Elämme identiteettien sirpaloitumisen aikakautta. Nykypäivän ihminen on monimutkainen mosaiikki, jossa elää samaan aikaan monenlaisia rooleja: olemme asiantuntijoita, sisällöntuottajia, toimitusjohtajia, vanhempia ja itsensä kehittäjiä. Edesmennyt visionääri Esko Kilpi kuvasi osuvasti, kuinka työ on muuttunut paikasta, johon mennään, verkostoissa tapahtuvaksi vuorovaikutukseksi. Tämä ajatus on muuttumassa todeksi nopeammin kuin osaamme aavistaakaan. Työelämä "tokenisoituu", ja vaarana on, että tämä uusi vapaus vie yhä useammat uupumuksen poluille.

Transaktiokustannusten romahdus ja työn pirstaloituminen

Työelämän rakenteet ovat hurjassa murroksessa. Aiemmin työsopimukseen määritelty työaika ja toimiston fyysinen sijainti loivat työlle rajat, joita oli helppo seurata. Nämä pitkäaikaiset työsopimukset toimivat eräänlaisina suojamuureina: niiden sisällä työntekijät olivat turvassa markkinoiden jatkuvalta kilpailutukselta, koska työn ostaminen pieninä palasina oli yrityksille kallista ja vaivalloista. Taloustieteessä puhutaan korkeista transaktiokustannuksista.

Teknologia on kuitenkin murtamassa nämä muurit. Nyt on entistä helpompaa pilkkoa suuret kokonaisuudet mikrotehtäviksi ja löytää niille tekijä hetkessä verkon välityksellä. Olemme todistamassa transaktiokustannusten romahdusta, mikä johtaa vääjäämättä työn pirstaloitumiseen.

Yhä harvempi meistä myy aikaansa könttäsummana yhdelle työnantajalle kuukausipalkkaa ja titteliä vastaan. Sen sijaan jaamme osaamistamme pieninä palasina lukuisiin eri suuntiin. Yksi menee päätyölle, toinen sivutoimiselle projektille, kolmas somen ylläpidolle ja neljäs uusioperheen logistiikan pyörittämiselle. Meistä on tullut oman energiamme salkunhoitajia. Psyykkinen ja fyysinen voimamme on valuuttaa, jota sijoitamme pitkin päivää eri toimintoihin. Tällaista työn pilkkoutumista pieniin itsenäisiin tehtäviin voidaan kutsua työn tokenisoitumiseksi.

Tekoälyn aikakaudella tämä kehitys vain kiihtyy. Kun tekoälyagentit voivat suorittaa yksittäisiä tehtäviä sekunneissa, kitka työn jakamisen ja suorittamisen väliltä katoaa lähes kokonaan. Työstä uhkaa tulla sarja salamannopeita toimeksiantoja, mikä heijastuu suoraan meihin ihmisiin. Elämä muuttuu loputtomaksi virraksi pieniä suoritteita, jotka kilpailevat huomiostamme vuorokauden jokaisena tuntina.

Rajalliset krediitit – uhka vai mahdollisuus?

Olen viime aikoina rakentanut sovelluksia uusilla no-code -tekoälytyökaluilla. Kokemus on koukuttava. Flow tempaa mukaansa ja ideat virtaavat, kun sovellus rakentuu silmien edessä ällistyttävän nopeasti. Nopea edistyminen avaa dopamiinihanat ja nälkä tehdä yhä enemmän kasvaa.

Sitten tapahtuukin jotain odottamatonta. Ruudulle ilmestyy ilmoitus: ”You've hit today's free limit of tokens”.

Työkalujen ilmaisversioissa on rajallinen määrä toimintoja per päivä. Kun ne on käytetty, on pakko lopettaa. En voi jatkaa, vaikka haluaisin. Aluksi tämä turhauttaa, mutta pian oivallan, että tokenien loppuminen onkin pelastus. Koska "pelimerkit" loppuvat kesken, en ehdi väsyä tai kyllästyä. Tekeminen pysyy mielekkäänä, koska sillä on selvä päätepiste.

Tämä kokemus herätti minut pohtimaan, kuinka sirpaloituneesta työelämästä tällaiset rajat puuttuvat. Kun tokenisoitunut työ mahdollistaa tekemisen ympäri vuorokauden, meiltä katoaa luontainen käsitys siitä, milloin on levon aika. Nopeat dopamiini-annokset kannustavat jatkamaan, jolloin saatamme huomaamattamme käyttää koko kuukauden energian viikossa. Pitkällä tähtäimellä tällainen "ylikulutus" vie kohti uupumusta.

Psyyken viisas kompassi

Tässä kohtaa sveitsiläisen psykiatrin C.G. Jungin ajatukset tarjoavat arvokkaan näkökulman. Meillä on taipumus ajatella uupumusta vain merkkinä siitä, että akku on tyhjä ja tokenit käytetty. Jungilaisesta näkökulmasta uupumus on kuitenkin psyyken kompensatorinen funktio. Mieli pyrkii luonnostaan tasapainoon.

Jos tietoinen mielemme puskee sokeasti yhteen suuntaan – suorittamiseen, tehokkuuteen ja kaikkialla läsnäoloon – tiedostamaton mieli alkaa tuottaa vastavoimaa.

Uupumus on psyyken älykäs tapa painaa hätäjarrua. Se ei kerro vain määrästä, vaan myös suunnasta. Tekoälytyökalu pakottaa pysähtymään kun krediitit loppuvat. Uupumus pakottaa meidät pysähtymään myös silloin, kun olemme sijoittaneet liikaa energiaamme kohteisiin, jotka eivät ole linjassa todellisen tarkoituksemme kanssa.

Vaarana on, että roiskimme energiamme pieninä hippusina ympäriinsä: viesti tuonne, tykkäys tänne, nopea palaveri tuolla, välissä treeni ja illalla vielä postaus LinkedIniin. Päivän lopussa saldo on tyhjä, vaikkei mitään aidosti merkityksellistä ole saatu aikaan.

Sijoita syvempään tarkoitukseen

Jos ajattelemme energiaamme rajallisina krediitteinä, jokainen valinta on investointi. Ilmaistyökalujen asettama rajoite opettaa priorisointia: kun tietää omistavansa vain tietyn määrän tokeneita päivässä, ne kannattaa sijoittaa viisaasti.

Psyyken kannalta tokenit kannattaa sijoittaa siten, että ne rakentavat eheää ja merkityksellistä kokonaisuutta. Kaikki elävät olennot suuntautuvat luonnostaan kohti laajempia toimintamahdollisuuksia ja oman potentiaalin täyttymistä. Ihmisen kannalta myös yhteenkuuluvuus johonkin suurempaan yhteisöön tai kokonaisuuteen on olennaista. Näiden toteutuminen vaatii kuitenkin rohkeutta sijoittaa energiaa myös pysähtymiseen ja laajemman näkökulman rakentamiseen – vaikka se tehokkuutta palvovan maailman silmissä näyttäisikin joutilaisuudelta.

Hiljainen hetki ilman ärsykkeitä, kävely metsässä, syvällinen keskustelu ystävän kanssa tai puhdas oleminen ovat investointeja hyvinvointiin. Niiden aikana mieli suuntautuu kuin itsestään laajempaan kuvaan, joka paljastaa, mikä on todellisuudessa tärkeää.

Tokenisoituneessa työelämässä yksi tärkeimmistä tulevaisuuden taidoista on kyky asettaa itse ne rajat, joita teknologia tai työelämän rakenteet eivät enää aseta.

Pysähdy hetkeksi. Tarkista saldosi. Mihin haluat sijoittaa loput tämän päivän arvokkaasta energiastasi? Ehkä johonkin sellaiseen, joka pitää sinut hyvinvoivana ja auttaa suuntaamaan kohti syvempää tarkoitustasi?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja meditaatioon ja vähentämään haittavaikutuksia.

Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Tekoälymurros ravistelee työelämää tavalla, jota emme ole kokeneet sitten teollisen vallankumouksen. Filosofi Frank Martela varoittaa tekoälyn kansakuntaa tyhmentävästä vaikutuksesta, mutta ehkäpä todellinen uhka onkin vanhentunut maailmankuvamme? Tyydymmekö vain viilaamaan prosesseja, vai olemmeko valmiita kyseenalaistamaan riittävän radikaalisti koko ajattelumme perustan? Professori Maria Strømmen tutkimus haastaa materialistisen maailmankuvan ja viitoittaa tietä uuteen työelämään, jossa ihmisen asiantuntijuus ei perustu tiedon käsittelyyn, vaan yhteyteen universaalin tietoisuuden kanssa.

Filosofi Frank Martela kirjoitti hiljattain pysäyttävän kolumnin siitä, kuinka lyhytvideot ja tekoälyyn nojautuminen uhkaavat tyhmentää kansakuntaa ja rapauttaa jopa demokratian edellytyksiä. Hänen huolensa on aiheellinen: jos keskittymiskykymme katoaa ja ulkoistamme ajattelun koneille, menetämme kykymme kriittiseen arviointiin ja syvällisen ymmärryksen rakentamiseen.

Mutta entä jos suurin uhka ei olekaan ajattelun ulkoistaminen, vaan se, että yritämme kohdata uuden ajan vanhentuneella ajattelulla? Olemme sitoneet yhteiskunnan ja työelämän tiukasti yksilöiden erillisyyttä korostavaan materialistiseen paradigmaan, joka saattaa olla perustavanlaatuisesti virheellinen.

Tiede haastaa materialismin

Uppsalan yliopiston nanoteknologian professori Maria Strømme on kansainvälisesti arvostettu tieteentekijä, joka tunnetaan muun muassa "mahdottomana" pidetyn huokoisen magnesiumkarbonaatin (Upsalite) kehittämisestä. Hän on yksi harvoista materiaalitieteilijöistä, joka on kutsuttu pääpuhujaksi maailman talousfoorumiin (WEF) Davosiin. Hänen siirtymisensä nanoteknologiasta teoreettiseen tietoisuustutkimukseen ei siis ole kevyesti otettava sivupolku, vaan kokeneen tieteentekijän pyrkimys ratkaista tieteen suurin "mahdoton" ongelma.

Strømmen tuore tutkimusartikkeli ”Universal consciousness as foundational field” ravistelee tieteen kenttää esittämällä, että tietoisuus ei synny aivoissa hermostollisten prosessien sivutuotteena, vaan tietoisuus itsessään on universumin perustavanlaatuinen kenttä – fyysisen maailman ja olemassaolon pohja.

Strømme seisoo tutkimuksessaan leveillä hartioilla, sillä hän nojaa sellaisten ajattelijoiden kuin Einstein, Schrödinger, Heisenberg, Planck ja Bohm tutkimuksiin, jotka myös päätyivät kyseenalaistamaan erillisyyteen pohjautuvan maailmankuvan.

Miten todellisuus syntyy?

Strømmen teoria yhdistää kvanttifysiikan ilmiöt ns. kolmen periaatteen filosofiaan - Mieli, Tietoisuus ja Ajattelu.

Hänen mallissaan Mieli (Mind) edustaa universaalia luovaa älykkyyttä ja puhdasta potentiaalia, joka on kaiken materian lähde. Se vastaa kvanttikentän tilaa, jossa kaikki mahdollisuudet ovat olemassa yhtä aikaa. Tietoisuus (Consciousness) on puolestaan universaali kyky, joka mahdollistaa itsetietoisten järjestelmien synnyn biologisen evoluution kautta.

Kaiken ytimessä on Ajattelu (Thought), joka ei tässä tarkoita vain pään sisäistä puhetta. Ennemminkin se on aktiivinen operaattori, eräänlainen luonnonvoima. Strømme kuvaa matemaattisesti, kuinka universaali ajattelu "romahduttaa" (collapses) rajattoman potentiaalin tietyksi muodoksi, ajaksi ja materiaksi – samalla tavalla kuin aaltofunktio romahtaa kvanttifysiikassa havainnon seurauksena.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että todellisuus ei ole kiinteä, meistä riippumaton kokemisen tausta, vaan se luodaan ja eriytetään muodottomasta ykseydestä joka hetki uudelleen näiden kolmen periaatteen kautta.

Työelämän kvanttihyppy: Kilpailusta ykseyteen

Jos otamme Strømmen väitteet todesta, olemme valtavan murroksen kynnyksellä. Hänen mallinsa mukaan erillisyytemme on illuusio ja kaikki yksilöllinen kokemus nousee yhdestä yhtenäisestä perustasta.

Mitä tämä tarkoittaa käytännön työelämälle?

Nykyisessä materialistisessa maailmankuvassa todellisuus koostuu erillisistä palasista: sinusta, minusta, yrityksistä ja valtioista, jotka kilpailevat rajallisista resursseista. Tässä pelissä toisen voitto nähdään automaattisesti toisen tappiona, eikä menestymistä arvioida kokonaisvaikutusten kannalta.

Tämä ajattelumalli on tullut tiensä päähän. Sen hintana ovat kestämätön luonnonvarojen kulutus, sekä globaali, valtioiden välinen armoton nollasummapeli, joka uhkaa miljoonien ihmisten hyvinvointia ja turvallisuutta. Kun erillisyys on totuus, yhteinen etu jää aina toissijaiseksi, ja pelko ohjaa päätöksentekoa.

Nondualistisen ajattelumallin mukaan tärkeimmäksi nousee yhteys yhtenäiseen perustaamme. Organisaation tai valtion menestyminen ei voi määritelmällisesti syntyä toisten kustannuksella, vaan kyvystä integroitua parhaalla mahdollisella tavalla kokonaisuuteen. Tällaisessa ajattelussa todellinen menestys tarkoittaa sellaisen tasapainon ja harmonian löytämistä, joka auttaa kokonaisuutta kehittymään kypsemmäksi ja ehyemmäksi versioksi itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaa symbioottista yhteistyötä, jonka päämääränä on koko yhteisön hyvinvoinnin optimointi.

Tekoäly jauhaa dataa, ihminen luo uutta

Tässä palaamme Frank Martelan huoleen. Kriittisen ajattelun kehittäminen on elintärkeää, jotta voimme paremmin ymmärtää suuria kokonaisuuksia ja välttää yksinkertaistavia nollasummapelejä. Tiedon käsittely ja ongelmaratkaisutaidot eivät kuitenkaan enää riitä tulevaisuuden työelämässä. Jos työelämä nähdään vain tiedon käsittelynä ja prosessointina, tekoäly voittaa meidät mennen tullen. Tekoäly on mestari käsittelemään vanhaa dataa, mutta on tärkeää huomata, että se ei luo uutta samalla tavalla kuin elävä mieli.

Strømmen nondualistisessa teoriassa Universaali Mieli on kaiken luovan älykkyyden lähde. Universaali Ajattelu on puolestaan mekanismi, joka muuttaa potentiaalin todellisuudeksi ja kokemukseksi.

Todellinen innovaatio, joka vie ihmiskuntaa ja yrityksiä eteenpäin, ei synny vanhan datan pyörittämisestä. Se syntyy siitä hetkestä, kun hiljennämme oman henkilökohtaisen, pörräävän ajattelumme ja saamme yhteyden universaaliin älykkyyteen. Tämä yhteys luo oivalluksen, joka ei pohjaudu pelkkään dataan. Tekoäly ei tee oivalluksia - se operoi ja yhdistelee vain olemassa olevaa dataa monimutkaisten algoritmiensa varassa.

Uuden ajan asiantuntijuus

Jos hyväksymme, että todellisuus on pohjimmiltaan ei-materiaalinen tietoisuus, työelämän arvot ja tavoitteet muuttuvat radikaalisti.

Ymmärrys siitä, että erillisyys on illuusio, tekee nollasummapelistä naiivia ja tarpeetonta. Tämä avaa oven aidolle, rajat ylittävälle yhteistyölle. Toimintalogiikka muuttuu resurssikamppailusta ekosysteemien vaalimiseksi.

Datan murskaaminen ei ole asiantuntijan tärkein taito (sen hoitaa tekoäly paljon paremmin), vaan kyky "kuunnella hiljaisuutta" ja ammentaa ratkaisuja laajemmasta tietoisuuden kentästä. Oikeat ratkaisut nousevat usein intuitiivisena tietona, paljon ennen kuin ne voidaan perustella logiikalla. Tulevaisuuden asiantuntijan täytyy kehittää taitojaan olla yhteydessä laajempaan tietoisuuden kenttään ja luoda uutta tästä yhteydestä. Silloin tekoäly ei kilpaile älykkyytemme kanssa, vaan toimii tukenamme.

Lopuksi

Frank Martela on oikeassa: meidän ei pidä antaa ajattelumme surkastua. Mutta ratkaisu ei ole kilpailla koneiden kanssa siinä, missä ne ovat hyviä, vaan kehittää niitä taitoja, jotka tekevät ihmisistä ainutlaatuisia. Työelämän suurin murros ei tule teknologiasta, vaan tietoisuudesta – siitä oivalluksesta, että emme ole täällä selviytymässä yksin nollasummapelin nappuloina, vaan luomassa todellisuutta yhdessä.

Ehkäpä todellinen ratkaisu on uskaltaa kysyä Strømmen tavoin: Kuka minä todella olen?

Vastaus saattaa muuttaa paitsi työelämän, myös koko maailman.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja meditaatioon ja vähentämään haittavaikutuksia.

Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Mitä oikeastaan etsimme, kun astumme henkisen kasvun polulle? Moni kaipaa rauhaa kiireen keskelle, selkeyttä kaaokseen ja yhteyttä johonkin suurempaan. Nykyisessä uushenkisyyden ja hyvinvointikulttuurin nousuaallossa tavoitteet kuvataan houkuttelevan kirkkaina: tavoittelemme "korkeampaa värähtelyä", rajatonta potentiaalia, manifestointikykyä ja jatkuvaa onnellisuutta. Haluamme olla paras versio itsestämme – valaistunut, tyyni ja tasapainoinen.

Tämä valon tavoittelu on inhimillistä ja kaunista. Mutta siinä piilee paradoksi, josta C.G. Jung varoitti sotien ravistelemaa maailmaa: "Mitä kirkkaampi valo, sitä syvempi varjo." Jos henkisyydestä tulee suoritus, jolla pyrimme optimoimaan itsemme täydelliseksi, luomme huomaamattamme itsellemme yhä suuremman varjon.

Suorittajan varjo – yhteiskunnallinen sokea piste

Elämme maailmassa, joka palvoo pärjäämistä. Meidän odotetaan olevan tehokkaita, aikaansaavia ja aina "positiivisia". Tämä suorituskeskeinen maailmankuva ei jää työpaikan oven taakse, vaan se ui salakavalasti myös henkiseen harjoitukseemme.

Olen pohtinut tätä paljon viime aikoina kirjoituksissani ja Mielen laboratorio -podcastin keskustelujen äärellä. Kun yhteiskunta sanoo, että vain menestyvä ja reipas yksilö on arvokas, me työnnämme varjoon kaiken sen, mikä ei tähän kuvaan sovi: väsymyksen, keskeneräisyyden, vihan, kateuden ja haavoittuvuuden.

Syntyy suorittajan varjo. Alamme suorittaa myös henkisyyttä. Alamme kilpailla siitä, kuka on "henkisesti pisimmällä". Sisäistämme tiedostamattoman uskomuksen, että jos koemme negatiivisia tunteita tai elämämme on sotkuista, olemme epäonnistuneet henkisessä harjoituksessamme.

Elämätön elämä ja kultainen varjo

Jungilaisesta näkökulmasta varjo ei ole "paha". Se on yksinkertaisesti se osa meistä, joka on jäänyt tiedostamattomaan. Podcast-vieraani, syvyyspsykologi Connie Zweig (jakso 77), kuvaa varjoa osuvasti termillä "elämätön elämä".

Lapsuudessa opimme nopeasti, mitkä piirteet tuovat meille hyväksyntää. Ne puolet, jotka eivät sovi ympäristön odotuksiin, työnnetään "säkkiin", jota raahaamme perässämme. Joskus sinne joutuu vihan ja kiukun lisäksi myös luovuutta, voimaa ja herkkyyttä. Tämä kultainen varjo tarkoittaa sitä, että heijastamme omat korkeimmat potentiaalimme – viisautemme, voimamme ja karismamme – toisiin ihmisiin, kuten guruihin tai opettajiin, koska emme uskalla omistaa niitä itsessämme. Ihailemme toisissa sokeasti juuri sitä, mikä meissä itsessämme odottaa puhkeamistaan kukkaan.

Henkinen ohituskaista – pakoa todellisuudesta?

Kun emme uskalla kohdata varjoamme, ajaudumme helposti ilmiöön nimeltä henkinen ohittaminen (spiritual bypassing). Termin kehitti alun perin John Welwood, ja se on ollut keskeinen teema Connie Zweigin tuotannossa.

Henkinen ohittaminen on puolustusmekanismi. Se tarkoittaa henkisten ideoiden ja harjoitusten käyttämistä kilpenä, jolla vältämme kohtaamasta ratkaisemattomia tunne-elämän haavoja. Se on sitä, kun viha leimataan "epähenkiseksi" tai kun vaikean trauman keskellä kehotetaan vain "päästämään irti" ja luottamaan universumiin, ennen kuin kipua on edes uskallettu kohdata.

Torjuttu pimeys ei kuitenkaan katoa. Se vetäytyy maan alle ja alkaa ohjata ajattelua ja toimintaa tiedostamattomasti.

Miksi guru lankeaa - herääminen, aikuistuminen, puhdistautuminen

Miksi monet henkisellä polullaan pitkälle edistyneet opettajat tai harjoittajat voivat sortua karkeaan käytökseen, vallan väärinkäyttöön tai taloudellisiin sotkuihin? Eikö valaistumisen pitäisi poistaa varjot?

Tähän tuo valoa filosofi Ken Wilberin erottelu ihmisen kehityksen eri osa-alueista. Wilberin mukaan kasvu ei tapahdu lineaarisesti yhdellä linjalla, vaan meillä on (ainakin) kolme erillistä kehityslinjaa, jotka eivät välttämättä kehity samaa tahtia:

1. Waking Up (Herääminen): Tämä viittaa tietoisuuden tiloihin (states). Meditaation tai muiden harjoitusten avulla voimme kasvaa kohti syviä ykseyden, rauhan ja rajattomuuden kokemuksia. Heräämme näkemään itsemme ja maailman yhä laajemman tietoisuuden valossa.
2. Growing Up (Aikuistuminen): Tämä viittaa psykologiseen ja moraaliseen kehitykseen. Se tarkoittaa kehitysvaiheita, joissa kyky asettua toisen asemaan, eettinen kypsyys, tunneäly ja kyky kantaa vastuuta kehittyvät yhä kypsemmille tasoille (stages).
3. Cleaning Up (Puhdistautuminen): Tämä on Wilberin termi varjotyölle. Se tarkoittaa omien neuroosien, traumojen ja torjuttujen puolien kohtaamista ja integrointia.

Ongelma syntyy, kun näiden kasvulinjojen kehittymisen tahti eriytyy. On täysin mahdollista olla erittäin pitkällä Waking Up -linjalla (kokea syviä valaistumisen tiloja), mutta olla samaan aikaan Cleaning Up -linjalla täysin alkutekijöissä (varjot ovat syviä ja tiedostamattomia).

Osho ja narsistinen peilaus

Klassinen ja varoittava esimerkki tästä epätasapainosta on intialainen mystikko Osho (Bhagwan Shree Rajneesh). Kukaan ei voi kiistää hänen karismaansa tai kykyään avata ihmisille syviä tietoisuuden tiloja (Waking Up). Hänen läsnäolonsa oli magneettinen.

Cleaning Up ja Growing Up -näkökulmista tarina on kuitenkin toinen. Monet analyytikot ja entiset oppilaat ovat kuvanneet, kuinka yhteisön dynamiikka perustui lopulta ns. narsistiseen peilaukseen ja narsistiseen lähteeseen (narcissistic supply).

Vaikka Osho puhui egon kuolemasta, hän tarvitsi tuhansien ihmisten ihailevan katseen ylläpitääkseen omaa grandioosia minäkuvaansa. Oppilaat toimivat peilinä, joka heijasti takaisin gurun "täydellisyyttä". Kun tämä narsistinen tarve ihailulle jäi varjoon (sitä ei tunnistettu tai myönnetty), se vääristyi: se johti Rolls Royce -kokoelmiin, vallan väärinkäyttöön ja lopulta yhteisön traumaattiseen hajoamiseen.

Tämä opettaa meille, että korkeinkaan henkinen tila ei poista psykologista varjoa. Jos ihminen ei tee varjotyötä (Cleaning Up), hänen henkinen voimansa voi valjastua varjon palvelukseen – usein täysin tiedostamatta.

Kintsugi – säröjen kauneus

Miten sitten voimme välttää henkisen ohittamisen sudenkuopat ja siirtyä rakentamaan aitoa eheyttä täydellisyyden sijaan?

Japanilaisessa Kintsugi-taiteessa on tähän täydellinen metafora. Kun arvokas keramiikka rikkoutuu, sitä ei heitetä pois. Palaset liitetään yhteen lakalla, johon on sekoitettu aitoa kultajauhetta.

Lopputuloksena halkeamat eivät peity, vaan ne korostuvat kultaisina saumoina. Astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi juuri säröjensä vuoksi.

Tämä on varjotyön ydin. Emme pyri tilaan, jossa olemme virheettömiä ja pelkkää valoa. Pyrimme eheyteen, johon mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Kun kohtaamme omat varjomme, pettymyksemme ja haavamme – sen sijaan että pakenisimme niitä henkiseen suorittamiseen – niistä tulee se kultainen sauma, joka tekee meistä ainutlaatuisia.

Henkisellä polulla ei ole niinkään kyse siitä, kuinka korkealle voimme nousta, vaan siitä, kuinka syvälle uskallamme katsoa ja kuinka paljon pystymme hyväksymään – myös sitä, mikä on rikki.

Syvenny aiheeseen kuuntelemalla Connie Zweigin haastattelu Mielen laboratorion jaksoissa 52 ja 77, sekä Matti Rautaniemen ajatuksia varjosta, magiasta ja rakkaudesta jaksossa 74.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden "vaikeaan ongelmaan". Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja "pärjäämisen pakko". Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden "vaikean ongelman" ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: "Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä."

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden "vaikeaksi ongelmaksi".

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin "pärjäämisen pakon" perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina "minuuksina" kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla "nondualistisesta oivalluksesta" tai "ykseyden kokemisesta" voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun "vastaanotinmalliin".

Meadin mukaan mieli ja tietoinen "Itse" (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, "Minä" ja "Minuus", välillä:

1. "Minuus" (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on "yleistynyt toinen", jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
2. "Minä" (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän "Minuuteen". Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, "Minän" ja "Minuuden", välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

"Aivot vastaanottimena" -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin "dissosioituu" juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska "suodatin" eli "Minuus" rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se "Minuus", joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan "suuren mysteerin" takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, "vertikaalisen" yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja "horisontaalisen" yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako "suurempaan ykseyteen" olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani "Minä (I)" siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan "Minuuden (Me)" kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut "minuus" (Meadin "Me") ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi - epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on "epätäydellisen ihmisen kauneutta" tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Lomapäiväsi alkaa virheettömällä lenkillä, terveellisellä aamiaisella ja harkitulla somepäivityksellä, joka tihkuu luonnonläheisyyttä ja mielenrauhaa. Päällisin puolin täydellistä - mutta kuka tekee todellisuudessa päätökset tässä skenaariossa? Sinä vai sisäinen toimitusjohtajasi yrityksessä "Oy Minä Ab"? Tässä postauksessa pureudumme siihen, miten uusliberalistinen itseys ohjaa meitä jopa lomalla ja ennen kaikkea – miten ottaa siitä lomaa?

On heinäkuu ja voit olla vihdoin ilman herätyskelloa. Sisäinen kello herättää sinut tuttuun tapaan klo 7:30. On aika hyödyntää aamun viileys. Vedät lenkkitossut jalkaan ja suuntaat järvenrantaa kiertävälle polulle. Polkujuoksu on hyvää kuntoilua ja pitää niveletkin kunnossa. Älykello mittaa sykettä ja matkaa, josta voit tyytyväisenä todeta, että kehitystä tapahtuu ja kunto pysyy yllä myös lomalla. Suihkun jälkeen on aamiaisen vuoro. Otat proteiinipitoista rahkaa, tuoreita marjoja ja pähkinöitä. Sopiva määrä auttaa palautumaan optimaalisesti. Säästät proteiinipatukan iltapäivälle. Aamiaisen aikana on hyvä hetki päivittää sosiaalista mediaa. Eilisistä kymmenistä auringonlaskukuvista valitset sen, jossa värit ovat parhaimmillaan ja sommittelu onnistunut. Muotoilet kuvatekstiin rennon, mutta oivaltavan lauseen, joka kertoo loman palauttavasta vaikutuksesta ja luonnonrauhasta. #loma #suomenluonto #mökkielämää #kiitollinen.

Pääkonttorin näkymätön työpäivä

Päällepäin kaikki näyttää täydelliseltä lomapäivältä, jota kelpaa mainostaa somessakin. Ehkä siitä vielä toinen postaus? Jos kuitenkin pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan sisäistä maailmaa, huomaa, että taustalla käy melkoinen kuhina. Vaikka olet lomalla, mielesi sisällä toimiva Oy Minä Ab on painanut täyttä työpäivää:

• Tuotekehitysosasto vastasi aamun lenkistä, jonka tavoitteena oli fyysisen suorituskyvyn ylläpito ja parantaminen.
• HR:n hyvinvointijaosto suunnitteli terveellisen aamiaisen, jolla varmistettiin työntekijän optimaalinen palautuminen ja toimintakyky.
• Markkinointi- ja viestintäosasto taas toteutti huolella suunnitellun somekampanjan, joka vahvisti henkilöbrändin arvoja: hyvinvointia, luonnonläheisyyttä ja henkistä tasapainoa.

Kaikkea tätä valvoi valppaana toimitusjohtaja itse – se osa sinua, joka varmistaa, että projekti 'Minä' etenee strategian mukaisesti. Loma-aikahan onkin mitä parhain ajanjakso rakentaa luonnonarvoja korostavaa brändiä.

Sisäinen toimitusjohtaja – neoliberaali itseys

Sisäinen 'toimitusjohtaja' ei ole puhtaasti henkilökohtainen ominaisuutesi. Se on kulttuurinen ilmiö, jota esimerkiksi sosiologi Matthew Adams on kuvannut teoksessaan Self and Social Change. Hänen teoksensa auttaa ymmärtämään, miksi niin moni meistä kokee elämänsä loputtomana projektina.

Adamsin mukaan nykykulttuuri kannustaa meitä omaksumaan niin sanotun "yrittäjäminän" roolin. Tämä on ajatusmalli, jossa näemme itsemme ja elämämme eräänlaisena yrityksenä, jota tulee jatkuvasti johtaa, brändätä ja kehittää. Meistä tulee oman onnemme, työllistettävyytemme ja jopa hyvinvointimme aktiivisia managereita. Adams korostaa, että tämä ei tunnu ulkoiselta pakolta, vaan se koetaan vapaana valintana ja itsensä toteuttamisena – mikä tekee siitä erityisen voimakkaan ja sitovan. Michel Foucault nimitti samaa ilmiötä sisäistetyksi mikrovallaksi.

Miten tämä "yrittäjäminä" sitten näkyy käytännössä? Adamsin mukaan se rakentuu muutamasta keskeisestä pilarista:

• Vastuu siirtyy yksilölle: Neoliberaalissa yhteiskunnassa jokainen on täysin vastuussa omasta menestyksestään ja hyvinvoinnistaan. Jos uupuu tai epäonnistuu, se nähdään henkilökohtaisena heikkoutena, ei niinkään yhteiskunnan rakenteiden tai kohtuuttomien vaatimusten tuloksena.
• Itsestä tulee pääomaa: Keho, mieli, taidot ja jopa vapaa-aika nähdään pääomana, jota tulee hallita ja kasvattaa. Koulutus, harrastukset ja jopa lepo muuttuvat investoinneiksi tulevaisuuden tuottavuuteen ja henkilökohtaiseen markkina-arvoon.
• Elämä on kilpailua: Tällainen ajattelukulttuuri luo jatkuvan, hienovaraisen kilpailun ilmapiirin. Meidän tulee olla tehokkaita ja joustavia, jotta pärjäämme markkinoilla – niin työelämässä, opinnoissa kuin sosiaalisissa piireissäkin.

Tämän kuvion tunnistaminen on ensimmäinen askel vapauteen. Kun ymmärrät, että sisäistetty vaativa ääni ei olekaan absoluuttinen totuus sinusta, vaan kulttuuristen normien muodostama rooli, voit ehkä ottaa siihen hieman etäisyyttä ja pyrkiä suhtautumaan itseesi myötätuntoisemmin.

Oletko lomalla vai ylitöissä?

Tässä on muutamia merkkejä siitä, että Oy Minä Ab painaa ylitöitä ilman lomakorvauksia:

• Jatkuva optimointi ja itsekehitys:
  • Vapaa-aikasi on täynnä 'hyödyllisiä' aktiviteetteja ja pelkkä lepääminen ilman päämäärää aiheuttaa syyllisyyttä.
  • "Aamupalalla podcasteja menestyksestä, salilla uusin treeniohjelma, illalla verkkokurssi tuottavuudesta. Kaiken pitää olla optimoitua ja tehokasta – myös vapaa-ajan".
• Vertaileva arviointi:
  • Huomaat vertailevasi omaa lomanviettoasi muiden somepäivityksiin ja tunnet riittämättömyyttä. Seurauksena on sisäinen kehityskeskustelu.
  • "Olen ollut vain viikon verran pois kaupungista, kaverit näyttävät olevan ulkomailla koko perheen kera. Riittämättömyyden tunne hiipii mieleen: Olenko tarjonnut perheelleni yhtä hyvän loman kuin muut? Pitäisikö hankkia vielä ex tempore äkkilähtö Kreetalle?"
• Suorituskeskeisyys ja "onnenpakko":
  • Lepäämisen sijaan suunnittelet jo kuumeisesti, miten olet syksyllä tehokkaampi ja parempi versio itsestäsi.
  • "Jokaisen hetken pitäisi olla merkityksellinen, jokaisen kuvan Instagram-tasoa. Rentoutumisen pitää näyttää ja tuntua 'oikealta' ja brändinmukaiselta. Pysähtyminenkin pitää tuotteistaa, sen tarkoitus on hallita tunteita ja kokemuksia, tehdä niistä positiivisempia.”

Jos nyökkäilit näille, et ole yksin. Sisäinen toimitusjohtajasi painaa kurinalaisesti ylitöitä, huolehtien siitä, että Oy Minä Ab pysyy kilpailun tasalla.

Miten ottaa lomaa minuuden suorittamisesta?

Kuten Adams tuo esille, neoliberaali itseys on kulttuurinen ilmiö, josta on vaikeaa päästää irti. Sen tarkoitus on pitää Oy Minä Ab kilpailukykyisenä ja turvata erilaisten pääomien saatavuus tulevaisuudessakin. Viime kädessä kyse on siis selviytymisestä ja turvallisuuden tunteesta. Samalla se kääntyy kuitenkin itseään vastaan, sillä elämän merkityksellisyys ei löydy suorittamisen oravanpyörästä. Seuraavat ehdotukset ovat ystävällisiä kutsuja avautua elämälle sellaisenaan, tässä ja nyt, ilman tulosvastuuta.

1. Määrittele päivän tavoitteeksi "tavoitteettomuus" Sisäistetty toimitusjohtajasi rakastaa tavoitteita. Anna sille siis sellainen, mutta käännä se päälaelleen. Päätä tietoisesti, että 'tämän päivän ainoa tavoite on olla ilman tavoitteita'. Kun teet jotain täysin 'turhaa', kuten tuijotat pilviä tai kuuntelet tuulta, voit todeta toimitusjohtajalle: 'Hyvin menee, pysymme suunnitelmassa.' Anna itsellesi lupa sulkea Excel-taulukot ja strategiakansiot.
2. Pistä työkalut syrjään hetkeksi Toimitusjohtaja johtaa datalla. Jätä siis tietoisesti mittarit, kuten älykello ja -sormukset, kotiin päiväksi. Passita myös markkinointiosasto lomalle poistamalla laitteistasi käyttämäsi some-appit. Viestitä sisäistetylle toimitusjohtajallesi, ettet tarvitse mikromanagerointia, vaan voit luottaa kehon ja mielen luonnollisiin viesteihin, joita ei tarvitse säädellä strategiasuunnitelmilla.
3. Käy myötätuntoinen kehityskeskustelu Kun huomaat toimitusjohtajan taas alkavan suunnitella ja vaatia suoritteita, pysähdy ja ohjaa sitä lempeästi kuin uupunutta, ylisuorittavaa kollegaa: 'Kiitos huolenpidosta. Olet tehnyt todella paljon töitä. Nyt sinulla on lupa levätä. Mene sinäkin riippumattoon kuuntelemaan hetkeksi tuulen suhinaa puiden lehdillä. Me pärjäämme kyllä.'

Pohjimmiltaan näissä ehdotuksissa kyse on reflektoivan minän valjastamisesta tietoisen läsnäolon palvelukseen. Erilaiset mindfulness-harjoitukset voivat olla suureksi avuksi siinä, että huomaa sisäistetyn toimitusjohtajan aktivoituvan. Ja toisaalta hyväksyvän, arvostelemattoman asenteen harjoittaminen voi auttaa päästämään irti sisäisistä vaatimuksista.

Mitä lomilta tuodaan tuliaisiksi?

Oy Minä Ab:n toiminta ei luultavasti lopu tähän, mutta voit oppia olemaan sen armollisempi johtaja. Ehkäpä jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä voi ottaa välillä kokonaisia vapaapäiviä tai iltavapaita. Kuka tietää, mitä uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia tällainen pysähtyminen saattaa avata elämälle?

Ehkä parasta, mitä lomalta voi tuoda tuliaisiksi, ei olekaan uusi energialataus syksyn parempia suorituksia varten, vaan taito päästää irti jatkuvasta minäprojektin suorittamisesta ja antaa itselle lupa nauttia elämästä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Elokuussa on mahdollisuus osallistua Oulu Floatsin järjestämään kelluntaretriittiin, jonka pitää Ari-Pekka. Lisätiedot: info@oulufloats.fi Syyskuussa taas on Ari-Pekan ja Nina Pyykkösen pitämä Symbolin voima -retriitti. Lokakuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus

Ovatko ajatukset mielen roskasisältöä, josta mindfulness-harjoittajan tulisi päästää irti - vai voiko niillä olla jokin tärkeämpi tehtävä? Tiedostamattoman mielen merkitys on nykymaailmassa usein unohdettu, vaikka se tarjoaa väylän elämämme suurempaan kokonaisuuteen. Mindfulnessin harjoittamisen voi suunnata myös sisäiseen maailmaan, joka on meille aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen kuin ulkoinen maailmakin.

Olen opettanut mindfulnessia ja meditaatiota laajemminkin reilut parikymmentä vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut näkemään monenlaisia harjoituksiin liitettyjä uskomuksia niin harrastajilla kuin ammattilaisillakin.

Yksi mindfulnessiin vahvasti liittyvä uskomus on, että ajatukset ja mielikuvat ovat jonkinlaista roskasisältöä, joista tulisi päästää irti ja korkeintaan vain tarkkailla niitä ulkopuolelta, ikään kuin pilviä taivaalla. Tämän näkemyksen taustalla on pyrkimys neutraalin tarkkailijan asemaan, joka on vapaa sisäisen ja ulkoisen maailman vaikutuksista. Tarkkailija on kuin tiedemies valkoisessa takissaan, joka havainnoi maailmaa sen ulkopuolelta. Tämä on hyvin vahva pyrkimys loogis-rationaalista mieltä painottavassa nykymaailmassa.

On tietysti totta, että tällaisia minuudettomia tietoisuudentiloja on mahdollista kohdata esimerkiksi syvämeditaatiossa. Olisi kuitenkin virhe ajatella, että se on mindfulnessin päämäärä. Ennemminkin kyse on vain yhdestä harjoituksen muodosta, tyhjyys-mindfulnessista. Tällainen orientaatio voikin tarjota tervetulleen levähdyshetken sellaisille ihmisille, joiden päivät täyttyvät kaikenlaisesta ajatustyöstä. Samalla kuitenkin menetetään jotain oleellista. Mindfulness-harjoitusten aikana mieleen putkahtelevat ajatukset ja mielikuvat eivät synny sattumalta. Ne nousevat tiedostamattomasta mielestä, joka alkaa harjoituksen aikana tulla näkyvämmäksi.

Tiedostamaton mieli

Tiedostamaton mieli ei ole roskasäiliö, jonka sisältö on yhdentekevää ja tarpeetonta. Päinvastoin, se on silta suurempaan kokonaisuuteen, joka on oikeastaan koko elämämme. Harjoituksen aikana esiin nouseviin ajatuksiin ja mielikuviin kannattaa kiinnittää tarkasti huomiota, sillä ne voivat olla viittoja elämämme kannalta tärkeisiin asioihin.

Me nykyajan ihmiset olemme kuitenkin vieraantuneet tiedostamattoman mielen merkityksestä. Tämä näkyy mindfulnessin lisäksi monissa muissakin työskentelytavoissa, kuten buddhalainen meditaatio, jooga ja qigong. Painopiste on useimmiten mielen ja kehon kontrolloinnissa erilaisten menetelmien avulla. Mielikuvituksen ja intuition aktiivinen käyttö harjoituksissa on suurimmalle osalle harjoittajista täysin tuntematon alue. Tämä on oikeastaan ironista, sillä suurin osa arjen tapahtumista ohjautuu tiedostamattomasti. Miksi siis suunnata työskentely rationaalisen mielen vahvistamiseen, jonka rooli jää joka tapauksessa paljon luultua vähäisemmäksi?

Tiedostamattoman mielen kohtaaminen onkin ollut luonnollinen päämäärä meditatiivisessa työskentelyssä jo iät ja ajat. Nykyäänkin useimmista henkisistä perinteistä löytyy vielä koulukuntia, joissa tällainen työskentely on säilynyt. Esimerkkejä ovat buddhalaisuuden ja vedalaisuuden tantriset koulukunnat, teististen perinteiden mystikot, sekä taolaisuuden shamanistiset haarat. Tiedostamattoman mielen parissa työskentely ei ole nyky-psykologiallekaan aivan vierasta, vaikka valtavirran teoriat pysyttelevätkin psyyken pintarakenteiden tuntumassa. Esimerkiksi Carl G. Jung kehitteli teorioita ja menetelmiä, joiden kautta voitaisiin päästä yhteyteen tiedostamattoman mielen syvempien rakenteiden kanssa. "Joka katsoo ulospäin, on unessa - joka katsoo sisäänpäin, herää", totesi Jung aikoinaan.

Sisäiseen maailmaan katsominen

Mitä nykyajan mindfulness-harjoittaja voisi oppia tiedostamattoman mielen kohtaamisesta?

Ensinnäkin omaa asennetta ajatusten ja mielikuvien suhteen kannattaa miettiä. Miksi mieleen putkahtaa esimerkiksi viikon takainen tapaaminen ystävän kanssa? Sen sijaan että huomiota pyrittäisiin pitämään jossain etukäteen valitussa kohteessa, kuten hengityksessä tai kehotuntemuksissa, entäpä jos mielen annettaisiinkin syventyä tuohon mieleen nousevaan tapahtumiseen kokonaisvaltaisesti? Millaisia kehotuntemuksia tilanteeseen liittyy? Millaisia hajuaistimuksia, näkö- ja kuulohavaintoja? Millainen tapahtuman tunnelma on ja millaisia tunteita itsessä risteilee?

Suuntaamme huomiomme yleensä ulkoiseen maailmaan, mutta kaikki samat aistit, havainnot ja huomion kohteet ovat käytettävissä myös mielikuvien, muistojen ja päiväunelmien maailmassa. Vaikka materialistinen maailmankuva painottaa läsnäolon merkitystä ulkoisessa todellisuudessa (fyysisessä maailmassa), on sisäinen maailmakin aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen. Myös ajatuksien ja mielikuvien äärellä voi olla hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

Shamanistinen mindfulness

Sisäänpäin katsominen avaa myös monia sellaisia mahdollisuuksia, jotka puuttuvat ulkoisten aistihavaintojen kanssa työskennellessä. Sisäinen maailma on nimittäin paljon joustavampi ja helpommin muovautuva kuin ulkoinen maailma. Mielikuvassaan läsnäoleva harjoittaja voi alkaa työskentelemään sen kanssa. Jos mieleen nouseessa ystävän tapaamisessa oli esimerkiksi kireä ilmapiiri, joka tuntuu vatsaa puristavana tunteena, tälle tunteelle voi esittää kysymyksiä. Mitä se toivoisi tapaamisessa muuttuvan, mitä se toivoisi tapahtuvan? Ehkäpä tuo tunne toivoisi tapaamisen siirtyvän lämpimän meren rannalle ja haluaisi tunnelman muuttuuvan kannustavaksi. Selvä, annetaan mielen muuttaa puitteet sellaisiksi. Millaisia aistimuksia ja havaintoja meren rannalla syntyy? Miten tapaaminen etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi?

Tällainen harjoitus tuntuu todennäköisesti neutraalin tarkkailijan asemaan pyrkivälle mindfulnessin harjoittajalle vieraalta. Mutta tosiasiassa tällainen mielen toiminta on hyvin luonnollista ja tuttua meille kaikille. Jo pienet lapsetkin osaavat käyttää mieltään tällä tavoin leikeissään. Itseasiassa kaikki luova työskentely vaatii mielikuvituksen ja intuition käyttöä. Sisäänpäin katsominen mahdollistaa mielen luovan puolen käyttämisen meditatiivisen työskentelyn yhteydessä. Jung hyödynsi tätä mielen kykyä kehittämässään työskentelymuodossa, jota hän kutsui "aktiiviseksi imaginaatioksi".

Vastaavanlaisia mielen sisäiseen maailmaan suuntautuvia työskentelymuotoja löytyy kaikkialta maailmasta etenkin shamanististen perinteiden piiristä. Unien ja unenkaltaisten tietoisuuden tilojen parissa työskentelyä on harjoitettu kaikilla maailman kolkilla, myös koto-Suomen maaperällä.

Mindfulness-harjoituksesta voikin tehdä myös shamanistisen harjoituksen, jossa neutraalin tarkkailijan roolin sijaan hypätäänkin mielikuvien ja ajatusten mukaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan vain ajelehtia päämäärättömästi erilaisten päiväunelmien virrassa, vaan olla aktiivisesti läsnä näissä mielensisällöissä kaikilla aisteilla ja aktiivisella intentiolla. Silloin harjoituksesta voi tulla eräänlainen purjehdusmatka, jossa mielen luonto elää vapaasti, mutta harjoittaja säilyttää oman läsnäolonsa ja suuntaa purjevenettään kiinnostavilta ja tärkeiltä tuntuviin suuntiin.

Kirjoitin tästä aiheesta muutaman kappaleen kirjassani Mielen laboratorio (Basam Books, 2019). Ehkäpä kirjoitan tästä aiheesta joskus lisää blogissa. Voit myös kuunnella tähän aiheeseen liittyvän jakson Mielen laboratorio -podcastissa.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja (25op) starttaa lokakuussa 2024. Siihen voi osallistua livenä Oulussa ja etänä mistä päin maailmaa tahansa: https://www.ppkyo.fi/fi/voimavarakeskeinen-mindfulness-ohjaaja-25-op-8/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Ihmismielen perusasetukset ovat sellaiset, ettei pysyvää tyydytystä ole saatavilla: Mielihyvä laimenee ajan myötä (hedoninen oravanpyörä) ja negatiivisiksi koetut asiat saavat enemmän huomiota kuin positiiviset (negatiivinen vinouma). Tämä johtaa suorituskeskeiseen kierteeseen, jossa nykytila on aina epätyydyttävä ja päämäärä siintää tulevaisuudessa.

Tämä asetelma on uurtunut myös yhteiskunnan rakennelmiin, jotka suurelta osin perustuvat alati kasvavien tarpeiden tyydyttämiseen ja vertailevaan kilpailuun. Kilpailu on niin vahva osa kulttuuriamme, että identiteettimmekin rakentuu suurelta osin sen varaan.

Identiteetin rakentamisen strategiat

Ensimmäinen strategia identiteetin rakentamisessa on kilpailussa menestyminen. On löydettävä sellainen kilpakenttä, johon omat ominaisuudet ja käytettävissä olevat resurssit sopivat. Kilpailussa menestymisen merkkeinä ovat lisääntyvä varallisuus, tietotaito ja valinnan mahdollisuudet. Mutta maaliviivaa ei kilpailija kuitenkaan koskaan saavuta, sillä tyytyväisyys nykytilaan laimenee ja parhaan kymmenyksenkin sisältä löytyy aina se paras kymmenys jota tavoitella. Tavoite siirtyy aina seuraavalle huipulle.

Entäpä ne 90% jotka eivät yllä kilpailussa kärkijoukkoon? Heidän vaihtoehtonsa ovat sopivamman kilpakentän etsiminen, riman laskeminen tai kilpailusta pudottautuminen. Jos omat resurssit eivät riitä kilpailevassa vertailussa menestymiseen, täytyy tyytyä häviäjän rooliin tai kyseenalaistaa koko kilpailun dynamiikka.

Joitain vuosia sitten julkisuudessa käytiin keskustelua ideologisesta työttömyydestä. Näin sen oivaltavana strategiana säilyttää omanarvontunne kilpailuyhteiskunnassa, jossa työttömyys tulkitaan usein epäonnistumiseksi. Taloudellisen menestymisen sijaan tavoite siirretään esimerkiksi kulttuurillisten arvojen saavuttamiseen. Psykologisesti tämä on paljon parempi strategia kuin luovuttaminen ja syrjäytyminen. Tämä näkökulma taisi jäädä monelta huomaamatta, sillä jopa presidentti Sauli Niinistö otti asiaan kantaa tuomiten ajatuksen jyrkästi.

Taloudellisen menestymisen sijaan kohti kulttuurista ja sosiaalista pääomaa

Pierre Bourdieu'n mukaan taloudellisen pääoman lisäksi ihmiset kuitenkin tavoittelevat myös kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Tämä laajentaa ihmisten mahdollisuuksia menestyä. Taloudellisen varallisuuden sijaan voi tavoitella kulttuurillista sivistyneisyyttä kirjallisuudessa, taiteissa tai humanismissa. Tai sitten voi opiskelun sijaan keskittyä esimerkiksi kotivanhemmuuteen ja pyrkiä rakentamaan sosiaalista pääomaa perheen, ystävien ja muiden verkostojen kautta.

Myös näillä kilpakentillä on kuitenkin helppoa joutua samaan suorittamisen kierteeseen. Edes kaikesta omaisuudesta luopuminen monastikoksi ryhtymällä ei takaa irrottautumista vertailevasta kilpailusta, sillä luostaritkin ovat täynnä hierarkioita ja statuskilpailuja. Ratkaisu ei löydy omaisuutta keräämällä, eikä myöskään siitä luopumalla.

Mitä minulta puuttuu?

Mieli keskittyy automaattisesti siihen mitä puuttuu. Koska täyttymyksen tunne on hetkellinen, puutelista on loputon. Vastalääkkeeksi tällaiselle takertuvalle halulle olen alkanut tietoisesti havainnoimaan mieleeni tulevia puutelistoja ja kääntämään tietoisesti huomioni niiden sijaan siihen mitä minulla on. Tämä auttaa näkemään, kuinka vääristynyttä puutteisiin keskittyvä ajattelu on ja tarjoaa realistisemman ja terveemmän näkökulman tilanteisiin. Käytännössä ajatuksenvaihto voi olla esimerkiksi seuraavanlainen:

Minulta puuttuu uusi iPhone, jossa on huippuluokan kamera --> Minulla on hyvä puhelin, joka riittää hyvin kaikkeen tarpeelliseen ja siinä on itseasiassa hyvä kamerakin --> mutta se on jo pari vuotta vanha, eikä kamera ole läheskään yhtä hyvä kuin iPhonessa olisi --> minulla on hyvä puhelin, joka riittää helposti kaikkeen mitä tarvitsen -> mutta siitä puuttuu kuitenkin 5-kertainen zoomi ja... --> minulla on hyvä puhelin, jossa on jopa kolme kameraa, joilla saa mainioita kuvia.

Avaimena tässä harjoituksessa on keskittyä siihen mitä minulla on ja sivuuttaa kaikki se mitä voisi/pitäisi/tulisi olla. Tarkoitus ei ole jäädä väittelemään puutteisiin takertuvan ajattelun kanssa, vaan yksinkertaisesti siirtää huomio puutteiden sijaan siihen mitä minulla jo on. Tämä on idealtaan varsin stoalainen harjoitus, joka tarjoaa realistisempaa tilannekuvaa.

Siirtyminen pintatasolta syvemmälle

Harjoitus ei kuitenkaan lopu vielä tähän. Huomion kiinnittäminen puutteiden sijaan asioihin joita omaa on ensimmäinen askel, mutta silloin ollaan edelleen pääomien keräämisen maailmassa. On tärkeää mennä syvemmälle ja kysyä itseltä: Mitä minulla on oikeasti, tässä ja nyt? Mikä tekee siitä merkityksellistä? Kuka on tämä minä, joka nämä asiat omaa?

Kokeile seuraavanlaista harjoitusta: Ota mukaan muistiinpanovälineet ja mene istuskelemaan johonkin mukavaan kahvilaan. Ala kirjoittaa paperille mitä sinulla on, juuri tässä ja nyt. Kun paperille ilmestyy erilaisia asioita, pyri siirtymään kohti välitöntä läsnäolemisen tilaa ja tutki sitä tarkemmin. Esitä kysymyksiä, jotka porautuvat syvemmälle:

Tämä harjoituksen toinen osa vaatii tietoisuustaitojen lisäksi reflektiotaitoja, sekä kykyä porautua havainnoissa yhä syvemmälle. En halua kuitenkaan johdatella kysymyksiä ja niiden vastauksia liian pitkälle, sillä tämän prosessin täytyy olla henkilökohtainen ja johtaa aidosti oman itsen syvyyksien äärelle. Kirjastani Mielen laboratorio (2019) löytyy tähän liittyvää filosofista pohdintaa, jos koet sen hyödylliseksi.

Kokemukseni on, että tämän harjoituksen lopputulos voi olla hyvin vapauttava ja johtaa parhaimmillaan kokemukseen olemisesta, josta ei puutu yhtään mitään.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Mindfulness on tärkeä voimavara miljoonille ihmisille ympäri maailman - ja potentiaalia sen käyttöön olisi varmasti vielä paljon enemmänkin. Mindfulness-harjoitusten hyödyllisistä vaikutuksista julkaistaan joka vuosi satoja vertaisarvioituja tutkimuksia. Lisäksi saatavilla on valtava määrä elämäntaitokirjallisuutta, ohjattuja äänitteitä ja videoita, sekä meditaatio-appeja. Suuren suosion vuoksi harjoituksia käytetäänkin runsaasti omahoitona esimerkiksi stressin tai ahdistuneisuuden vähentämisessä. Lukuisat työpaikat järjestävät myös henkilöstölleen erilaisia mindfulness-työpajoja ja säännöllisesti ohjattuja harjoitustuokioita työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lisäksi tieteellinen tutkimusnäyttö harjoitusten hyödyistä on tuonut mindfulness-harjoitukset terveydenhuollon ammattilaisten työvälineiksi. Suomalaisessa Käypä hoito -suosituksessa mindfulness-harjoitukset ovat olleet mukana jo kymmenen vuoden ajan. Yhä useampi ihminen saa siis nykyään suosituksia mindfulness-harjoitusiin vapaa-ajan harrastuksissa, työpaikalla ja vaikkapa työterveyshuollon vastaanotolla.

Samaan aikaan osalle ihmisistä tietyt harjoitukset ja niihin liittyvät maailmankatsomukselliset seikat tuovat selkeitä haittavaikutuksia, jotka tulisi ottaa paremmin huomioon. Koska mindfulness-harjoituksia käyttävien ihmisten lukumäärä on kasvanut valtavasti, myös haittavaikutuksia saavien ihmisten lukumäärä on vastaavasti kasvanut. Nykyään tuleekin yhä useammin vastaan ihmisiä, joille nämä harjoitukset eivät ole olleet pelkästään hyödyllisiä, vaan ne ovat tuoneet mukanaan erilaisia ongelmia, kuten aistiyliherkkyyttä tai eheän minäkokemuksen horjumista.

On hyvä huomata, että perinteisesti meditaatioharjoitusten piiriin on päätynyt paljon pienempi osa ihmisistä. Lisäksi nämä ihmiset ovat valikoituneet meditaatioharjoitusten piiriin erilaisten pitkien henkilökohtaisten prosessien kautta. Tässä prosessissa suodattavina tekijöinä ovat toimineet esimerkiksi maailmankatsomukselliset seikat, hengelliset tavoitteet ja toisaalta meditaatioperinteiden opettajien kanssa tehty pitkäjänteinen työskentely, jossa on selkeytynyt olisivatko meditaatioharjoitukset hyödyllinen polku juuri tälle yksilölle. Nyt kun mindfulness ja monet muut meditatiivisen työskentelyn muodot ovat popularisoituneet, niiden pariin päätyy huomattavasti suurempi joukko ihmisiä, eivätkä nämä ihmiset ole erityisesti valikoituneet nimenomaan meditaatiotyöskentelyyn. Eipä siis olekaan mikään ihme, että harjoituksia päätyy tekemään myös iso joukko sellaisia ihmisiä, joille nämä harjoitukset eivät sovi tai jotka tarvitsisivat tarkkaa ohjausta meditaatioharjoitusten tekemiseen. Olen kirjoittanut lyhyen yhteenvedon yleisimmistä haittavaikutuksista aiemmassa postauksessani.

Mindfulness ja muut meditatiivisen työskentelyn muodot ovat vielä suhteellisen uusi asia länsimaisen terveydenhuollon piirissä. Tämän vuoksi harjoitusten haittavaikutuksista, niiden ennaltaehkäisystä ja niiden vähentämisestä ei ole vielä kertynyt paljoa tietoa - eikä olemassa olevasta tutkimusnäytöstäkään olla laajasti perillä. Valtaosa harjoituksia ohjaavista ammattilaisista niin terveydenhuollon piirissä, kuin erilaisissa hyvinvointipalveluissakin, omaa varsin lyhyen kokemuksen harjoituksista ja niiden ohjaamisesta. Siksipä onkin luonnollista, ettei osaamista haittavaikutuksista tai niiden parissa työskentelystä ole juuri kertynyt.

Yleisesti voisi sanoa, että jokaisen harjoituksia ohjaavan ammattilaisen tulisi tunnistaa yleisimmät harjoituksiin liittyvät haittavaikutukset. Vain sitä kautta on mahdollista lähteä ylipäänsä tutkimaan millaiset harjoitukset voisivat sopia paremmin kyseiselle henkilölle, tai olisiko syytä keskeyttää harjoitusten tekeminen kokonaan. Tietysti tämä ymmärrys on hyödyllistä kenelle tahansa ihmiselle, joka harjoituksia tekee, sillä aina ei välttämättä osaa edes yhdistää näiden vaikutusten liittyvän meditaatioharjoituksiin. Seuraava askel on tutkia millaiset vaihtoehtoiset työskentelytavat olisivat mahdollisia. Tähän tarvitaan jo hieman enemmän kokemusta, mutta monissa tapauksissa verrattain pienilläkin muutoksilla voidaan edelleen jatkaa harjoitusten parissa, etenkin jos ne koetaan muutoin hyödyllisiksi.

Vastatakseni lisääntyneeseen tarpeeseen ymmärtää näitä asioita, olen rakentanut tutkimustietoon pohjautuvan suomenkielisen online-kurssin. Kurssi tarjoaa tietoa mindfulnessin yleisten haittavaikutusten tunnistamiseen, niiden ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen. Kurssin sisältö pohjautuu tieteelliseen tutkimusnäyttöön, sekä omaan 25 vuoden mittaiseen kokemukseeni erilaisista meditaatioharjoituksista, sekä niiden ohjaamisesta ja käytöstä asiakastyössä. Kurssi sopii sekä mindfulnessia työssään käyttäville ammattilaisille, että meditaation harjoittajille itselleen: https://mielenlaboratorio.thinkific.com/courses/mindfulness-survival-kit

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Työterveyslaitos julkaisi vastikään uusia tutkimustuloksia, joiden mukaan työssä tylsistyminen on yhteydessä mielenterveyden ongelmiin (Seppälä, Harju, Virkkala & Hakanen, 2023). Eli ei siis pelkästään liiallinen työkuorma, vaan myös sopivan haasteen puute voi olla terveyttä heikentävä työelämän ongelma. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö työterveyspsykologin roolissa - aika usein asiakkaat tulevat vastaanotolle keskustelemaan siitä, miten työ ei haasta ja motivoi riittävästi. Tällainen tilanne voi pitkittyessään viedä kohti masentuneisuutta tai boreouttia. Sama ongelma tulee tietysti vastaan myös palkkatyön ulkopuolella.

Olen viime aikoina mietiskellyt paljon työn ja ylipäänsä elämän tarkoitusta ja merkitystä. Hyvin johdetussa organisaatiossa ihmiset ymmärtävät pääosin työtehtäviensä tarkoituksen laajemman kokonaisuuden kannalta. Työtehtävät ja tavoitteet linkittyvät silloin johdonmukaisesti johonkin yhteiseen ja tärkeäksi koettuun tarkoitukseen. Työterveyspsykologi voi esimerkiksi löytää työnsä laajemman tarkoituksen yritysten kehittämisestä yksilöitä kunnioittaviksi ja heidän potentiaaliaan terveellä tavalla valjastaviksi työyhteisöiksi. Laajemmassa mielessä työn tarkoituksen voi löytää myös omaan perheen ja yhteisön eteen työskentelystä.

Aina tarkoituksen löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kaikilla meillä on kokemuksia työtehtävistä, jotka tuntuvat turhakkeilta ja tähtäävät korkeintaan jonkun byrokraattisen tarpeen täyttämiseen. Varsinkin isommissa organisaatioissa tarkoitus voi myös hukkua kaikenlaiseen sinänsä tarpeelliseen sälään, josta on hankalaa rakentaa itselleen mitään järkevää laajempaa kokonaisuutta. Välillä käy niinkin, ettei sinänsä selkeästi sanoitettu yhteinen tarkoitus tunnu henkilökohtaisesti tärkeältä. Esimerkiksi arvoristiriidat saattavat nousta joskus esteiksi. Entäpä jos alati kasvava voiton tavoittelu ei riitäkään itseä motivoivaksi päämääräksi?

Mikä tekee tarkoituksesta meille kullekin henkilökohtaisesti tärkeän? Ilman taustalta löytyvää merkityksen kokemusta hienolta kuulostava tarkoitus voi tuntua tyhjältä, eikä se silloin sytytä omaa motivaatiota. Meistä useimmilla on kokemuksia, joissa yrityksen julkilausuttu visio tuntuu pinnalliselta tai ontolta. Se voi kenties tuntua merkitykselliseltä heistä, jotka ovat sen rakentaneet, mutta oman työn kannalta se tuntuu tyhjältä.

Merkitys tarkoituksen takana

Parhaimmillaan tarkoituksen takaa löytyy merkitys, joka elävöittää sen ja tekee siitä henkilökohtaisella tasolla tärkeän. On hyvä myös muistaa, että saman tarkoituksen takaa voi löytää monenlaisia merkitystä tuottavia tekijöitä. Vaikka tarkoitus olisi jaettu, merkitys voi olla henkilökohtainen. Yhdelle merkityksen kokemusta tuo koodaaminen hyvässä työporukassa, toiselle kiinnostavat asiakastapaamiset ja kolmannelle taas yhteistyön rakenteiden kehittäminen. Silti kaikki voivat työskennellä saman tarkoituksen eteen, vaikkapa työhyvinvointia edistävän palvelun kehittämisessä.

Entäpä jos henkilökohtaisesti motivoivaa tarkoitusta ei ole juuri tällä hetkellä näköpiirissä? Onko silloin väistämättä matkalla tylsistymiseen ja sen sairastuttaviin vaikutuksiin?

Silloinkaan kun ihminen ei löydä syvempää tarkoitusta työn tai toiminnan taustalta, voi hän kuitenkin löytää merkityksellisyyden kokemuksia. Keskitysleireiltä selvinnyt tarkoituskeskeisen filosofian kehittäjä Victor Frankl huomasi, miten ihmiset ovat mestareita löytämään merkityksen kokemuksia pienistäkin asioista - auringonlaskusta, leivänkannikasta, ystävällisestä kohtaamisesta, runosta, hetkessä elämisestä. Tällainen perustavanlaatuinen merkityksen kokemus ei ole riippuvainen muista ihmisistä tai olosuhteista. Lukemattomat ihmiset ovat huomanneet löytävänsä merkityksellisyyttä yllättävistä paikoista ja hyvin haastavissa olosuhteissa. Mieleeni tulevat myös opetusneuvos Yrjö Kallisen kertomukset kokemuksistaan Tammisaaren vankilassa sisällissodan aikaan.

Nämä ovat tietysti ääriesimerkkejä, eikä useimpien meistä onneksi tarvitse kohdata näin haastavia olosuhteita. Mutta on lohdullista ajatella, että kaikkein hankalimmissakin olosuhteissa ihmisellä on vielä mahdollisuus oman elämänsä merkityksen kokemukseen.

Läsnäolon taitojen harjoittaminen, kuten mindfulness, voivat auttaa merkityksen löytämisessä tavallisesta perusarjesta. Tämä tuo mieleen Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät tutkimukset flow-kokemuksista. Suuri osa virtauskokemuksista nimittäin tapahtuu hyvinkin arkisten askareiden äärellä. Näiden kokemusten kannalta ei ole oikeastaan väliä, onko toiminnan taustalla jokin selkeä ja hyvin rakennettu tarina suuremmasta tarkoituksesta. Virtauskokemukseen riittää toiminta itsessään, mikäli se haastaa keskittymistä sopivasti ja ihminen voi uppoutua siihen syvällisesti. Ja juuri tähän meditatiiviset perinteet tuovat paljon koeteltuja keinoja.

Ei ehkä ole realistista ajatella, että pelkästään henkilökohtaisiin merkityksen kokemuksiin tukeutuminen korvaisi sopivan haastavat työtehtävät ja roolit. Joskus ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta ja silloin merkityksen kokemuksen löytäminen voi olla se mikä kantaa, kunnes omat vaikutusmahdollisuudet taas kasvavat.

Tärkeä päämäärä auttaa motivaation löytämisessä toimeen tarttumiseen, samoin kuin oman toiminnan sovittamisessa laajempaan yhteisöön ja yhteistyöhön. Siksi kannattaa ehdottomasti pyrkiä löytämään se jaettu tarkoitus, johon oma henkilökohtainen merkityksellisyyden kokemus voi liittyä.

Tarkoitus on kuitenkin tyhjä kuin "helisevä vaski tai kilisevä kulkunen" ellei sen taustalta löydy itselle aidosti tärkeää merkityksen kokemusta. Tästä syystä - tärkein on merkitys. Jollain paradoksaalisella tavalla merkitys voi sisältää oman tarkoituksensa.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä juuri julkaistuun verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Viime vuosina keskittymiskyvyn krooninen katoaminen on ollut paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden määrä on kasvanut ja ihmiset kokevat keskittymisen vaikeuksia niin töissä, kuin vapaa-ajallaankin. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa - keskittymiskyky näyttäisikin pikemminkin parantuneen jo vuosikymmenten ajan. Mistä tässä on kyse?

Olin juuri ohjaamassa viikonlopun mittaista mindfulness-retriittiä, jossa ihmiset istuivat hiljaa istumatyynyillä useita tunteja päivässä, suunnaten huomiotaan pakottomasti ympäristöön ja omaan hengitykseensä. Tiloissa ei ollut mitään virikkeitä, ainoastaan ilmalämpöpumpun hurina toi talviseen äänimaailmaan pientä vaihtelua. Tauot ja ruokailutkin vietettiin hiljaisuudessa, eikä kirjojen tai älylaitteiden käyttö ollut sallittua. Ennen retriittiä jotkut huolestuivat miten voisivat olla koko viikonlopun älylaitteen tavoittamattomissa. Jälkikäteen kuitenkin ihasteltiin sitä mielenrauhaa, jonka tällainen viikonlopun mittainen virike-paasto toi mukanaan.

Kadonnut keskittymiskyky?

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymiskyvyn puute on ollut viime vuosina paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden diagnoosimäärät ovat kasvaneet valtavasti ja ihmiset kokevat yleisesti keskittymisen olevan vaikeaa niin töissä, kuin vapaa-ajalla. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa. Kolmenkymmenen vuoden mittaisessa pitkittäistutkimuksessa (1990-2021) ihmisten keskittymiskyky näytti pikemminkin parantuneen. Itseasiassa tutkijat epäilevät, että Flynn-efektikin (älykkyysosamäärän keskimääräinen kasvu pitkällä aikavälillä) johtuu osittain juuri keskittymiskyvyn parantumisesta.

Jos tutkimustulokset kertovat keskittymiskyvyn parantumisesta, miksi sitten näyttää siltä, että yhteiskunta kärsii kroonisesti kadonneesta keskittymiskyvystä?

On selvää, että nykymaailma todellakin haastaa keskittymiskykyä yhä enenevässä määrin. Älylaitteet ovat pullollaa sovelluksia, joiden intressinä on vangita ihmisten huomio ja niiden houkuttavuuteen panostetaan myös valtavasti rahaa. Tietysti huomion hallinnan haaste kasvaa ympäristössä, jossa sitä tietoisesti koetetaan kaapata. Ehkäpä huomion hallintaa haastava ympäristö myös pakottaa kehittämään keskittymiskykyä? Tässä voisi olla yksi selitys ristiriitaisilta tuntuviin tutkimustuloksiin. Ja vaikka keskittymiskyky kasvaakin, sovellusten koukuttavat algoritmit kehittyvät paljon nopeammin.

Haluan kuitenkin nostaa esiin myös toisen selityksen, joka tuli mieleeni mindfulness-retriittiä vetäessäni. Reilun kahdenkymmenen vuoden harjoituskokemuksella huomion siirtäminen ja ylläpitäminen esimerkiksi hengityksen rauhallisessa liikkeessä ei ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan huomasin, miten tietyissä tilanteissa kärsivällisyys oli koetuksella. Esimerkiksi ruokajonossa seistessä ajatukset lähtivät tottumuksen voimasta hakeutumaan älylaitteen suuntaan. Tämä havainto toi mukanaan myös oivalluksen.

Kärsivällisyyden hyve

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymisvaje ei siis johdu keskittymiskyvystä, joka tutkimusten mukaan on pikemminkin parantunut. Ongelmat nousevat enemmänkin siitä, että tarjolla on niin paljon vaihtoehtoja nopeisiin mielihyvän lähteisiin. Harvalla on kärsivällisyyttä pitää huomiotaan pitkään sellaisessa kohteessa, josta ei ole helposti saatavissa mielihyvän tunnetta, kun tarjolla on liuta nopeaa tyydytystä tarjoavia vaihtoehtoja.

Suomen kielen sana kärsivällisyys kuvaa tilannetta hyvin, sillä se tulee samasta juuresta kuin sana kärsimys. Kärsivällisyys on oikeastaan kykyä sietää kärsimyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ettei siirry nopeaa mielihyvän tunnetta tuovaan toimintaan. Meidän ajassamme on niin helppoa hakea piristystä somesta, kissavideoista, peleistä, äänikirjoista ja erilaisista sovelluksista, ettei ihmisillä yksinkertaisesti ole samanlaista tarvetta kärsivällisyyden kehittämiselle kuin parikymmentä vuotta sitten.

Kärsivällisyyttä pidetään universaalisti hyveenä, jota voi tietoisesti kehittää. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kärsivällisyys (sanskrit. kshanti) on yksi täydellistymistä, jotka muodostavat henkisen harjoituspolun. Kärsivällisyyttä voi hyvin kehittää meditaatiotyynyllä istuessa tai vaikkapa hitaita qigong-liikkeitä tehdessä. Aloin kuitenkin miettimään, mitkä asiat arkisessa elämässä voisivat tuoda luonnollisia tilaisuuksia kärsivällisyyden kehittämiseen. Punaisena lankana olisi siis pidättäytymien nopeista mielihyvän lähteistä (kuten älylaitteen esiin kaivamisesta) ja keskittyminen oleelliseen.

Tässä hieman listaa arjen tilanteista, jotka sopivat hyvin kärsivällisyys-harjoituksiin:

1. Oman vuoron odottaminen liikenneruuhkassa, kauppajonossa tms ilman älylaitteen esiin kaivamista.
2. Oman puheenvuoron odottaminen vilkkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
3. Velvollisuuksien hoitaminen, kuten tiskikoneen täyttäminen, roskien vienti ja pyykkääminen, jotka pakottavat lykkäämään miellyttävämmät toimet myöhemmäksi.
4. Jonkin instrumentin tai haastavan kappaleen soittamisen opettelu, jossa samaa kohtaa käydään läpi yhä uudestaanja uudestaan.
5. Omasta mielestä tylsän luennon kuunteleminen tai tylsän oppiaineen opiskelu
6. Byrokraattisen tehtävän täyttäminen, kuten vaikkapa veroilmoituksen tekeminen.

Listaa voisi mainiosti jatkaa pidemmällekin. Persoonallisuuden erot vaikuttavat tietysti siihen, mitkä asiat keneltäkin vaativat kärsivällisyyttä ja mitkä taas tuntuvat miellyttäviltä ja motivoivilta. Oleellista harjoittelussa on kiinnittää huomiota omiin impulsseihin hakea jatkuvasti nopeaa tyydytystä ja virikkeitä, sekä koettaa vapautua pikku hiljaa niiden vallasta.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Aikaamme leimaa jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelu. Jatkuva kasvu ei tietystikään toteudu, jos tehdään vain samoja asioita samalla tavalla. Niinpä suurin osa yrityksistä ja organisaatioista pyrkii kehittämään toimintaansa nopeammaksi ja tehokkaammaksi, sekä laajentumaan uusille alueille. Tämä on kehityspolku, jossa ei ole oikeastaan lopullista päämäärää, vaan ainoastaan välietappeja kohti äärettömyyksiä.

Sama jatkuvan kehittymisen eetos on myös psykologisesti sisäistetty ihmisten keskuudessa ja tätä sisäisen mikrovallan dynamiikkaa (kuten Foucault sitä kutsui) vahvistavat organisaatioiden ja koulutusinstituuttien kehityskeskustelut ja suoriutumisen arvioinnit. Pysyäkseen kasvukäyrän tuottavana tekijänä, työntekijänkin täytyy jatkuvasti kehittää itseään. Osaamista täytyy syventää ja laajentaa, CV:tä täytyy lisäkoulutuksin ehostaa, omia toimintatapoja tehostaa ja keskittyminen sekä palautuminen täytyy virittää huippuunsa. Vapaa-ajastakin tulee suoritusten kenttä, jossa omaa taloutta ja perhettä luotsataan kohti uusia saavutuksia; isompaa kotia, lomamökkiä hiihtokeskuksessa, hienompia ulkomaanreissuja, parempia koulutodistuksia. Harrastuksissakaan ei kannata levätä laakereilla, vaan kämmenlyöntiä pitää kehittää ja opetella kitaralla yhä vaativampia kappaleita. Tähän päälle sitten tehokas fyysinen treeni personal trainerin rakentamalla kuntosaliohjelmalla, sekä yhtä tehokas palautuminen joogan, mindfulnessin ja ravintovalmentajan loihtiman ruokavalion avulla.

Kenellä on aikaa pysähtyä miettimään mikä on se lopullinen päämäärä, johon kaikki tämä jatkuva kasvu  ja kehittyminen tähtää? Ja kannattaako sitä ylipäänsä miettiä, vai onko parempi vain keskittyä seuraavaan etappiin? Vaarana nimittäin on, ettei lopullista päämäärää löydykään, tai se ei ole tavoittelemisen arvoinen. Kuten tuntemani joogaopettaja totesi taannoin: "Jooga nostaa suorituskykyä 100%, mutta samalla se opettaa keskittymään siihen mikä on tärkeää, mikä laskee suorituskyvyn takaisin alkuperäiselle tasolle."

Onko tälle jatkuvan kasvun eetokselle vaihtoehtoa, vai olemmeko ikuisesti tuomitut juoksemaan loputtomassa oravanpyörässä?

Wabi sabi - kohti yksinkertaisuutta

Itseasiassa maailmanmenomme muistuttaa tietyllä tapaa sitä japanilaisen ylimystön elämäntapaa, joka vallitsi 1500-luvulla, jolloin visionäärinen teemestari Sen no Rikyu vaikutti. Rikas ylimystö koetti nostaa statustaan ja löytää elämäänsä merkitystä keräämällä itselleen erilaisia luksustuotteita, kuten kullattuja kiinalaisia teeastioita ja maljakoita, joita saattoi esitellä seurapiireille teeseremonioiden yhteydessä. Tämän materialistista yltäkylläisyyttä tavoittelevan asenteen vastaliikkeenä teemestari Rikyu teki yllättäviä ja arvoasetelmia ravistelevia muutoksia teeseremonian käytäntöihin. Prameilevien teesalien ja astiastojen sijaan hän alkoikin keskittymään yksinkertaisuuteen. Hän vei seremonian vaatimattomiin pieniin teemökkeihin, vaihtoi hienon keramiikan tavanomaisiin karkeisiin savikulhoihin, norsunluiset teeottimet bambulusikoihin ja kalliit kupariset vesiastiat arkisiin puuämpäreihin. Ja kas, ulkoisen muodon yksinkertaistaminen veikin seremoniaan osallistujat kohti sisäisen maailman rikastamista.

Tällainen asenne, joka löytää kauneutta arjen yksinkertaisuuden keskeltä, on nimeltään wabi sabi. Haljennut savikuppi ja pieni ahdas maja, jossa teemestari teki teeseremoniasta uudenlaista taidetta, tarjosivat merkityksellisyyttä, jota kultakoristeinen yltäkylläisyys ei voinut tarjota. Kääntyminen ulkoisista saavutuksista kohti sisäisen hiljaisuuden yksinkertaisuutta auttoi näkemään sen mikä on tärkeää. Ruohonkorsi auringossa, vesilätäköstä heijastuva pihlajanoksa, teemökin vuotava räystäs. Läsnäolo, jota abstraktit asiat, sellaiset kuin raha ja status, eivät vaivaa.

Jatkuvaan kasvuun tähtäävä elämäntyylimme kaipaisi samanlaista ravistelua, jollaisen Rikyu toi ylimystön pröystäilyyn. Jatkuvan suorittamisen ja saavutusten metsästämisen sijaan huomio tulisi siirtää siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Tämä ei tarkoita laiskottelua tai työelämästä syrjään vetäytymistä, vaan näkökulman vaihtamista. Fokuksen siirtämistä niihin asioihin, joista arkinen elämämme todellisuudessa rakentuu. Vastaantulevan ihmisen kohtaaminen jalkakäytävällä, ohiajavan auton ääni työhuoneen ikkunan takana, saippuan tuoksu pesualtaalla, merkityksellisen työtehtävän tuoma keskittymisen ilo.

Kuulostaa aivan mindfulness-harjoitukselta? Kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, valitettavasti mindfulness on niin vahvasti tuotteistettu työelämän palautumisvälineeksi, että se muodostuu helposti vain uudeksi suorittamisen välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Ratkaisu ei löydy yhä uusien välineiden omaksumisesta, sillä ne keskittyvät juurisyyn sijaan oireiden hoitoon.

Epätäydellisen työntekijän kauneus

Wabi sabi ei ole työväline, vaan pikemminkin asenne tai arvomaailma. Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä, yksinkertaisen ja tavanomaisen sisäisen arvon tunnistaminen. Voisiko tällainen asennemuutos tuoda jatkuvan kasvun ja kehittymisen eetokseen terveellisen vastalääkkeen? Epätäydellisyyden hyväksyminen ja sen oivaltava tarkastelu, jopa kauneuden löytäminen keskeneräisyyksistä ja "virheellisyyksistä".

Ehkäpä halkeama teekupissa ei olekaan virhe, vaan jotain mikä tekee siitä uniikin kappaleen, jolla on tunnearvoa? Ja ehkäpä ne CV:stä puuttuvat 5 vuotta, jotka kuluivat kotivanhempana lapsia hoitamassa, eivät olekaan vakava puute uralla, vaan jotain mikä tekee ihmisestä uniikin. Sellaisen, jolla on muitakin arvoja elämässä, kuin jatkuva suorittaminen ja työuran rakentaminen.

Elämä ei ole sarja onnistumisia ja kultareunuksia. Pikemminkin se on sarja lohkeamisia ja niiden paikkailuja enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Täydellisyys on tylsää ja elotonta, siitä puuttuu elämä. Epätäydellisyys on puolestaan mielenkiintoista, sillä se avaa arvaamattomia mahdollisuuksia. Sellaisia ihan tavallisia mahdollisuuksia, kuten uuden ystävän löytäminen, tai auringossa kauniisti kimaltelevan talventörröttäjän näkeminen keväthangella.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Elämme uushenkisyyden nousun aikaa. Henkisellä kentällä on vallassa monenlaisia näkemyksiä maailman ja ihmisen olemuksesta. Näitä näkemyksiä ostetaan ja myydään kuin kirpputorivaatteita erilaisiin identiteetteihin ripustettuina. Harva tuntuu juurikaan miettivän mihin näkemykset perustuvat ja mitä ne pohjimmiltaan tarkoittavat. Riittänee, että ne tuntuvat sopivilta ja näyttävät hyviltä?

Tässä kirjoituksessa nostan esiin joitain suosittuja todellisuuskäsityksiä, jotka itseasiassa olivat vallalla myös 1900-luvun taitteessa, jolloin niinikään elettiin eräänlaista uushenkisyyden nousun vaihetta. Viittaankin kirjoituksessani psykologian pioneerin William Jamesin (1842-1910) Oxfordissa pitämään luentosarjaan, jossa hän otti kantaa erilaisiin todellisuuskäsityksiin.

Onko kaikki materiaa vai tietoisuutta?

Arkiajattelun kannalta maailma näyttää olevan erillisistä materiaalisista kappaleista ja olennoista koostuva kolmiulotteinen tila, jossa jokaisella olennolla on oma sijaintinsa. Väliin jäävän tilan perusteella osaamme erottaa olennot toisistaan. Sama dualistinen arkiajattelu näkee myös ihmismielen ja minuuden tällaisina erillisinä tilassa olevina objekteina, jotka sijaitsevat yksilöllisissä kehoissa. Eikä luonnontieteellinen ajattelu tunnu tästä juurikaan poikkeavan. Tieteelliset julkaisut ovat pullollaan tutkimuksia, joissa mielen ominaisuudet esitetään pohjimmiltaan yksilön aivotoimintana ja biologiana. Voisi sanoa, että peruskoulutusjärjestelmä kouluttaa meidät tähän näkemykseen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien erillisten ilmiöiden perustan materiassa, voidaan kutsua dualistiseksi materialismiksi.

Filosofit ovat tulkinneet maailmaa iät ja ajat muistakin näkökulmista. Niin idässä kuin lännessäkin on esitetty muun muassa näkemyksiä, joiden mukaan havaitsemamme maailma on pohjimmiltaan tietoisuutta. Kolmiulotteinen materiaalinen maailma rakentuu tämän näkemyksen mukaan tietoisuudessa samaan tapaan kuin unet. Sillä ei ole siis omaa itsenäistä olemassaoloa unen ulkopuolella. Maltillisessa muodossa tämä näkökulma on yhteensopiva modernin havaintopsykologian tutkimusten kanssa, jotka esittävät aistihavaintomme rakentuvan sen mukaan mikä on toiminnan kannalta hyödyllisintä. Aistihavainnot eivät siis pyri esittämään objektiivista kuvausta maailmasta, vaan pikemminkin käytännöllisen yksinkertaistuksen. Äärimmissä muodoissaan tietoisuuskeskeinen maailmankuva esittää, että ilmentyvä maailma lukemattomine olentoineen ja ilmiöineen on illuusio. Todellisuudessa on vain jakamaton ykseys; kaikenkattava ja muuttumaton absoluutti. Uushenkisyyden kentän nondualistisiset näkökulmat jakavat suurimmaksi osaksi tämän näkemyksen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien ilmiöiden perustan muuttumattomassa ja jakamattomassa tietoisuudessa, kutsutaan monistiseksi idealismiksi.

Rationalistisen idealismin kritiikki

William James oli paitsi psykologian pioneeri, myös pragmatistisen filosofian perustajahahmo. Hän osallistui aktiivisesti aikansa uususkonnollisen kentän keskusteluihin ja vastusti dualistista näkemystä, jossa Jumala nähtiin maailmasta erillisenä. Hän ei kuitenkaan nähnyt ratkaisuna myöskään heittäytymistä toiseen ääripäähän, jossa kaikki olisi vain absoluuttista ykseyttä. Oxfordissa pitämässään luentosarjassa, josta koottiin myös hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Todellisen moneus (1913) James käykin monistisen idealismin kritiikkiin.

James kritisoi tiedeyhteisön ajattelua dominoivaa rationalismia, joka tukeutuu yksinkertaistuksiin ja pyöristyksiin, jotka sivuuttavat käytännön kokemustemme monimutkaisuuden. Tällainen kategorisoiva ajattelu ei kykene realistisesti hahmottamaan todellisen elämän ilmiöitä, jotka lomittuvat toisiinsa ilman selkeitä ajan ja tilan luomia rajoja. Jamesin mukaan rationalistit tarttuvat monistiseen idealismiin ohittaakseen todellisuuden rosoisen ja jatkuvasti kehkeytyvän olemuksen. Kokemusmaailmamme tapahtuma kerrallaan etenevä epävarmuus korvataan tällöin yhdestä kerrasta tapahtuvalla kaiken sisältymisellä kokonaisuuteen, mikä vapauttaa idealistin epävarmuuden ja epäselkeyden tuomasta ahdistuksesta.

Rationalismiin pohjautuvaa idealismia voi verrata euklidiseen geometriaan, jossa ideaaliset muodot, kuten kolmiot, neliöt ja suorat, korvaavat kokemusmaailman rosoisuuden matemaattisesti puhtailla kappaleilla. Kokemusmaailmaamme kuvaa kuitenkin paremmin esimerkiksi kaaosteoria, jossa kompleksiset ilmiöt kehkeytyvät usein ennalta arvaamattomilla tavoilla vuorovaikutuksessa, eivätkä siististi jonkin ennalta määrätyn päämäärän mukaisesti. Luonnossa ei ole matemaattisesti puhtaita muotoja, vaan pikemminkin toisiinsa lomittuvia fraktaalikuvioita, joiden ääriä on mahdoton määrittää. Jamesilla ei ollut käytössään kompleksisuustieteiden tai kvanttifysiikan teorioita, mutta epäilemättä hän olisi saanut niistä loistavia analogioita monistisen idealismin kritiikilleen.

Pluralistinen universumi

Vaikka James kritisoi monistista idealismia, hän ei ollut dualisti tai materialisti. James teki uraauurtavaa psykologista tutkimusta mystisistä kokemuksista, jotka olivat hänelle todiste yksilön perspektiiviä laajemmmasta tietoisuudesta. Nämä kokemukset osoittivat, että ihmismieli on kykenevä kohoamaan laajempaan näkökulmaan, jota ei käsitteiden kautta voi tavoittaa. Rationalismiin pohjautuva idealismi oli kuitenkin Jamesille tyhjää ja elotonta. Absoluuttiin pohjautuva hengellisyys näyttäytyi hänelle rationalismiin pakenemisena, joka jätti huomiotta elävän elämän rosoisuuden. Absolutismi voi kyllä tarjota lohtua ja turvallisuuden tunnetta, aivan kuten ajatus maailmasta erillisestä, huolehtivasta Jumalastakin. Samalla se kuitenkin sisältää kestämättömiä sisäisiä ristiriitoja, joiden sivuuttamista James piti älyllisenä laiskuutena. Rationalismi kyllä kohdistaa kriittisen katseensa esimerkiksi arkiajattelun ongelmiin, mutta absoluutti näyttää olevan sille liian suuri kokonaisuus hahmotettavaksi.

James näki maailman pluralistisena, hetkestä hetkeen muodostuvana universumina, jossa olemassaolo ei ole valmiiksi tehtyä, vaan pikemminkin jotain tekeillä olevaa. Tällaisen maailman tutkimiseen sopii rationalismia paremmin radikaaliempirismi, joka ei sivuuta elävän elämän moninaisuutta, vaan ottaa sen tarkastelun alle koko runsaudessaan. Kaikessa epäselkeydessäänkin pluralistinen lähestymistapa on käytännöllistä suunnatessaan huomion siihen, mitä kokemuksessamme tapahtuu hetkestä hetkeen. Se ei sorru rakentamaan kokemuksen päälle puhtaiden geometristen muotojen ideaaleja, joita rationalistisen älyn on helpompi käsitellä.

Mystisten kokemusten merkitys

Jamesin näkökulmasta pluralistinen radikaaliempirismi oli myös henkisyydelle parempi liittolainen kuin rationalistinen idealismi. Koska rationalistinen ajattelu on abstraktia, se ei koskaan kykene saavuttamaan kokemuksen elävyyttä. James näki mystisten kokemusten psykologisen tutkimuksen tärkeänä osin juuri siksi, että niiden avaama laajempi perspektiivi ei vaadi tuekseen idealistisia rakennelmia. James näkökulmasta rationalistinen idealismi sijoittaa Jumalan jonnekin kauas kokemusmaailmamme ulottumattomiin, kun taas pluralistinen näkökulma tuo Jumalan arkiseen kokemusmaailmaamme.

James olikin yllättynyt siitä kuinka vahvasti absoluuttifilosofit tukeutuivat niin sanottuun "laihaan" metodiin, jollaisena hän rationalismia piti, vaikka heillä oli selvästikin henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia taustallaan. "Runsas" metodi oli Jamesille elävän elämän tutkimista kaikesta sen epäselkeydestä huolimatta. Jamesille uskonnolliset kokemukset olivat lupaava tutkimuskenttä. Ne tarjosivat älyllisten rakennelmien sijaan empiiristä todistusaineistoa ihmismielen voimavaroista ja mahdollisuuksista rakentaa elävä yhteys johonkin itseämme laajempaan kokonaisuuteen. Hän ei siis nähnyt moneutta dualistisena erottavana rakennelmana, vaan pikemminkin tarkempana kuvauksena siitä millaisten yhteyksien ja lomittumisten kautta olemassaolon kudelma rakentuu. Hänen ajatuksiensa kaikuja on helppo nähdä myös toisen pragmatistin, G.H.Meadin (1863-1931) sosiaalipsykologisissa teorioissa. Jamesin näkökulmaa voisi ehkä kutsua pluralistiseksi panteismiksi. Hänelle universumi oli aktiivinen, tekeytymässä oleva moneus ykseydessä.

Itseasiassa Jamesin jäsennys moneudesta ykseydessä muistuttaa joidenkin tantristen perinteiden filosofisia näkökulmia. Nämä perinteet eivät ole dualistisia, mutta eivät myöskään takerru absolutismiin. Sen sijaan ne pyrkivät aktiivisesti integroimaan ykseyden ja moneuden paradoksia tavallisen arjen elämän keskellä. Näiden perinteiden tutkimus on uskontotieteessä ottanut isoja harppauksia oikeastaan vasta viime vuosina, joten Jamesilla ei varmastikaan ollut käytettävissään kovinkaan näkemyksellisiä aineistoja näistä aiheista. Jos olisi ollut, hän olisi luultavasti tunnistanut näissä lähestymistavoissa vähintäänkin sitä runsasta ja elävää metodia, jota kaipasi rationalistisen idealismin dominoivaan maailmankuvaan.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Jos ihminen on vähänkin valveilla, niin jokainen vastaantuleva olento on mysteeri, pyhä, juhlallinen. Se on eläimessä, kukassa, kaikkialla. Ihmishenget kysyvät tässä tilaisuudessa itseltään: Keitä me olemme?”

Näin totesi Yrjö Kallinen (1886-1976), joka käytti suuren osan elämäänsä ihmisen mysteerin tutkimiseen, kun oli siihen nuoruudessaan Kontinkankaan metsässä tapahtuneessa henkisessä kokemuksessa havahtunut.

Tänä vuonna kääntyy uusi sivu omassa tutkimusmatkassani ihmisen mysteeriin. Mutta palataanpa ensiksi hieman ajassa taaksepäin. Reilut 20 vuotta sitten koin Oulujoen rannalla henkisen kokemuksen, joka johti minut monille mielenkiintoisille poluille tutkimaan ihmismielen syvyyksiä. Tuo uudenlaisena avautunut ihmisen mysteeri vei minut tutkimusmatkoille erilaisiin henkisiin perinteisiin ja näillä matkoilla päädyin lopulta itsekin mm. joogaopettajaksi ja dharmaopettajaksi. Samaan aikaan koin paloa tutkia aihepiiriä myös akateemisesti, kouluttautuen tässä prosessissa psykologiksi, psykoterapeutiksi ja kasvatustieteilijäksi, kirjoittaen tietoisuuden teemoista kolme tietokirjaakin.

Lähtökohtani ihmisen mysteeriin on siis ollut varsin moninäkökulmainen ja erilaisia lähestymistapoja integroiva, mikä on syventänyt ymmärrystäni näistä aiheista. Ilman akateemisia opintoja en omaisi vahvaa käsitteellistä näkökulmaa henkisten perinteiden ymmärtämiseen tieteellisesti "ulkopuolelta käsin" - ja toisaalta ilman omakohtaista kokemusta ja oivalluksia en voisi ymmärtää käsitteiden maailmaa kovinkaan syvällisesti ja kokemuksellisesti "sisältä käsin".

Haaveenani onkin ollut yhdistää näitä näkökulmia syvälliseen tutkimukseen, joka auttaisi valottamaan ihmisyyden perimmäistä olemusta ja henkisten kokemusten mysteereitä. Tähän taisin saada ehkä tietämättäni inspiraation jo parikymmentä vuotta sitten, kun luin modernin psykologian pioneerin William Jamesin uraauurtavan teoksen "Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan (1901)". Koska olin teoksen lukemisen aikoihin itse kokenut jotain sellaista, jota James kirjassaan tutki ja analysoi, hänen tutkimuksensa toivat vahvistusta sille, etteivät kokemukseni olleet poikkeuksellisia. Ymmärsin kokemuksen taustalla olevan jotain sellaista, jota monissa viisausperinteissä on tutkittu jo vuosituhansien ajan. Jamesin tutkimusaineistossa oli niin kristittyjä, buddhisteja, hinduja kuin ateistejakin. Heillä kaikilla näytti olevan varsin samankaltaisia henkisen heräämisen kokemuksia, vaikkakin he kuvasivat niitä oman vakaumuksensa mukaisin termein ja käsittein. James myös osoitti, että näitä kokemuksia voi lähestyä henkisten perinteiden lisäksi myös psykologian ja tieteellisen tutkimuksen keinoin.

Palataanpa sitten takaisin tähän päivään.

Minulle on nyt avautunut mahdollisuus tuoda oma panokseni tämän aihepiirin akateemiseen tutkimukseen, sillä minulle on myönnetty väitöskirjatutkijan opinto-oikeus Åbo Akademiin. Tutkimukseni aiheena on nondualistinen itseys, johon modernit henkiset opetuslinjat luovat omanlaisiaan näkökulmia, samoin kuin moderni psykologiakin.

Kaiken nykyaikaa leimaavan suorituskeskeisen kulttuurin keskellä - mikä olisi tärkeämpää, kuin tietää keitä me oikeastaan olemme? Kuka se on, joka juoksee oravanpyörässä keräten kaikin voimin mainetta ja mammonaa?

Koen tässä myös jonkinlaisen ympyrän sulkeutumisen. Tutkiessani tätä aihetta yli 20 vuoden ajan olen hakenut tukea ja lisäymmärrystä monilta henkisten perinteiden ja akateemisen maailman opettajilta. Nyt on minun vuoroni lähteä punomaan näitä punaisia lankoja yhteen uskontopsykologisen tutkimuksen kautta.

Voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole aavistustakaan mihin tämä kaikki tulee lopulta johtamaan. Kuten Bilbo totesi Tarussa sormusten herrasta Frodolle: "On kamalan vaarallista kävellä ulos ovestaan. Astut tielle ja jollet pidä jalkojasi kurissa, tie voi pyyhkäistä sinut kuka tietää minne."

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, jonka teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Keskustelin vastikään asiakkaan kanssa uupumisesta. Pohdiskellessa mieleeni juolahti, että uupuminen sanana sisältää kaksoismerkityksen: Työelämässä se viittaa etenkin pitkäkestoiseen väsymykseen, joka alentaa toimintakykyä ja hyvinvointia. Tämän lisäksi uupuminen voi tietysti tarkoittaa, että jotain puuttuu.

Tämä sopii kuvaan hyvin. Kun uupumuksen juurisyitä lähdetään tutkimaan, lähes poikkeuksetta huomataan, että elämästä puuttuu jokin hyvin tärkeä elementti. Itseasiassa en muista koskaan törmänneeni tilanteeseen, jossa uupumisen tausta olisi ollut vain ja ainoastaan liiallisessa työkuormassa. Vähintäänkin taustalta on löytynyt jokin olennainen syy siihen, miksi ihminen on päätynyt kasaamaan (tai hyväksymään) itselleen liiallisen työtaakan.

Mitä työstä uupuu, kun työntekijä uupuu?

Etymologisen sanakirjan mukaan uupuminen on johdettu onttoa ja tyhjää merkitsevästä sanasta uu (vesilinnun munituspönttö, uuttu). Juuri tällainen tyhjyyden tunne vaivaa usein työntekijää, joka painii liian suuren työkuormansa kanssa. Työtä voi leimata eräänlainen onttous. Pinnalta katsoen kaikki voi näyttää melko hyvältä, mutta syvällisempi tutkimus paljastaa, että toiminta on jollain tavalla merkityksetöntä, sisällötöntä.

Uupumusta tarkastellessa täytyy katsoa ihmisen kokonaisuutta. Kaikki elävät olennot suuntautuvat kohti toimintamahdollisuuksien laajentumista. Kasville se voi tarkoittaa enemmän valoa lehdille ja lisää ravinteita juurille. Ihminen on kuitenkin henkinen olento. Me kaipaamme erityisesti oman henkisen potentiaalimme valjastamista jotain tärkeäksi kokemaamme päämäärää kohden. Vaikka työtehtävät olisivat päällisin puolin hyvin määriteltyjä ja suunniteltuja, niistä saattaa uupua syvempi tarkoitus.

Victor Frankl teki uraauurtavia oivalluksia ihmisen sisäisestä potentiaalista, seuratessaan toisen maailmansodan aikana kohtalotovereitaan, joilta oli viety kaikki - omaisuus, ihmisarvo ja yksilöllisyys. Hän sai todistaa miten jokin henkilökohtaisesti tärkeä tarkoitus sai ihmisen kestämään valtavia kärsimyksiä, kun taas tarkoituksen uupuminen vei nopeasti elämänhalun. Samoin hän huomasi, miten ihmiset saivat elämäänsä merkitystä pienistä asioista, kuten auringonlaskusta tai kauniista muistosta.

En voi väittää, etteikö työmäärällä olisi merkitystä ihmisen jaksamisen kannalta. Mutta työmäärää on helpompi säätää kuin työn tarkoitusta. Tarkoitus ei lisäänny työmäärää kasvattamalla, vaikka joskus ihmiset pyrkivätkin täyttämään sisäistä onttouden tunnettaan tekemällä enemmän töitä. Tämä johtaa helposti noidankehään, jossa lisääntyvä väsymys hämärtää entisestään työn merkitystä.

Uupumuksesta täyttymykseen

Mikäli uupumus tarkoittaa tyhjyyttä, on sen vastakohta täyttymys. Ihmisen tulee löytää se tarkoitus, joka hänen on määrä täyttää. Oman yksilöllisen tarkoituksen löytäminen oli psykiatri Carl Jungin näkemyksen mukaan ihmisen hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää. Jung kutsui tätä kehityspolkua omaan todelliseen itseyteen individuaatioksi. Itseasiassa Jung ajatteli, että monet henkiset ongelmat, kuten masennus tai uupumus, ovat psyyken tapoja auttaa pitkän tähtäimen hyvinvointia. Sairastuessa flunssaan kuumeen nousu pakottaa ihmisen ottamaan rauhallisemmin, jotta energiaa säästyy taudinaiheuttajaa vastaan taistelemiseen. Samaan tapaan uupumuksen perimmäinen tarkoitus on pakottaa ihminen pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämäänsä ja toimintaansa laajemmin.

Kun toiminnasta uupuu jotain oleellista, ihmisen tehtävänä on etsiä se puuttuva osanen. Muuten hänen tarkoituksensa ei täyty. Jos ihminen koettaa täyttää tyhjyyttään epäolennaisilla asioilla, hyvin toimiva psyyke alkaa pistämään kampoihin. Se aloittaa väsytystaistelun, kuten taitava kalastaja. Ja mikäli ihminen jatkaa siitä huolimatta kulkuaan väärään suuntaan, hän tulee lopulta uupumaan, aivan kuten kalastajan väsyttämä hauki.

Ihmiselle tämä on kuitenkin uusi mahdollisuus. Kun väärään suuntaan kohdistettu energia kuluu loppuun, voi pysähtyä ja katsoa omaa toimintaansa laajemmin. Näitä kysymyksiä kannattaa tietysti pohtia jo ennen kuin kulkee kohti uupumusta: Milloin olen viimeksi kokenut merkitystä työssäni ja elämässäni? Millainen toiminta on tuonut iloa ja energiaa elämääni, mitä kohti se on minua vienyt? Millaisten asioiden eteen olen valmis kestämään suuriakin haasteita?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on alunperin automaatiotekniikan insinööri, joka vaihtoi keski-iän kynnyksellä alaa, kouluttautuen psykologiksi ja psykoterapeutiksi. Ari-Pekka on myös jungilainen coach ja tietokirjailija, jonka teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Yhteiskuntaamme leimaa vahva suorittamisen kulttuuri, joka lisää huolta ja ahdistuneisuutta erityisesti nuorilla. Mindfulness on syntynyt ajassamme stressaavan elämäntavan vastavoimaksi, mutta onko siitäkin tullut ratas jatkuvan suorittamisen koneistoon?

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet nuorista aikuisista on huolissaan henkisestä hyvinvoinnistaan. He kokevat muun muassa pärjäämisen pakkoa ja toivovat työelämältä kohtuullisuutta.

Olen miettinyt tätä teemaa paljon työskennellessäni hoitavana tahona työelämässä. Hyvin monet asiakkaat ovat päätyneet vastaanotolleni juuri tällaisen pärjäämisen pakon vuoksi. Pärjäämiseen ei nykyään riitä, että on osaava ja hyvä työntekijä. Samalla tavalla kuin yrityksen tuloksen täytyy kvartaalitalouden logiikan mukaisesti jatkuvasti kasvaa, myös työntekijän pitäisi suoriutua koko ajan yhä paremmin. Tämä on kova vaatimus, joka ei loogisesti ajatellen ole pitkällä tähtäimellä edes mahdollinen.

Keskustelut psykoterapeutin tai psykologin kanssa voivat auttaa ihmistä löytämään tukevampaa jalansijaa omien arvojen mukaiselle merkitykselliselle elämälle. Silloin ihminen saattaa päästä korjaamaan pahoinvoinnin juurisyitä, pintapuolisten laastareiden sijaan. Mutta samalla kun näitä ongelmia tutkii ammattilaisena pintaa syvemmältä, täytyy yhtyä psykologi Sanah Ahsanin artikkeliin The Guardianissa - juurisyyt eivät useinkaan ole ihmisessä yksilönä, vaan niissä rakenteissa, joissa hän elämäänsä elää.

Kuten opetusneuvos Yrjö Kallinen jo aikoinaan totesi ihmisen perusongelmasta: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä. Yksilötason hoito on usein vain oireiden lievittämistä, joka ei poista perusongelmaa. Pärjäämisen pakko kasvaa yhteiskunnan perusrakenteista. Peruskoulun järjestelmä on rakennettu kilpailutilanteeksi, jossa vain parhaille suoriutujille riittää opiskelupaikkoja. Työelämän jatkuva suoritusten mittaaminen on luonnollinen jatkumo tälle asetelmalle.

Mindfulness osana oravanpyörää?

Mindfulness-pohjaisten hoitomuotojen kehitys sai alkunsa kroonisesta stressistä kärsivien ihmisten auttamisesta, kun Jon Kabat-Zinn otti ensiaskeleita MBSR-ohjelmansa kanssa 70-luvun lopulla. Ulkoiseen maailmaan keskittymisen sijaan ihmiset opettelivat istumaan paikoillaan ja tutkimaan kokemusmaailmaansa ei-tuomitsevalla asenteella. Valtava määrä ihmisiä on hyötynyt tällaisista läsnäolon taidoista.

Olen kuitenkin pistänyt merkille, miten kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana mindfulness-trendi on kokenut muutoksia. Kun mindfulnessin pariin hakeutui aiemmin verrattain pieni määrä ihmisiä, pysyi liike eräänlaisena alakulttuurina, joka antoi mahdollisuuden luoda vaihtoehtoisia näkökulmia valtakulttuurille. Meditaatiotyyny ja harjoitusryhmä tarjosivat pakopaikan jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä. Mindfulness-liikkeen levitessä terveydenhuollon, koulujen ja yritysten yleiseksi hyvinvoinnin työvälineeksi, se on kasvanut osaksi valtakulttuuria. Valitettavasti tämän laajentumisen myötä mindfulness itsessään on menettänyt jotain oleellisen tärkeää.

Mindfulness ei enää välttämättä tarjoakaan vaihtoehtoista arvomaailmaa, jossa on lupa päästää irti ulkoisten paineiden tuomasta pärjäämisen pakosta. Mindfulnessista on sen sijaan tullut työväline, jolla ihminen voi paremmin sietää stressiä ja jatkaa oravanpyörässä juoksemista nopeammin ja pidempään. Tätä työvälinettä on tuotteistettu tehokkaasti ja se löytyy nykyisellään muodossa tai toisessa melkein jokaisen älypuhelimen sovellusvalikoimasta.

Mielenkiintoisella tavalla mindfulnessin levittämisestä itsestään on tullut suuri bisnes, joka löytyy tuhansien koodareiden, projektipäälliköiden ja markkinointitiimien omilta tuloskorteilta. Herääkin kysymys, käyttävätkö nämä kehitystiimit omia sovelluksiaan omasta jatkuvan suorittamisen oravanpyörästään selviytymiseen?

Mindfulness-harjoituksistakin on näiden kehityskulkujen kautta rakentunut yhä suoriutumiskeskeisempiä. Sovellusten ansaintalogiikka vaatii, että niitä käytetään paljon ja laajasti. Mikäpä olisi ansainnan ja markkinoinnin kannalta parempi strategia, kuin hyödyntää juuri sitä suorittamisen kulttuuria, johon yhteiskunnan rakenteet meitä kasvattavat? Niinpä mindfulnessin markkinointi rakentaa mielikuvia "hyvin pärjäävistä, menestyvistä ihmisistä, jollainen sinustakin voi harjoitusten myötä tulla". Sovellukset pyrkivät myös koukuttamaan ihmisiä muun muassa seuraamalla harjoitusmääriä ja rakentumalla eri tavoin osaksi (addiktiivista) itsensä kehittämisen projektia.

Sellaista sovellusta, jonka tarkoituksena olisi aidosti päästää irti kaikenlaisesta suorittamisesta, kuten myös sovelluksen itsensä käyttämisestä, ei taitaisi kukaan bisnes-rahoittaja tukea?

Vapaaksi oravanpyörästä?

Minulla on paljon myönteisiä kokemuksia mindfulness-harjoitusten hyödyistä niin omakohtaisesti kuin asiakastyössänikin. Samalla olen kuitenkin tullut yhä varovaisemmaksi siinä millä tavoin käytän näitä välineitä asiakkaideni kanssa - jottei mindfulnessista tulisi yhtä uutta suoritusta asiakkaiden muutoinkin kuormittavaan arkeen.

Maailmassa on paljon hyväntahoisia ihmisiä, jotka pyrkivät aidosti auttamaan muita tarjoamalla mindfulness-harjoituksia kursseilla ja some-alustoilla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, maailma tarvii enemmän läsnäoloa, jos jotakin. Ongelma on se, ettei tätä kuvaamaani nyky-mindfulnessiin liittyvää varjopuolta yleensä tiedosteta. Hyväntahtoisista aikomuksista huolimatta päädytäänkin tiedostamatta vahvistamaan sitä samaa pärjäämisen pakkoa, josta olisi tarkoitus vapautua.

Vastalääke tähän ongelmaan on nähdäkseni harjoituksen kytkeminen yhteiskunnallisen tilanteen parantamiseen. Mindfulness on vain yksi askel kehityspolulla, jonka täytyy johtaa myös mielenselkeyden ja myötätunnon kehittymiseen. Voi esimerkiksi tutkia ennakkoluulottomasti, lisääkö harjoittelu lempeyttä, myötätuntoa, myötäiloa ja tasapuolista tyyneyttä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija. Hänen kouluttamansa Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022 ja siihen voi nyt osallistua myös etänä.

Ari-Pekka on koulutettu joogaopettaja ja dharmaopettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus meditatiivisista harjoituksista. Ari-Pekan uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) ilmestyy lokakuussa. Se on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Buddhalainen psykologia on nykyään jo tunnettu käsite niin hyvinvoinnin ja psykologian alueella, kuin akateemisena oppiaineenakin. Buddhalaisen mielenfilosofian perustana toimivat Buddhan varhaiset opetukset, joita täydennettiin myöhemmissä Abhidharma-kirjoituksissa. Vuosisatojen kuluessa opetuslinjat haarautuivat erilaisiin koulukuntiin samaan tapaan kuin antiikin filosofiassakin. Yogācāra on yksi näistä opetuslinjoista. Sen piirissä oppijärjestelmää jatkokehitettiin kokonaisvaltaiseksi mielenfilosofiseksi järjestelmäksi, jota voi kutsua buddhalaiseksi psykologiaksi ja psykoterapiaksi.

Yogācāra on mahāyāna -koulukunnan haarauma, joka tarkoittaa kirjamellisesti "joogan harjoittamista". Koulukunnan oppeja löydetään jo 100-200-luvuille ajoitetuista teksteistä. Yogācāran oppeja systematisoivat noin 300-400-luvuilla veljekset Asanga ja Vasubandhu, sekä kenties edellisen mentorina toiminut Maitreya-nātha. Yogācāra vaikutti intialaiseen buddhalaisuuteen vielä pitkään tämän jälkeenkin ja sen vaikutteet ovat edelleenkin nähtävissä muun muassa tiibetinbuddhalaisuudessa sekä chan-buddhalaisuuden eri haaroissa Kiinassa, Koreassa, Japanissa ja Vietnamissa.

Vasubandhun Trimshikā kārikā eli kolmekymmentä säettä on tiivis kirjallinen esitys yogācāran keskeisestä filosofiasta. Näistä säkeistä on tehty useita kommentaareja, kuten vuonna 2022 julkaistu Timo Klemolan suomenkielinen esitys. Vasubandhun veljen Asangan nimiin on puolestaan laitettu teos Yogācārabhumi, joka sisältää laajan esityksen yogācāran oppijärjestelmästä ja harjoituksista. Paramārtha puolestaan teki 500-luvulla suuren työn kääntäessään yogācāra-tekstejä kiinaksi, samalla kehittäen niiden oppeja eteenpäin.

Yogācāra buddhalaisena psykologiana ja psykoterapiana

Yogācāra painottaa mentaalisten prosessien, kuten tiedonkäsittelyn, havaitsemisen ja tietoisuuden tutkimista buddhalaisten joogaharjoitusten kautta. Siksipä sitä kutsutaan myös vijnānavādaksi, joka tarkoittaa tietoisuus- tai tajuntaoppia. Tutkijoiden piirissä on jonkin verran erimielisyyttä sen suhteen, onko kyseessä idealistinen metafyysinen oppi, joka pitää mieltä todellisuuden perustana, vai pikemminkin fenomenologinen oppi, joka ei pyri selvittämään niinkään olevaisen perustaa, kuin sen kokemuksellista ilmenemistä. Molemmat tulkinnat ovat loogisesti mahdollisia.

Yogācāran mielenteoriaan kuuluvat tajunta alakategorioineen, mielentekijät osa-alueineen, sekä keho. Yogācāran psykologia siis yhdisti niin kognition (eli tiedonkäsittelyn) kuin kehotietoisuudenkin. Vastaavanlainen ajattelu on tullut läntisen psykologian valtavirtaan vasta 1500 vuotta myöhemmin, kun kognitivismi alkoi syrjäyttämään behaviorismia noin 1950-luvulta alkaen. Kehollisesta käänteestä on puolestaan alettu puhumaan laajemmin vasta 2000-luvun taitteessa. Yogācāra myös jatkokehitti varhaisbuddhalaisuudessa esiintynyttä juuritajunnan (mula-vijnāna) käsitettä, kutsuen sitä varastotajunnaksi (ālaya-vijnāna). Tätä voi pitää varhaisena esityksenä tiedostamattomasta mielestä, johon liittyviä psykoterapeuttisia teorioita muun muassa Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung alkoivat kehittelemään 1900-luvun alkupuolella.

Yogācāran järjestelmä sisältää mielenfilosofian lisäksi myös psykoterapeuttisia työvälineitä. Näihin kuuluvat optimaalisen mielentoiminnan kannalta hyödyllisten ja haitallisten mielentekijöiden kategorisointeja ja niiden hallintaan kytkeytyviä harjoituksia. Näiden meditatiivisten joogaharjoitteiden avulla yogācāran harjoittaja pyrkii kehittämään psykologisesti terveempää, tietämättömyydestä vapaata mieltä. Tässäkin suhteessa on helppoa nähdä vastaavuuksia nykyisen psykoterapiakentän kehitykseen, jossa buddhalaispohjainen mindfulness ja keholliset joogaharjoitukset on otettu tärkeäksi osaksi mielenterveyden hoitoa.

Yogācāran keskeisiä oppeja - yhdeksän tajuntaa ja kolme luontoa

Yogācāralle ominaista oli tajunnanfilosofian hyvin tarkka käsittely. Sen keskeisiin käsitteisiin kuuluivat varastotajunta ja puhdas tajunta (amala-vijnāna), joista jälkimmäistä kehitteli yogācāra-filosofi Paramārtha (499-569 jaa). Yogācāra jakoi tajunnan yhdeksään osaan: viisi aistitajuntaa, ajatustajunta, minätajunta, varastotajunta ja puhdas tajunta.

Varastotajunta toimii perustana, jolle aistitajunnat, ajatustajunta ja minätajunta rakentuvat. Se on nimensä mukaisesti luonteeltaan varastoiva ja mahdollistaa siten karmallisten seurausten jatkumon (tässä ja seuraavissa elämissä). Varastotajuntakaan ei ole kuitenkaan perimmäinen todellisuus, sillä se on ehdonvarainen ja siten pysymätön. Puhdas tajunta on puolestaan ei-ehdonvarainen. Chan-koulukunnan käsitys buddhaluonnosta (tathāgatagarbha) vastaa yogācāran puhtaan tajunnan käsitettä. Srimaladevi-suutra esittää buddhaluonnon olevan pysyvä, nautintoa, tosi-itse ja puhdas, vastakohtana ehdonvaraisen olemassaolon pysymättömyydelle, kärsimyksellisyydelle, itsettömyydelle ja tahraisuudelle. Sekä varastotajunnan, että puhtaan tajunnan käsitteitä on kritisoitu joissain buddhalaisissa koulukunnissa, sillä molemmat muistuttavat vedalaisten opetusten pysyvää tosi-itseä, ātmania.

Omaleimainen on myös yogācāran oppi ilmiöiden kolmesta luonnosta, jotka linkittyvät tajunnanfilosofiaan. Nämä ovat kuviteltu luonto, keskinäisriippuvainen luonto ja absoluuttinen ei-luonto:

Ajatusten rakentama kuviteltu luonto (parikalpita-svabhāva) vastaa arkista kokemustamme todellisuudesta. Tämä syntyy takertumisesta subjektiin ja objektiin, sekä kyvyttömyydestä havaita miten mieli rakentaa ilmiöitä nimeämisen ja takertumisen kautta. Käytännössä tämä on siis aisti-, ajatus- ja minätajunnan luoma todellisuus. Keskinäisriippuvainen luonto (paratantra-svabhāva) rakentuu ilmiöiden ilmentymisen ja katoamisen virrasta. Pysymättömät ilmiöt muodostavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan kuvioita, jotka vaikuttavat pysyviltä, kuten pyörteet virrassa. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin pysymättömiä ja ainoastaan suhteellisesti olemassaolevia. Varastotajunta ylläpitää näitä keskinäisriippuvaisuuden syy-seuraussuhteita. Absoluuttinen ei-luonto (parinispanna-svabhāva) on löydettävissä meditaatioharjoitusten avulla. Tätä perimmäistä todellisuutta on mahdotonta kuvailla käsitteillä, sillä se on niistä täysin tyhjä. Tähän ei-luontoon viitataan sanoilla sellaisuus (tathātā) ja tyhjyys (sunyata).

Yogācāran mielenteoria ja harjoitukset pyrkivät avaamaan sekä käsitteellisesti, että kokemuksellisesti ilmiömaailman eri puolia. Tarkoituksena on oivaltaa syvällisesti kuvitellun luonnon, keskinäisriippuvaisuuden luonnon ja absoluuttisen ei-luonnon eroavaisuudet. Näin harjoittaja voi lopulta vapautua takertumisesta varastotajunnan ylläpitämään illusoriseen ilmiömaailmaan ja oivaltaa puhtaan tajunnan kautta todellisuuden perimmältään tyhjänä ei-luontona. "Todellinen itse on ei-itse", kuten zen-opettaja Hakuin Ekaku (1686-1769) aikoinaan kirjoitti.

Lopuksi

Yogācāran vaikutus intialaiseen buddhalaisuuteen on ollut vahva, ja buddhalaisuuden levitessä Itä-Aasiaan yogācāran opit ovat integroituneet osaksi chan/zen-koulukuntia. Niinpä ei olekaan yllättävää, että myöhempien aikojen kuuluisat opettajat, kuten Hakuin, ovat käsitelleet samoja teemoja omissa opetuksissaan. Myöhemmät mahāyāna-filosofit ovat kehittäneet joitain käsitteitä pidemmälle ja esittäneet myös vaihtoehtoisia näkökulmia, mutta on selvää, että yogācāra on toiminut vahvana pohjana näille kehitelmille.

On mielenkiintoista havaita, miten selkeästi nykyinen mindfulness-liike on myöskin ottanut vaikutteita näistä opeista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mindfulnessin isänä pidetty Thick Nhat Hanh (1926-2022) harjoitti vietnamilaista zeniä ja MBSR:n kehittäjä Jon Kabat-Zinn opiskelee puolestaan korealaista zeniä. Yogācāran kehittämä buddhalainen psykologia ja psykoterapia ovatkin siis edelleen vaikuttamassa myös nykyajan mielenterveyden hoitomenetelmiin.

Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, integratiivinen terapeutti ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Syksyllä 2022 ilmestyy uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto, joka antaa välineitä nyky-yhteiskunnan haasteiden kohtaamiseen.

Meditaatioharjoitusten vaikutuksia on tutkittu tieteellisesti jo yli 50 vuotta. Tutkimukset ovat kuitenkin pitkään keskittyneet yksipuolisesti vain harjoitusten tuomiin hyötyihin. Viime vuosina myös meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista on saatu tieteellistä näyttöä.

Meditaation vaikutusten tieteellinen tutkimus alkoi 1970-luvun alussa Maharishi Mahesh Yogin länteen tuoman transsendenttisen meditaation myötä. Jon Kabat-Zinnin kehittämää MBSR-menetelmää puolestaan alettiin tutkia kymmenen vuotta myöhemmin. Tutkimuskenttä laajentui seuraavina vuosikymmeninä niin, että nykyään julkaistaan vuosittain tuhansia tieteellisiä tutkimuksia mindfulnessin hyödyistä. 

Tutkimusten anti on kuitenkin ollut pitkään yksipuolista. On etsitty vain hyötyjä, jotka eittämättä ovat osalle ihmisiä todellisia. Samaan aikaan tutkimusotoksissa on kuitenkin aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole harjoituksista hyötyneet - tai joille niistä on ollut enemmänkin haittaa. Itseasiassa on myös tutkimuksin osoitettu, että mindfulness-tutkimusten julkaisuissa on vinoumaa. Hyötyjä esittelevät tutkimukset pääsevät helpommin julkaisuihin kuin ne tutkimukset, joissa hyötyjä ei olla löydetty, tai joissa hyötyjen sijaan onkin löydetty enemmän haittavaikutuksia.

Brownin yliopiston tutkija Willoughby Britton on tutkimusryhmineen tehnyt pioneerityötä tutkimalla meditaatioharjoitusten haittavaikutuksia. Britton tutki alunperin mindfulnessin hyötyjä unettomuuden hoidossa, mutta huomasi datansa olevan ristiriidassa odotettujen tulosten kanssa. Harjoituksilla näyttikin olevan negatiivisia vaikutuksia. Brittonin luotsaama voittoa tavoittelematon yhdistys Cheetah House saakin vuosittain kymmeniätuhansia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kärsivät meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista. Suomessakin tätä asiaa on viime aikoina nostettu pinnalle esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa. Vaikka kyseisessä HS:n jutussa käytettiin esimerkkinä vain yhtä tiettyä harjoitusperinnettä, meditaatioharjoituksiin liittyviä haittavaikutuksia esiintyy kaikissa tutkituissa harjoitusperinteissä.

Meditaatioharjoitusten haittavaikutukset

On yleinen myytti, että meditaatio voi olla haitallista lähinnä traumataustaisille ihmisille. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että haitallisia vaikutuksia esiintyy usein myös ihmisillä, joilla ei ole minkäänlaista traumataustaa tai aiempia mielenterveyden ongelmia. Periaatteessa siis kuka tahansa voi kokea haittavaikutuksia.

Tyypillisiä haittavaikutuksia ovat ylivirittyneisyys tai alivirittyneisyys, keskittymisen ja muistamisen vaikeudet, univaikeudet, aistihavaintoihin liittyvä epämiellyttävyys, hankaluudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tasapainoisen minäkokemuksen horjuminen. Näistä useimmin toistuvia hankaliksi koettuja oireita ovat ylivirittyneisyyteen liittyvät kokemukset. Itseasiassa meditaatioharjoitusten melko yleinen haittavaikutus on ylivirittyneisyyteen liittyvä univaikeuksien lisääntyminen, vaikka populaarissa keskustelussa harjoitusten ajatellaan johtavan parempiin yöuniin. Ylivirittyneisyyteen liittyy joskus myös dissosiaatiota, jossa harjoittaja menettää (negatiivisella tavalla) kosketuksen omaan minuuteensa. Tämä saattaa olla ongelmallisempaa, jos taustalla on jo valmiiksi traumaattisiin kokemuksiin liittyvää dissosiaatio-taipumusta.

Haitalliset vaikutukset voivat olla ohimeneviä, mutta joskus ne kroonistuvat ja voivat kestää vuosia. Harjoitusmenetelmillä on vaikutusta siihen millaisia haittavaikutuksia ilmenee, mutta on yksilöllistä mikä menetelmä toimii hyvin tai huonosti kenellekin. Ei voi siis yksiselitteisesti sanoa, että jokin tietty harjoitus olisi turvallisempi tai haitallisempi kuin jokin toinen. Esimerkiksi keholliset harjoitukset, kuten hengitystietoisuus tai kehotuntemusten tarkastelu, voivat olla vireystilaa tasapainottavia, mutta samat harjoitukset voivat myös lisätä ahdistuneisuutta tai laukaista traumaan liittyviä kokemuksia. Ei-keholliset mielen tason harjoitukset voivat puolestaan horjuttaa tasapainoista minäkokemusta, mikä voi alentaa arjen toimintakykyä.

On myös tärkeää huomata, että samankaltaiset kokemukset voivat olla yhdelle harjoittajalle positiivisia ja toiselle negatiivisia. Esimerkiksi minäkokemuksen "löystyminen" voi olla hyvä asia, jos harjoittaja on ikäänkuin jumissa oman minuutensa kanssa. Monissa buddhalaisissa ja vedalaisissa harjoitusperinteissä pyritäänkin havaitsemaan minuuden illusorinen luonne. Toisaalta minuus on arjen sujuvuuden kannalta hyvin tärkeä. Jos harjoittaja menettää kosketuksen omaan minuuteensa (dissosioi), siitä voi seurata paljon hankaluuksia arkeen ja ihmissuhteisiin. Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tapausta, jossa naispuolinen harjoittaja oli meditaatioharjoitusten seurauksena menettänyt tunneyhteyden itseensä ja lapsiinsa, kokien tämän vaurioittaneen hänen elämäänsä suuresti. Samoin oman elämän merkityksellisyys on joissain tapauksissa kadonnut, kun harjoittaja ei ole kokenut olevansa aidosti olemassa. Onko jokin ilmiö hyödyllinen vai haitallinen, näyttää riippuvan siitä, onko ilmiö riittävästi harjoittajan itsensä hallittavissa ja tuoko se elämään mahdollisuuksia vai rajoituksia.

Meditaation haittavaikutuksia lieventävinä tekijöinä ovat tutkimusten mukaan olleet sosiaaliset kontaktit, kuten keskustelut toisten ihmisten kanssa. Keskustelut ovat toimineet tärkeinä tasapainottajina erityisesti hiljaisilla retriiteillä. Hiljaisuus ja kontaktin välttely retriiteillä vievät tyypillisesti harjoittajaa kohti ylivirittyneisyyttä ja siihen liittyvää dissosiaatiota. Retriitteihin saattaisikin olla hyödyllistä lisätä enemmän sosiaalista kontaktia ja keskusteluhetkiä intensiivisen meditaatioharjoituksen tasapainoittajiksi. Itselläni on hyviä kokemuksia retriiteistä, joissa illalla on ollut vapaata keskustelua ja saunomista. En ole kokenut tällaisten sosiaalisten tilanteiden vähentävän meditatiivisen harjoituksen vaikuttavuutta. Pikemminkin olen kokenut sosiaalisen vuorovaikutuksen rakentavan siltaa arjen elämään, johon retriitiltä joka tapauksessa palataan.

Meditaation vaikutukset noudattavat usein ylösalaisen U:n muotoista käyrää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alunperin miellyttäviltä tuntuvat vaikutukset saattavat alkaa tuntumaan epämiellyttäviltä, mikäli niiden voimakkuus kasvaa liiaksi. Esimerkiksi aistihavaintojen ja keskittymisen sopiva vahvistuminen voi tuoda arkeen lisää väriä ja merkityksellisyyttä. Jos "volume" on kuitenkin jatkuvasti liian isolla, eikä sitä saa säädettyä halutessaan pienemmälle, seurauksena onkin ahdistuneisuutta ja pahoinvointia. U-käyrä liittyy myös harjoitusmääriin. Pienillä harjoitusmäärillä näyttää olevan lähinnä myönteisiä vaikutuksia, mutta haitalliset vaikutukset alkavat lisääntymään harjoitusmäärien kasvaessa yli 30 minuuttiin päivässä.

On myös tärkeää ymmärtää, etteivät meditaation haittavaikutukset kosketa vain aloittelijoita. Myös hyvin kokeneilla harjoittajilla on yleisesti harjoituksiin liittyviä negatiivisia kokemuksia, vaikka heillä on laajaa tietämystä harjoittamastaan perinteestä.

Buddhalaisiin meditaatioharjoittajiin keskittyneessä The varieties of contemplative experience tutkimuksessa oli mukana noin 60 haittavaikutuksia kokenutta meditaation harjoittajaa (ikähaarukka 17-63 vuotta, 94% länsimaalaisia). Useimmat heistä olivat pitkänlinjan meditoijia ja itsekin meditaatio-opettajia jossain buddhalaisessa harjoitusperinteessä (theravada, zen ja tiibetiläiset traditiot). Suurimmalla osalla tutkituista oli pääasiallisena harjoituksena samatha, vipassana ja shikantaza, sekä hengityksen laskeminen, mutta mukana oli myös koan, metta, dzogchen, visualisaatio ja mantra-harjoitusten tekijöitä. Käytännössä haitallisia vaikutuksia näyttää esiintyvän siis kaikentyyppisten meditaatioharjoitusten yhteydessä. On myös hyvä tiedostaa, että meditaatio on vain yksi osa buddhalaista harjoitusta. Valtaosa maailman buddhalaisista harjoittaa perinnettään enimmäkseen muilla tavoin, kuten harjoittamalla eettisyyttä ja yksinkertaisia rituaaleja. Silloinkin, kun meditaatioharjoituksia tehdään esimerkiksi osana rituaaleja, ne ovat ajallisesti vain lyhyitä tuokioita.

Lopuksi

Halusin kirjoittaa meditaation haittavaikutuksista hieman kattavammin, sillä tutkittua tietoa näistä asioista ei ole suomeksi juurikaan julkaistu. Vaikka tämä kirjoitus keskittyy tuomaan esille nimenomaan haitallisia vaikutuksia, on tietysti hyvä muistaa, että monille ihmisille meditaatioharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa elämään. Asia ei ole siis mustavalkoinen. Itsekin olen harjoittanut meditaatiota parikymmentä vuotta ja kokemukseni ovat olleet pääosin positiivisia.

Mielestäni nykyisen mindfulness-trendin laajetessa kouluihin ja työpaikoille tulisi kuitenkin olla avoin sille, ettei kaikkien tarvitse tai edes kannata tehdä meditatiivisia harjoituksia. Lisäksi monet pitkän linjan meditoijatkin saattavat jossain elämänsä vaiheessa törmätä harjoitusten haittavaikutuksiin. Tästä syystä on hyvä olla tietoinen siitä, että haittavaikutukset ovat luultua yleisempiä ja niihin voi saada apua. Meditaatio ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin - monet meditaation harjoittajat hyötyisivät myös hyvästä terapiasta, jota harjoituskeskuksissa on harvoin tarjolla.

Kuuntele myös podcast aiheesta: https://podcasters.spotify.com/pod/show/mielen-laboratorio/episodes/53-Mindfulnessin-haitalliset-vaikutukset-e29i53u

Mindfulness on tärkeä voimavara miljoonille ihmisille ympäri maailman - ja potentiaalia sen käyttöön olisi varmasti vielä paljon enemmänkin. Samaan aikaan osalle ihmisistä tietyt harjoitukset ja niihin liittyvät maailmankatsomukset tuovat selkeitä haittavaikutuksia, jotka tulisi ottaa paremmin huomioon.Olen rakentanut tutkimustietoon pohjautuvan online-kurssin, joka tarjoaa tietoa haittojen tunnistamiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn sekä vähentämiseen. Kurssi sopii sekä mindfulnessia työssään käyttäville ammattilaisille, että meditaation harjoittajille itselleen. https://www.mielenlaboratorio.fi/mindfulness-survival-kit/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija, jolta on julkaistu aiheesta kirjat Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022), (myös äänikirjana) sekä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019).

Olen tutkiskellut mielentoimintaa parikymmentä vuotta omakohtaisen harjoituksen ja viisausperinteiden filosofioiden kautta. Mielenselkeys on tärkeä tavoite miltei missä tahansa perinteessä, sillä ilman selkeyttä ei voi olla taitavaa toimintaa. Suurin osa mielenfilosofioista olettaa, että ihmisellä on mahdollisuus joko koulia mieltään selkeämmäksi tai tavoittaa arkimielen taustalla alati oleva, kirkas ja selkeä mielen tosiolemus.

Erimielisyydet (pun intended) koskevat lähinnä sitä, onko jotain saavutettavaa, vai onko mieli jo valmiiksi kirkas ja puhdas?

Viisausperinteiden polkuja mielenselkeyteen

Syyn ja seurauksen poluiksi voisi sanoa niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan erilaisten ehdollistumien ja kasautumien kautta tahriintunut. Tällöin harjoittajan tehtävänä on tutkia mielen toimintaa tarkasti ja puhdistaa sitä tällaisista tahroista taitavien menetelmien avulla. Tahrainen mieli ei tietystikään itse voi itseään puhdistaa. Eihän pölyistä peiliäkään saa puhtaaksi likaisella rätillä hangaten. Maailmassa on kuitenkin elänyt ihmisiä, joiden mieltä on hämärtänyt vain vähäinen pölykerros, niin että he ovat lopulta kyenneet sen kirkastamaan. Nämä mestarit ovat kirkkaan ymmärryksensä avulla kehittäneet menetelmiä, joita seuraten muutkin ihmiset ovat kyenneet selkeyttämään mieltään. Esimerkkejä tällaisista menetelmistä ovat muun muassa vanhat Theravada-buddhalaiset tekstit ja Patanjalin jooga-suutra.

Äkillisen kirkastumisen poluiksi voisi kutsua niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan aina pohjimmiltaan puhdas, niin ettei pöly voi sitä tahrata. Tämän ajattelutavan mukaisesti ei ole välttämätöntä tehdä pitkäkestoista ja raskasta puhdistustyötä. Ihmisen on mahdollisuus havahtua yhtäkkiä, äkisti ja spontaanisti kirkkaaseen tajunnantilaan, jota mitkään tahrat eivät himmennä. Miksi sitten ihmiset eivät ole jatkuvasti tällaisessa selkeyden tilassa? Tämä sanotaan johtuvan siitä, että ihminen samaistuu erilaisiin mielentoimintoihin, ajatuksiin, aistikohteisiin ja tarinoihin omasta erillisestä minuudesta. Tämän samaistumisen vuoksi hän ei havaitse sitä, mikä on koko ajan läsnä. Joskus tällainen havahtuminen tapahtuu spontaanisti, kuten Yrjö Kalliselle Oulun Kontinkankaan metsässä kävellessä. Havahtuminen voi kuitenkin tapahtua myös erilaisten harjoitusten ja ohjeiden seuraamisen kautta. Tästä syystä äkillisen kirkastumisen poluillakin voidaan tehdä erilaisia harjoituksia. Silloin ideana ei kuitenkaan ole mielen puhdistaminen tahroista, vaan minäkokemuksen harhauttaminen niin, että taustalla oleva puhtaan kirkas mieli tulee nähdyksi, kuten pilvien takaa paljastuva täysikuu. Pilvet eivät ole sitä missään vaiheessa tahranneet. Tällaisista lähestymistavoista esimerkkejä ovat muun muassa Mahayana-buddhalaiset tekstit, chan/zen/dzogchen-koulukuntien opetukset, sekä vaikkapa joidenkin kristillisten mystikoiden, kuten Mestari Eckhartin, saarnat.

Läntisen psykologian näkökulmia eheytymiseen

Psykologina olen tietysti tutkinut näitä asioita myös läntisen psyyken tutkimuksen kautta. Läntinen psykologia on myöskin jakaantunut erilaisiin koulukuntiin, joista suurin osa ei edes yritä määritellä mielen olemusta, vaan tyytyy pelkästään kuvaamaan sen toimintoja.

Kognitiiviset ja neurotieteelliset koulukunnat näkevät mielen informaatiota käsittelevänä systeeminä, jossa on sisäänrakennettuja tiedonkäsittelyn vinoumia sekä erilaisten ehdollistumien kautta syntyneitä vääristyneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Näitä vinoumia ja vääristymiä voidaan korjata ja uudelleenohjelmoida terapeuttisten menetelmien avulla, joihin voi liittyä myös mindfulness-harjoitteita. Tässä mielessä kognitiivinen lähestymistapa on hyvin samankaltainen kuin edellä esitellyt syyn ja seurauksen polut. Ideana on haitallisten mielentoimintojen paikantaminen ja korjaaminen tutkittujen menetelmien avulla. Esimerkkejä tällaisista lähestymistavoista ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, skeematerapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia.

Humanistiset ja eksistentialistiset koulukunnat näkevät mielen yksilöä ja minuutta suurempana, laajalti tiedostamattomana ilmiönä. Viisausperinteistä ja humanistisesta filosofiasta ideoita ammentaen nämä lähestymistavat eivät näe mieltä vinoutuneena ja huonosti toimivana systeeminä. Sen sijaan ihminen nähdään pohjimmiltaan eheänä, valtavan positiivisen potentiaalin omaavana olentona. Näin ollen terapeuttisen työskentelyn päämääränä ei ole niinkään ulkopuolisen asiantuntijan johtama korjaustyö, vaan ihmisen omien sisäisten voimavarojen löytäminen ja käyttöön valjastaminen. Humanistinen lähestymistapa on siis perusvireeltään hyvin samankaltainen kuin äkillisen kirkastumisen polut. Esimerkkejä humanistisista lähestymistavoista ovat C.G.Jungin analyyttinen psykologia, Carl Rogersin humanistinen psykologia sekä Fritz Perlsin hahmoterapia.

Yhteenvetoa

Mielenselkeys on nykyajan monimutkaisessa maailmassa hyvin tärkeää, sillä meitä ympäröivä informaatiovyöry haastaa keskittymiskykyä ja tekee kokonaisuuksien ymmärtämisestä vaikeaa. Mitä selkeämmin kykenemme havaitsemaan itsemme suhteessa omaan ympäristöömme, sen paremmat mahdollisuudet meillä on hyviin ja kestäviin valintoihin. Selkeällä mielellä tehdyt valinnat auttavat rakentamaan parempaa elämää itselle ja muille.
Ihmisten maailmankuvat eroavat toisistaan ja niinpä on hyvä, että maailmasta löytyy monenlaisia lähestymistapoja mielenselkeyden kehittämiseen. Jotkut kokevat vetoa henkisiin harjoitteisiin ja perinteisiin, toiset taas enemmänkin tieteellisiin ja terapeuttisiin menetelmiin. Näidenkin sisältä löytyy erilaisia näkökulmia ihmisen kasvuun ja eheytymiseen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio - tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Basam Booksin kanssa on tehty kustannussopimus myös uudesta kirjasta, joka tulee käsittelemään mielenselkeyttä monipuolisesti. Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2021 ja siihen voi nyt osallistua myös täysin etänä.

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu - mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul’ ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla." - Eino Leino

Ulkona on mukavasti pakkasta ja riittävästi lunta maassa, jotta olen saanut vihdoin vedettyä murtsikat jalkaan tälle talvelle. Jo ensimmäisen hiihtolenkin aikana palautuivat viime talven meditatiiviset tutkimukset mieleeni. Hiihtäminen on nimittäin yksi parhaista liikuntamuodoista meditaatiota ajatellen.

Tässä postauksessa esittelen, miten hiihtolenkistä saa tehtyä meditaatioharjoituksen aivan samaan tapaan kuin vaikkapa hatha-joogasta, taijista tai budo-harjoituksista.

Hiihtäminen synnyttää nopeasti tasaisen ja miellyttävän rytmin (jos vain latu ja voitelu ovat kunnossa) jolloin voi keskittyä rauhassa hiihtämiseen. Tätä rytmiä voi hyödyntää syvän keskittymisen tilaan siirtymisessä.

Hiihtomeditaatio

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija, mindfulness-kouluttaja ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Onko Joulupukkia olemassa? Tämä kysymys on monien lasten huulilla joka jouluna. Muistan varsin hyvin, kun itse löysin ratkaisun tähän kysymykseen nelisenkymmentä vuotta sitten tunnistaessani naamarin takaa pappani. Kysymys juolahti taas mieleeni, kun keskustelimme Mielen laboratorio -podcastissa joogaopettaja Måns Broon kanssa joogafilosofioiden erilaisista lähestymistavoista todellisuuteen - ja Joulupukkiin.

Joulupukkiin liittyvä "suuren kysymyksen" perinne muistuttaa itseasiassa monien viisausperinteiden pyrkimystä selvittää totuus todellisuudesta. Kiinalainen Hua Tou on hyvä esimerkki meditatiivisesta kysymisestä, jossa itse kysyminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Tartunkin seuraavaksi tähän tärkeään kysymykseen buddhalaisen mielenfilosofian kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Mitä löytyy naamarin takaa?

Kysymyksen Joulupukin olemassaolosta voi nähdä viittauksena laajempaan kysymykseen - onko minää olemassa? Monet varhaisbuddhalaiset tekstit, kuten anathapindika sutta keskittyvät juuri tähän kysymykseen. Kysymykseen haetaan vastausta näissä perinteissä tutkimalla erilaisia mentaalisia ilmiöitä meditatiivisesti. Harjoittaja ottaa tutkimuskohteeksi esimerkiksi viisi ilmiöryhmää (muoto, tuntemukset, mielteet, tahtomukset ja tajunta) ja tutkii löytyykö näistä erillistä, pysyvää minuutta. Meditatiivisen harjoituksen edetessä syvemmälle, ilmiöiden erottelukyky muuttuu yhä tarkemmaksi. Lopulta harjoittaja toteaa omakohtaisen tutkimuksen perusteella, ettei itseyttä ei löydy näistä tai muistakaan ilmiöistä.

Joulupukin olemassaoloa voisi tutkia samalla tavalla erilaisten ominaisuuksien kautta. Löytyykö Joulupukki valkoparrasta, hiippalakista, karvanutusta, ryhmysauvasta tai reestä? Kun jokaista elementtiä on tarkoin tutkittu voidaan tehdä johtopäätös: Joulupukki ei löydy näistä elementeistä, eikä häntä siis ole olemassa erillisenä ja pysyvänä itseytenä. Valkoparta, hiippalakki, karvanuttu, ryhmysauva ja reki luovat vain kudelman, jota mieli erehtyy pitämään todellisena. Joulupukin todellinen itse on ei-itse.

Tämä on kuitenkin vain yksi ratkaisu Suureen Kysymykseen. Mahayana-buddhalainen Sydänsuutra tarkastelee asiaa hieman eri näkökulmasta.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Sydänsuutra eli Prajnaparamita Hridaya (Viisauden täydellistymän Sydän) tiivistää nimensä mukaan buddhalaisen viisausfilosofian ydinkäsitteet. Sydän on merkitykseltään tässä yhteydessä sama kuin kynttilän ”sydän”. Suutra käännetäänkin usein myös Ydinsuutraksi. Varhaisimmat löydetyt kommentaarit tästä tekstistä sijoittuvat 600-luvun alkuun.

Sydänsuutra on varsin lyhyt ja tiivis teksti. Se on helppo opetella ulkoa ja ehkäpä siksi se on hyvin suosittu monissa buddhalaisissa koulukunnissa - ja onpa se löytänyt tiensä myös sekulaariin kontekstiin. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinn esittelee Sydänsuutran erityisen merkityksellisenä tekstinä kehittämänsä mindfulness-ohjelman (MBSR) kannalta.

Sydänsuutran ensimmäinen säkeistö oikeastaan tiivistää sisällön muutamaan riviin: 

Avalokiteshvara (myötätunnon bodhisattva) syventyi Viisauden täydellistymään ja näki, että viisi ilmiöryhmää (skandhaa) ovat tyhjiä, ja ylitti näin kaiken kärsimyksen.

Seuraavissa säkeissä Avalokiteshvara käy yksityiskohtaisesti läpi buddhalaisen psykologian peruselementit kuten skandhat, dharmat, riippuvuussyntyisyyden 12 linkkiä, sekä neljä jaloa totuutta ja kertoo, että ne ovat kaikki tyhjiä (shunya). Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa. Ei ole siis mitään saavutettavaa tai ei-saavutettavaa.

Kun tyhjyys nostetaan hallitsevaksi teemaksi, meditatiivinen työskentely siirtyy eräänlaiseen dekonstruktioon. Tyhjyydessä ei ole aikasidonnaisia syy-seurausketjuja, eikä siten myöskään buddhalaisen psykologian erittelemiä ilmiöitä, niiden synnyttämiä ketjuja eikä ketjujen lakkaamiseen johtavia polkuja. Tämä on paradoksi, joka tulee polun harjoittajan ratkaistavaksi - viisauden täydellistymässä ei ole polkua eikä mitään ratkaistavaa. Loputtoman ilmiöiden erottelun (vijnana) sijaan Bodhisattva näkee olevaisen tyhjyysluonteen, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä ja pyrkimyksestä kärsimyksen lakkauttamiseen.

Sydänsuutran kannalta oppi ei-itseydestä (anatman) ei yllä riittävän pitkälle. Sydänsuutra kertoo kaikkien ilmiöiden olevan pohjimmiltaan tyhjyyden, absoluutin ilmentymää. Sydänsuutra korostaa siis ei-itseyden sijaan shunyataa, kaiken tyhjyyttä. Shunyata ei hajota ainoastaan "itseyden rekeä" osiin, joista ei löydy pysyvää minää - shunyata hajottaa myös reen osat täydelliseen tyhjyyteen.

Palatkaamme siis Suureen Kysymykseen Joulupukista.

Sydänsuutra kertoisi, että Joulupukki on tyhjyyttä, mutta tyhjyys on myös Joulupukki. Joulupukkia ei voi löytää valkoparrasta, hiippalakista tai karvanutusta sillä nekin ovat tyhjää. Tyhjyys ei kuitenkaan johda nihilistiseen olemattomuuteen, sillä tyhjyys ilmenee myös muotoina. Vaikka Joulupukki on olemukseltaan tyhjä, tyhjyys samaan aikaan ilmenee Joulupukkina. Kuka tahansa lapsi voi todistaa, että joulupukki on varsin todellinen ja tärkeä olento. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin S-ryhmä tai Tiernanpojat.

Joulupukki on elävä Hua Tou, joka jokaisen lapsen täytyy ratkaista. Ratkaisu ei ehkä kuitenkaan ole se, johon päädyin 40 vuotta sitten. Se olisi mustavalkoinen pakotie nihilismiin. Joulupukki yhtä aikaa on ja ei ole. Tämän paradoksin ylläpitäminen on hankalaa, mutta samalla myös viisauden alku. Ehkäpä tänä jouluna etsin joulukoristelaatikosta aloittelijan mielen ja koetan antautua tälle mysteerille uudestaan: Onko Joulupukki olemassa?

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Viime vuosina empatian merkitys ihmissuhteissa, hyvinvoinnissa ja yhteistyössä on noussut esiin monissa tutkimuksissa. Empatiaa ei nähdä enää vain ihmisluontoon kuuluvana vaistomaisena toimintana. Sen sijaan on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, että empatia on myös taito, jota voi kehittää. Empatiataitojen avulla voimme ymmärtää paitsi itseämme, myös muita ihmisiä. Empatia myös yhdistää meidät konkreettisesti toisten ihmisten kokemusmaailmaan. On esimerkiksi osoitettu, että pelkästään toisen ihmisen kivun näkeminen aktivoi meissä kivun lievitykseen liittyviä opioidijärjestelmiä.

Empatiataidot eivät ole kuitenkaan uusi keksintö. Vanhoista viisausperinteistä löytyy tähän liittyviä opetuksia jo reilusti yli 2500 vuoden takaa. Brahmavihārat ovat todennäköisesti tunnetuin empatiataitoihin liittyvä opetus, joka löydetään jo buddhalaisuutta edeltäneeltä ajalta.

Brahmavihāra tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä "Brahman asumusta”. Brahmavihāraa kutsutaan myös nimellä apramāna, joka tarkoittaa mittaamattomuutta, rajatonta tilaa. Käytännössä brahmavihāra tarkoittaa rajattomia, ”jumalaisia” tiloja, jotka voidaan saavuttaa henkisen harjoituksen kautta. Brahmavihārat löytyvät monista opetusteksteistä, kuten buddhalaisista ja jainalaisista suutrista, hindulaisista upanishadeista ja Patanjalin jooga-suutrasta.

Jumalaisia mielentiloja on neljä: lempeys (maitri/metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upeksa/upekkha).

Lempeys tarkoittaa hyväntahtoista ja sydämellistä suhtautumista muihin aistiviin olentoihin. Lempeys tunnistaa kaikkien tuntevien olentojen tarpeen kokea hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Voisi sanoa, että lempeys on perusta, jonka varaan empatia pohjimmiltaan rakentuu.

Myötätunto on aktiivista ja rakentavaa sosiaalista toimintaa, joka tunnistaa kärsimyksen ja pyrkii vähentämään sitä. Myötätunto on empatiaa, joka ei pelkää kärsimyksen synnyttämään kipua, vaan kohtaa sen rohkeasti ja tekee voitavansa lievittääkseen sitä.

Myötäilo on empaattista ja osallistuvaa suhtautumista muiden kokemaan onneen. Se ei tarkoita vain iloitsemista muiden kanssa, vaan aktiivista osallistumista tämän ilon vaalimiseen ja ylläpitämiseen.

Tasapuolinen tyyneys merkitsee takertumattomuutta olosuhteisiin ja tunnetiloihin. Mittaamattomien mielentilojen joukossa se tarkoittaa sitä, ettei harjoittajalla ole henkilökohtaista tarvetta muuttaa kanssaihmisiään toisenlaisiksi. Tasapuolinen tyyneys näkee ja hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Jumalaisista tiloista viimeinen, tasapuolinen tyyneys, löytyy myös Anapanasati-suutran seitsemän valaistumistekijän joukosta. Sen avulla harjoittaja voi kohdata tasapuolisesti mitkä tahansa ilmentyvät tilat, niin etteivät ne enää johda 12 olemassaolon linkin loputtomaan kehään. Myös neljä jumalaista mielentilaa voi nähdä asteittain etenevänä kehityspolkuna, jonka lopputuloksena sosiaalisissa suhteissa ilmenevät tekijät eivät enää voi horjuttaa harjoittajaa pois tasapuolisesta tyyneydestä. Brahmavihārat voikin nähdä eräänlaisena sosiaalisiin suhteisiin kietoutuvana vastineena yksilökeskeisille meditaatiopoluille.

Mietitäänpä tätä kehityspolkua käytännöllisen esimerkin kautta:

Kaarina on tavallinen meditaation harjoittaja, joka kokee ihmissuhteissaan kaikenlaisia elämään kuuluvia tunteita, kuten pettymyksiä, kiukkua, kateutta ja tietysti myös iloisia hetkiä. Kokemusten painopiste tuntuu kuitenkin olevan hänen elämässään negatiivisemmissa asioissa. Hän törmää sattumalta brahmavihāra-harjoituksiin ja päättää kokeilla niitä omassa elämässään. Ensimmäisenä tehtävänä on lempeyden harjoittaminen ihmissuhteissa. Kaarina pyrkii tietoisesti suhtautumaan itseensä ja muihin ihmisiin ymmärtäväisesti ja lempeästi, vaikkei se aina helppoa olekaan. Harjoituksen jatkuessa hän tulee tietoisemmaksi siitä, miten suuri merkitys hänen omalla asenteellaan on lähiyhteisön hyvinvoinnille. Lisääntyvä tietoisuus siitä, miten oma asennoituminen vaikuttaa sekä omaan itseen että muihin, herkistää Kaarinan huomaamaan muidenkin ihmisten elämän hankaluudet. Tämä synnyttää kuin itsestään myötätunnon siemenen, jota hän pyrkii seuraavaksi tietoisesti ravitsemaan. Hän ottaa aktiivisen otteen muiden ihmisten auttamiseksi aina kun huomaa heidän elämissään hankaluuksia. Tämä tuntuu Kaarinasta hyvältä ja lisääntynyt hyvä olo kannustaa häntä jatkamaan myötätuntoista toimintaansa. Toiminta muiden ihmisten hyväksi kehittää Kaarinan omaa mieltä ja sydäntä. Kärsimyksen vähentyminen tuottaa selvästi ympärilleen hyvinvointia. Kaarina on aiemmin salaa kadehtinut erään ystävänsä varallisuutta ja onnellista parisuhdetta, mutta työ muiden auttamiseksi on huomaamatta muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Hän ei enää keskity vertailemaan omaa elämäänsä muihin. Kun Kaarinan ystävä kertoo uudesta onnenpotkustaan Kaarina tunteekin vilpitöntä myötäiloa. Hän jopa miettii automaattisesti miten voisi omalta osaltaan tukea ystävänsä onnea ja iloa jatkossa. Itseasiassa monet aiemmin hankalat ja kuormittavat ihmissuhteet ovatkin muuttuneet tilaisuuksiksi kehittää lempeyttä ja myötätuntoa. Ja yhä useammin lempeys ja myötätunto saavat seurakseen myös myötäilon kokemuksia. Näin Kaarina kulkee kohti tasapuolisen tyyneyden mielenasennetta. Hänen oma henkinen hyvinvointinsa ei ole enää niin riippuvainen muiden ihmisten elämäntilanteista tai tunnetiloista. Hän voi helpommin toivottaa ihmiset tervetulleiksi elämänpolulleen sellaisina kuin he ovat.

Kaarinan esimerkissä empatiataidot kehittyvät asteittain. Ensin kehitetään lempeyttä, jotta voidaan kokea myötuntoa, joka puolestaan mahdollistaa myötäilon kokemisen ja näiden kautta päädytään kohti tasapuolista tyyneyttä. Toisissa harjoituspoluissa lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta. Harjoittaja ei niinkään pyri luomaan olosuhteita brahmaviharoille, vaan etsii niiden valmiita ilmentymiä itsestään. Kun jokin jumalainen mielentila löytyy edes pieneksi hetkeksi, hän vaalii ja kehittää sitä vahvemmaksi. Usein harjoituspoluilla yhdistellään myös molempia lähestymistapoja.

Elämme kaikki osana erilaisia yhteisöjä. Niinpä arjen elämämme tuo vastaan käytännössä rajattoman määrän tilaisuuksia tutkia ja kehittää omaa toimintaamme yhteisön jäseninä. Empatiataidot ovat monikulttuurisessa ja kansainvälisessä maailmassa yhä tärkeämpiä välineitä rauhan ja hedelmällisen yhteistyön kannalta. Brahmavihārat kiteyttävät olennaisia näkökulmia empatiataitojen kehittämiseen. Ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa jo vuosituhansien ajan.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Ihmismielestä on aina käytetty erilaisia metaforia. Käytetyin metafora nykyaikana on tietokone, jonka prosessori, muistipiirit ja ohjelmistot kuvaavat mielen ja aivojen toimintaa. Tämä sopii hyvin vallalla olevaan kognitiiviseen ajatteluun. Ennen tietotekniikan aikakautta metaforana käytettiin höyrykonetta, jonka painekattilat ja venttiilit edustivat mielen toiminnallisuuksia. Tämä vertaus sopi puolestaan hyvin sen ajan psykoanalyyttiseen käsitykseen mielestä.

Muinaisina aikoina usein käytetty vertauskuva oli vaunuja vetävä hevosvaljakko. Vaunuvertaus löytyy useasta eri viisausperinteestä, kuten hindulaisesta Katha Upanishadista, buddhalaisesta Dhammapadasta ja antiikin filosofiasta Platonin teoksesta Faidros.

Katha Upanishad - ratha kalpana

Katha Upanishadin vaunumetafora (ratha kalpana) on ajoitettu noin vuoteen 800 eaa. Tässä vertauskuvassa vaunut edustavat ruumista, hevoset ihmisen viittä aistia, ohjakset mieltä ja vaununajaja korkeampaa älyä, buddhia. Vaunujen matkustaja on todellinen itse, Atman.

"Kuka ymmärtää vaununajajan ja hallitsee mielensä ohjakset, hän saavuttaa matkan pään, ylivertaisen ja kaikenläpäisevän." (Katha upanishad, säe 1.3.10-11)

Jotta vaunut kuljettaisivat arvokasta matkustajaansa tämän määränpäätä kohden, hevosten täytyy olla hyvin koulutettuja ja vaununajajan taitava. Huonosti koulutetut hevoset eivät tietenkään tottele ohjaksia käyttävää vaununajajaa, vaan säntäilevät hallitsemattomasti vaistojensa ohjaamina. Joogin tehtävänä on näin ollen ottaa vallattomat aistit hallintaansa, sekä luoda hyvä yhteys korkeamman älyn ja todellisen itse välille. Näin vaunut kulkevat vakaasti kohti korkeinta päämäärää.

Vaunuvertaus löytyy myös myöhemmistä vedalaisista lähteistä, kuten Bhagavad Gitasta, jossa prinssi Arjunan sotavaunujen ajajana toimii itse Krishna. Eläväinen keskustelu Arjunan ja Krishnan (matkustaja ja vaununajaja) välillä avaa useita erilaisia näkökulmia joogafilosofiaan ja joogan harjoittamiseen.

Dhammapadan vaunuvertaukset

Dhammapada on kokoelma varhaisbuddhalaisia tekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen eri buddhalaisten koulukuntien eriytymistä. Kokoelmasta on useita eri versiota, joista paalinkielinen teos on koottu ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Dhammapadassa esiintyvät vertaukset peilaavat siis upanishadien luomaa kontekstia.

”Kun ihmisen aistit ovat rauhalliset kuin hevoset, joita ajaja hyvin hallitsee, kun hän on poistanut omahyväisyyden ja kun hän on vapaa epäpuhtauksista - silloin jumalatkin rakastavat häntä” (Dhammapada, säe 94)

Tässä säkeessä on helppo nähdä yhteys Katha Upanishadiin. Hevoset ovat aistit, joita vaununajaja eli korkeampi äly taitavasti hallitsee. Värssy kuitenkin täydentää vaunuvertausta omahyväisyydestä ja epäpuhtauksista (āsava) vapautumisen idealla. Omahyväisyys viittaa minuuteen takertumiseen ja toisaalta epäilykseen, jonka vuoksi ihminen ei ota oppia Buddhan opetuksista. Nämä ovat varhaisissa suutrissa kaksi ensimmäistä epäpuhtautta, jotka pitävät ihmisen kiinni kärsimyksen kiertokulussa. Muita epäpuhtauksia ovat esimerkiksi aistinautintoihin takertuminen. Theravada-filosofian mukaan kaikista tahroista vapautunut saavuttaa arhatiuden, vapautumisen jo tässä elämässä. Säkeessä viitataan myös aistinsa hillinneeseen munkki Kaccāyanaan, jota jumalatkin ylistivät.

”Kutsun vaununajajaksi sitä, joka pitää syttyneen vihan aisoissa, kuin heiluvat vaunut. Muut vain pitelevät ohjaksista.” (Dhammapada, säe 222)

Tietämättömyys, ahneus ja viha ovat buddhalaisuudessa kolme mielen myrkkyä. Tämä säkeistö keskittyy vihaan, jonka syttyessä aistikohteet ottavat hallinnan ja mieli poukkoilee hallitsemattomasti sinne tänne vihantunteen vallassa. Todellinen vaununajaja on siis se, joka kykenee säilyttämään mielen ja aistit hallinnassaan jopa vihaisena. Mielenkiintoisesti tämä värssy kuvaa siis henkilöä, joka kokee vihaa, eikä ole täysin tällaisten tunteiden ulottumattomissa. Jos kyyti on tasaista eikä valjakko vikuroi, on helppoa pidellä ohjaksista. Vasta vihan syttyessä voi nähdä, onko kyseessä todellinen vaununajaja vai pelkkä ohjaksista pitelijä.

Dhammapadan vaunuvertauksissa suurin ero vedalaisiin teksteihin nähden on matkustajan puuttuminen. Buddhalainen filosofia näkee ihmisen olevan kuin erilaisita osista koostuvat vaunut. Jos osat erotetaan toisistaan, jäljelle ei jää mitään pysyvää ja muuttumatonta ydintä. Matkustaja siis joko puuttuu kokonaan, tai sitten siihen jätetään tietoisesti viittaamatta.

”Katsokaa nyt tätä maailmaa, joka on kuin koristellut kuninkaan vaunut. Täällä henkisesti epäkypsät vajoavat, mutta ne jotka todella tietävät, eivät takerru mihinkään.” (Dhammapada, säe 171)

Antiikin filosofia - Platonin Faidros

Platonin Faidros on todennäköisesti hieman vanhimpia Dhammapadan säkeitä nuorempi teos (n. 370 eaa). Sen vaunumetafora on idealtaan varsin samankaltainen kuin Katha upanishadin ja Dhammapadan vertaukset.

"Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen on sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen." (Faidros s.166-167)

Vaunut edustavat sielua, joka muodostuu kolmesta osasta: vaununajajasta ja kahdesta siivekkäästä hevosesta. Tummakarvainen hevonen edustaa viettien vallassa toimivaa alempaa luontoa ja vaaleakarvainen hevonen moraalisempaa ja tottelevaista korkeampaa luontoa. Vaununajaja on järki, jonka tehtävänä on hallita ja ohjata hevosia niin, että ne vetävät vaunuja ylöspäin kohti taivaanlakea. Jumalten vaunut ovat vakaita ja helposti ohjattavissa, mutta ihmisten vaunuissa toinen hevonen vikuroi ja vetää vaunuja kohti maata, tehden hallinnan vaikeaksi.

Sieluista se joka tiukimmin seuraa jumalaa pystyy kohottamaan vaununajajan pään taivaan ulkopuoliselle alueelle, olemaan mukana kiertokulussa, mutta hevoset häiritsevät sitä niin että se vain vaivoin näkee todella olevan. (Faidros, s.168-169)

Platonin mielen analyysi on siis varsin samankaltainen kuin Katha Upanishadissa: Vaununajaja on myös Faidroksessa korkeampi järki, joka pyritään yhdistämään tosiolevaan. Tumma hevonen kuvaa ihmisen tiedostamatonta puolta, jonka hallitsemattomuus vaikeuttaa matkaa. Vedalaisessa filosofiassa tämä puoli esitetään aisteina (hevosvaljakko) jotka pyritään saamaan hallintaan. Vaalea hevonen kuvaa tietoista ja rationaalista puolta, jonka avustamana vaununajaja pyrkii kouluttamaan tummaa hevosta. Vaaleaa hevosta voi siis verrata Upanishadin ohjaksiin, joita korkeampi järki pitelee. On hyvä huomata, että molemmissa vertauksissa vikuroivatkin hevoset ovat kuitenkin tarpeellisia - ilman tumman hevosen apua eivät vaunut kohoa taivaanlaelle.

Mielen vaunut itäisissä ja läntisissä viisausperinteissä

Platonin vaunuvertaus antaa mielenkiintoisen vertailukohdan sille miten mielen/sielun olemusta on käsitelty läntisissä ja itäisissä viisausperinteissä. On helppoa nähdä selkeitä yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi Dhammapadan säe vaunujen hallinnasta vihan syttyessä ei juuri poikkea Platonin ajatuksesta vaunujen hallinnasta tumman hevosen vikuroinnista huolimatta. Dhammapada esittää jumaltenkin rakastavan vaunujen hallinnan saavuttanutta ihmistä, kun Platonin vertauksessa hevosensa hallitseva sielu pääsee kurkistamaan taivaanlaelle jumalien todellisuuteen. Molemmissa vertauksissa valjakon hallinta antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea jotain jumalallista.

Selkeänä eroavaisuutena näiden vertausten välillä voi nähdä vaunujen matkustajan (Atman), joka puuttuu niin Dhammapadasta kuin Faidroksestakin. Platon kuitenkin pitää vaunujen kokonaisuutta (sielua) ikuisena ja lähestyy näin vedalaista ajatusta Atmanista. Juuri ennen vaunuvertausta Platonin Faidros itseasiassa esittelee kuolemattoman sielun alutonta ja syntymätöntä olemusta hyvin samalla tavoin, kuin vedalainen filosofia esittelee ei-ehdonvaraista olemusta. Buddhalainen filosofia puolestaan näkee vaunut osasista koostuvana, pysymättömänä ja itseydestä tyhjänä, jättäen ei-ehdonvaraisen käsittelemättä.

Lopuksi

Katha Upanishadin ja Dhammapadan vaunuvertausten välillä on helppoa nähdä yhtäläisyyksiä, sillä ne rakentuvat samojen tarinallisten rakenteiden päälle. Samalla Dhammapadassa voi kuitenkin nähdä myös uudelleentulkintaa Katha Upanishadin varhaisempaan filosofiaan nähden. Platonin vertauksessa taas vaikuttaa olevan elementtejä molemmista lähestymistavoista, vaikkakin se kokonaisuutena vaikuttaisi olevan lähempänä vedalaista ajattelua.

Meditatiivisen työskentelyn kannalta kaikki kolme teosta tarjoavat mielenkiintoisia ja inspiroivia näkökulmia mielen rakenteeseen ja sen parissa työskentelyyn. Olipa sitten tarkoitus käydä huviajelulla tai matkustaa kohti yleviä päämääriä, valjakon kouluttaminen ja hallinta on tarpeen. Muutoin käy helposti niin, että vaununajajasta tulee pelkkä ohjaksista pitelijä.

Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutus starttaa Oulussa lokakuussa 2020. Ilmoittautuminen käynnissä!

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Hän on julkaissut kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana Oulussa lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Pratītya-samutpāda on yksi keskeisimmistä buddhalaisista opetuksista. Se löytyy monista vanhoista opetusteksteistä, kuten esimerkiksi Anathapindika-suttasta. Pratītya-samutpāda voidaan kääntää esimerkiksi riippuvuussyntyisyydeksi (pratitya = riippuvuus jostakin, samutpāda = nouseminen, alkuperä) tai ehdonvaraisuuden kehäksi, joka kuvaa opetuksen sisältöä tarkemmin. Käytän tässä kirjoituksessa molempia käännöksiä tilanteen mukaan.

Riippuvuussyntyisyys kuvaa samaan aikaan buddhalaista käsitystä minän muodostumisesta ja buddhalaista ontologiaa, eli käsitystä olevaisuuden olemuksesta. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan hieman molempia näkökulmia.

Riippuvuussyntyinen minä

Riippuvuussyntyisyyttä voidaan pitää eräänlaisena buddhalaisen psykologian tiivistelmänä. Se kuvaa minän prosessina, joka muodostuu jatkuvasti hetkestä hetkeen, ilman tiettyä alkua ja loppua. Tätä prosessia voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä tässä hetkessä tai toisaalta pidemmällä aikavälillä, joka voi tarkoittaa minuutteja, päiviä, kokonaista elämänkaarta tai jopa jälleensyntymien ketjua.

Ehdonvaraisuuden kehä esitetään yleisimmin 12 linkistä muodostuvana ketjuna. Koska tätä kirjoittaessani sattuu olemaan kaunis kesäpäivä, esittelen linkit meille monille tutun jäätelönhimon kautta:

Tämä esimerkki käsitteli alle tunnin mittaista ajanjaksoa, mutta samalla tavalla riippuvuussyntyisyys voi kuvata kokonaisen elämänkaaren eri jaksoja:

Elämän alussa vauva on tietämätön ympäristöstään ja rakentaa kokemusten kautta erilaisia ehdollistumia ja taipumuksia. Näin hänelle alkaa muodostumaan tajuisuus itsestä ja ympäristöstä. Asiat alkavat saamaan nimiä ja muodon. Lapsi tulee tietoisemmaksi erilaisista aistikohteista, ajatuksista sekä niihin liittyvistä tunnesävyistä. Näiden kautta hän muodostaa kokemuksen minuudesta, joka rakentaa elämäänsä ja persoonaansa erilaisten halujen ja takertumien kautta, kunnes lopulta vanheneminen ja kuolema päättävät elämänkaaren. Tällä tavalla nähtynä riippuvuussyntyisyys sisältää kehityspsykologisia vaiheita ja elämänkaareen liittyviä elementtejä. 

Esoteerisemmassa merkityksessä ehdonvaraisuuden kehä kuvaa myös toisiaan seuraavien syntymien ketjua. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, ettei riippuvuussyntyisyys oleta minkäänlaista jälleensyntyvää sielua, vaan pikemminkin erilaisten ehdollistumien kasaumia, jotka muodostavat ehdonvaraisuuden kehässä kokemuksen minuudesta.

Todellisuuden ehdonvarainen muodostuminen

Ehdonvaraisuuden kehän voikin nähdä myös paljon hienovaraisempana ilmiönä, joka kuvaa todellisuuden perimmäistä olemusta eli siis buddhalaisuuden ontologiaa. Tämä on vaativa aihe, mutta uskaltaudun silti esittämään tästä seuraavaksi joitain ajatuksia.

Ontologisena kuvauksena ehdonvaraisuuden 12 linkkiä täytyy nähdä tässä hetkessä tapahtuvana äärimmäisen hienovaraisena ja perustavanlaatuisena ilmiönä, joka ei siis tapahdu lineaarisen ajan funktiona. Sen sijaan riippuvuussyntyisyys on juuri se ilmiö, jonka seurauksena koemme aikajatkumon. Jokainen kokemamme hetki syntyy ehdonvaraisuuden 12 linkin kehässä.

Tämä hetki muodostuu tyhjyydestä (1), joka kääntyy sisäänpäin kuin häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Sen itseensä käpertyvä toiminta muodostaa kasautumia (2), jotka laajenevat tajunnaksi (3), muodoksi (4), aisteiksi (5) ja kontakteiksi (6), joissa muodostuu tuntemuksia (7), halua (8), takertumista (9) joksikin tulemista (10) ja syntymistä (11), sekä vanhenemista ja katoamista (12).

Tämä on se ontologinen prinsiipppi buddhalaisen maailmankuvan perustalla, joka kuvaa ehdonvaraisen maailman olemuksen. Maailma syntyy ja katoaa tyhjyyteen joka hetki yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla riippuvuussyntyisyyden kehä laajenee fraktaalikuvion tavoin koko tuntemaksemme maailmaksi. Jokainen ilmiö voidaan nähdä tällaisena emergenttinä ilmentymänä: kvanttitason ilmiöt, molekyylit, solut, elimet, yksilöt, yhteisöt, kulttuurit, maailmat, maailmankaikkeudet - kaikki tasot syntyvät ja katoavat ehdonvaraisuuden ajattomassa syklissä.

Tieteellisen maailmankuvan kautta katsottuna ehdonvaraisuuden 12 linkkiä siis kuvaa eräänlaisen tyhjyydessä syntyvän alkuräjähdyksen ja sitä seuraavan annihilaation syklin, jossa jokainen hetki muodostuu. Samankaltaisen idean voi nähdä esimerkiksi kvanttifysiikan teorioissa, jotka esittävät materiankin olevan pohjimmiltaan tyhjyydestä syntyvää ilmenemisen ja katoamisen värähtelyä.

Buddhalainen ontologia pohjautuu siis materialismin sijaan idealistiseen maailmankuvaan. Maailmankaikkeus ei muodostu materiasta, vaan tulemisen ja menemisen syklistä, jossa muodostuu myös inhimillinen tajunta ja sen kannalta oleelliset ilmiöt. Ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjyyttä, sillä ne ovat olemassa vain ehdonvaraisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on myös minän pohjimmainen olemus, joka syntyy, vanhenee ja kuolee tässä ehdonvaraisuuden kehässä.

Onko olemassa jotain tämän ehdonvaraisuuden tuolla puolen, jotain ei-ehdonvaraista? Siihen pratītya-samutpāda ei oikeastaan ota kantaa. Buddhalainen filosofia keskittyy kuvaamaan ehdonvaraisen olemassaolon ilmiöitä ja niihin liittyvän kärsimyksen vähentämisen tapoja.

Yhteenvetoa

Yhteenvetona voisi sanoa että pratītya-samutpāda, riippuvuussyntyisyys, on kuvaus siitä miten minä muodostuu ja toimii maailmassa. Aistit, taipumukset, tuntemukset, tajunta, kehomieli, minä ja siihen liittyvät halut, samoin kuin vanