa kasautumia (2), jotka laajenevat tajunnaksi (3), muodoksi (4), aisteiksi (5) ja kontakteiksi (6), joissa muodostuu tuntemuksia (7), halua (8), takertumista (9) joksikin tulemista (10) ja syntymistä (11), sekä vanhenemista ja katoamista (12).

Tämä on se ontologinen prinsiipppi buddhalaisen maailmankuvan perustalla, joka kuvaa ehdonvaraisen maailman olemuksen. Maailma syntyy ja katoaa tyhjyyteen joka hetki yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla riippuvuussyntyisyyden kehä laajenee fraktaalikuvion tavoin koko tuntemaksemme maailmaksi. Jokainen ilmiö voidaan nähdä tällaisena emergenttinä ilmentymänä: kvanttitason ilmiöt, molekyylit, solut, elimet, yksilöt, yhteisöt, kulttuurit, maailmat, maailmankaikkeudet – kaikki tasot syntyvät ja katoavat ehdonvaraisuuden ajattomassa syklissä.

Tieteellisen maailmankuvan kautta katsottuna ehdonvaraisuuden 12 linkkiä siis kuvaa eräänlaisen tyhjyydessä syntyvän alkuräjähdyksen ja sitä seuraavan annihilaation syklin, jossa jokainen hetki muodostuu. Samankaltaisen idean voi nähdä esimerkiksi kvanttifysiikan teorioissa, jotka esittävät materiankin olevan pohjimmiltaan tyhjyydestä syntyvää ilmenemisen ja katoamisen värähtelyä.

Buddhalainen ontologia pohjautuu siis materialismin sijaan idealistiseen maailmankuvaan. Maailmankaikkeus ei muodostu materiasta, vaan tulemisen ja menemisen syklistä, jossa muodostuu myös inhimillinen tajunta ja sen kannalta oleelliset ilmiöt. Ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjyyttä, sillä ne ovat olemassa vain ehdonvaraisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on myös minän pohjimmainen olemus, joka syntyy, vanhenee ja kuolee tässä ehdonvaraisuuden kehässä.

Onko olemassa jotain tämän ehdonvaraisuuden tuolla puolen, jotain ei-ehdonvaraista? Siihen pratītya-samutpāda ei oikeastaan ota kantaa. Buddhalainen filosofia keskittyy kuvaamaan ehdonvaraisen olemassaolon ilmiöitä ja niihin liittyvän kärsimyksen vähentämisen tapoja.

Yhteenvetoa

Yhteenvetona voisi sanoa että pratītya-samutpāda, riippuvuussyntyisyys, on kuvaus siitä miten minä muodostuu ja toimii maailmassa. Aistit, taipumukset, tuntemukset, tajunta, kehomieli, minä ja siihen liittyvät halut, samoin kuin vanheneminen ja kuolemakin ovat kaikki ehdonvaraisia ilmiöitä, jotka muodostuvat suhteessa toisiinsa. Niillä ei ole riippumatonta ja itsenäisesti pysyvää olemassaoloa.

Pratītya-samutpādan ymmärtäminen on pohjimmiltaan dharman ymmärtämistä. Tätä ymmärrystä voi syventää ja laajentaa meditatiivisten harjoitusten, opiskelun ja arkisen elämän kautta. Riippuvuussyntyisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään miksi ajaudun jäätelönhimon valtaan tai muihin epätyydyttäviin tilanteisiin. Ymmärryksen syventäminen voi auttaa myös heikentämään ehdonvaraisuuden ketjun linkkejä ja siten vähentämään erilaisten takertumien aiheuttamia ongelmia.

Ihmistä ei ole mielekästä tarkastella maailmasta erillisenä saarekkeena. Ehdonvaraisuuden kehä kuvaa arkista elämää, mutta samalla myös todellisuuden metafyysistä perustaa, kuten se meille näyttäytyy. Kaiken olemassaolon taustalla oleva tyhjyys sisältää potentiaalina kaiken ja ei mitään.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alusta saakka. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.

Meditaatioretriittien viisautta kotieristäytymisen arkeen

Kuva: (c) Ari-Pekka Skarp, Lammin retriittikeskus

Tällä hetkellä joudumme kaikki välttämään fyysistä kontaktia perhekuntamme ulkopuolisiin ihmisiin. Vaikka fyysisen etäisyyden pitäminen ei tarkoita sosiaalisten kontaktien vähentämistä, käytännössä myös sosiaalinen kontakti ihmisiin heikkenee. Teknologian mahdollistamista etäkontakteista huolimatta olemme vahvasti kehollisia olentoja. Etäkontaktit eivät tämän vuoksi täysin korvaa moniaistista, jaetun tilan tuomaa läsnäolon tuntua.

Vanhoissa viisausperinteissä retriittejä on käytetty iät ja ajat meditatiivisen työskentelyn apukeinoina. Maallikoille suunnatut muutamien päivien tai viikkojen mittaiset lyhyet retriitit saivat alkunsa jo 1900-luvun vaihteen tienoilla. Burmassa oli vallalla vahvoja meditaatioliikkeitä, jotka kannustivat myös maallikkoja meditaatioharjoituksiin. Maallikoille kokopäiväinen omistautuminen meditaatioon ei ole mahdollista, joten lyhyiden retriittien kehittäminen antoi heillekin mahdollisuuden irrottautua hetkeksi tavallisesta arjesta ja keskittyä meditaatioharjoitukseen luostarinomaisessa ympäristössä.

Tavallisen kanssakäymisen rajoittaminen muuttaa mielen toimintaa

Retriitille vetäytymisellä on monia tarkoituksia. Yksi selkeimmin havaittavista on tarpeettoman sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, jotta harjoittaja voi keskittyä mahdollisimman täydellisesti meditatiiviseen työskentelyyn. Tässä mielessä retriitti on tietysti toisenlainen tilanne kuin nyt kokemamme fyysinen eristäytyminen. Retriiteillä saatetaan itseasiassa harjoittaa meditaatiota fyysisesti hyvinkin lähekkäin, vaikka muuten vältetään tarpeetonta vuorovaikutusta.

Fyysisellä eristäytymisellä ja retriitillä on kuitenkin myös samankaltaisia vaikutuksia. Sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen retriiteillä nimittäin vaikuttaa myös suoraan mielen toimintaan. Kun sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät prosessit vähenevät, mielen toimintakin suuntautuu vähitellen uusille urille. Ulkoisen vuorovaikutuksen sijaan sisäinen maailma nouseekin pääosaan. Relaatiopsykologisesti ajatellen mieli on vuorovaikutusprosessien monimutkainen verkosto. Niinpä muutokset vuorovaikutusprosesseissa ilmenevät muutoksina mielessä. (Tästä voit lukea lisää kirjastani G.H.Mead: Mieli ja minä)

Samalla tavalla kuin retriiteillä tapahtuva sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, fyysisen kontaktin rajoittaminenkin muuttaa voimakkaasti vuorovaikutusprosesseja. Normaalit, totutut tavat kanssakäymiseen muuttuvat ja samalla mielen toiminta siirtyy uudenlaisille urille. Tämä voi olla jännittävää, inspiroivaa, ahdistavaa ja pelottavaa – aivan kuten meditaatioretriittienkin kokemukset.

Miten meditaatioretriittien opit voivat auttaa koteihinsa eristäytyneitä?

Meditaatioretriittien pitämistä on harjoiteltu jo vuosituhansien ajan ja maallikoille suunnatut retriititkin ovat yleistyneet viimeisen sadan vuoden aikana. Voisiko näistä kokemuksista saada jotain oppeja tavallisten ihmisten arkeen tänä fyysisen eristäytymisen aikana? Kokosin tähän muutamia asioita, jotka oman kokemukseni mukaan ovat retriiteillä tärkeitä:

Hyväksy se mitä mielessäsi tapahtuu. Ensimmäinen asia, joka millä tahansa retriitillä tulee vastaan, on se jota jo hieman käsittelimmekin: Retriitti muuttaa mielen toimintaa, jolloin ajattelussa, toiminnassa ja tunteissa voi alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita. Ehkä ajatukset ottavat mielen haltuunsa voimakkaammin kuin tavallisesti, tunteet ovat vahvempia ja fantasiat elävämpiä ja voimakkaampia. Yllättäviä tunteenpurkauksia, kuten surua, voi nousta pintaan ilman mitään selkeää syytä. Toisaalta vastaan voi tulla myös voimakkaita ilon ja yhteyden kokemuksia. Ei siis pidä säikähtää, jos mielen maisemissa tapahtuu yllättäviä muutoksia. Tämä voi olla yksinkertaisesti vain merkki siitä, että tässä tilanteessa on tilaa sellaisille asioille jotka aiemmin ovat peittyneet arjen alle.

Löydä itsellesi polku. Toinen tärkeä asia retriiteillä on harjoituksen muodostama polku. Eri meditaatioperinteissä on monenlaisia harjoituksia ja ei-harjoituksia. Retriitillä näiden harjoitusten yksi tärkeä funktio on tukevan perustan luominen. Koska totutut mielen suojaamisen välineet eivät ole käytössä, joudumme kohtaamaan tuntemattoman maaston. Harjoitus on se turvapaikka, johon voimme palata missä tahansa tilanteessa. Harjoitus voi olla käytännössä esimerkiksi hengitykseen keskittyminen, kehon tuntemusten tarkkailu, rakastavan myötätunnon kehittäminen itseä ja muita kohtaan, yhteyden rakentaminen itseä suurempaan, itseoivalluksen kehittäminen tai vaikkapa läsnäolo ikuisessa nykyhetkessä. Tärkeintä on, että harjoitus on itselle merkityksellinen ja motivoiva – sellainen johon voi turvautua ja jota voi kehittää erilaisissa arjen tilanteissa. Esimerkiksi kirjassani Mielen laboratorio on esitelty harjoituksia, joihin voi syventyä tavallisen arjenkin keskellä.

Rutiinit luovat turvaa. Kaikilla meditaatioretriiteillä on yleensä selkeä rakenne, johon ihmiset voivat turvautua. Herätys on tiettyyn aikaan, samoin ruokailut, työvuorot ja muodolliset harjoitukset. Käyttäytymissäännöt ovat selkeät ja omat velvollisuudet ja työtehtävät on sovittu retriitin käytännön järjestelyjen toimimiseksi. Näin harjoittaja voi syventyä omaan polkuunsa ilman tarvetta pohtia pitkin päivää milloin pitäisi tehdä mitäkin. Turvattomassa tilanteessa turvallisuuden tarve tietysti on suurempi. Jos seinällä on viikon ruokalista ja selkeä suunnitelma siitä miten arki pyörii, vähentää tämä kuormitusta omalta osaltaan. Rutiinit poistavat epävarmuutta ja lisäävät näin turvallisuuden tunnetta.

Kuuntelija auttaa ymmärtämään mitä tapahtuu. Useimmilla retriiteillä on myös opettaja, jonka kanssa on mahdollista käydä keskustelua tarvittaessa. Koska mielen toiminta voi olla yllättävää ja erilaisia kokemuksia voi nousta pintaan, on hyvä päästä välillä keskustelemaan näistä asioista jonkun luotettavan henkilön kanssa. Jos oma mieli on myrskyisä, on rauhoittavaa tavata henkilö, joka ei ole saman myrskyn kuohuissa. Monilla meistä on hyvä ystävä, jonka kanssa voi sopia välillä keskusteluhetken oman arjen kokemusten jakamiseen. Tämä on kuitenkin hieman eri asia kuin tavallinen rupattelu, jossa puhutaan niitä näitä. Enemmänkin kyse on reflektiosta – mitä tällä hetkellä tapahtuu? Tässä suhteessa keskustelu opettajan, terapeutin, työnohjaajan tai jonkun muun kuunteluun perehtyneen henkilön kanssa voisi olla vielä hyödyllisempää.

Keskity oleellisen ja poista turhat häiriötekijät. Oikeastaan kaikki edellä mainitut seikat osallistuvat keskittyneen ja mahdollisimman häiriövapaan ympäristön luomiseen. Häiriöt tarkoittavat tässä yhteydessä kaikkea sellaista, joka saa harjoittajan unohtamaan miksi hän on retriitillä, mikä hänen tavoitteensa on. Toiset ihmiset, arkiaskareet, äänet tai tapahtumat eivät sinänsä ole häiriöitä, vaan enemmänkin mahdollisuuksia tutkia mielen eri aspekteja. Häiriöitä ovat ne tapahtumat, jotka johdattavat harjoittajan pois polulta. Meditaatioretriitillä tällaisia asioita voisivat olla keskustelut muiden harjoittajien kanssa, kännykän selailu tai vaikkapa romaanin lukeminen. Fyysisen eristäytymisen arjessa selkeimmiksi häiriötekijöiksi voisi lukea sosiaalisen median ja keltaisen lehdistön tapaiset addiktoivat uutisoinnit. On hyvin helppoa muodostaa huomaamattaan tapa vilkuilla pitkin päivää uusimmat päivitykset tilanteen etenemisestä. Mutta mitkä näistä tiedoista ovat oikeasti välttämättömiä ja kuinka usein tietoa täytyy omassa arjessa päivittää? Entäpä jos laittaisinkin somen kiinni ja keskittyisin oleelliseen. Ehkä tärkeät uutiset tulevat tietoon ilman addiktiivista nettiselailuakin?

Nauti mahdollisuudesta elää ja kasvaa. Itselleni meditaatioretriitit ovat olleet tärkeä väline itsetuntemuksen ja ”mielentuntemuksen” rakentamiseen. Olenkin huomannut, että näinä fyysisen eristäytymisen aikoina mieli lähtee automaattisesti suuntautumaan vahvemmin polkua kohden. Kun näin tapahtuu, tilanne ei tunnu enää ahdistavalta ja rajoittavalta, vaan oikeastaan mahdollisuudelta syventää omaa polkua. Tulee sellainen tunne, kuin olisin suurella retriitillä miljoonien muiden ihmisten kanssa. Itämaissa lotuksen kukkaa pidetään puhtauden symbolina – sen juuret ovat mudassa, mutta siitä huolimatta se loistaa puhtaana ja kauniina. Suomalainen versio tästä on tietysti lumpeenkukka. Toivonkin, että retriittiperinteiden viisaus voisi auttaa meitä löytämään tästä hankalasta tilanteesta myös henkisen eheytymisen mahdollisuuksia.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja teollisen johtamisen insinööri (MEng), joka on harjoittanut meditaatiota ja retriittejä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä.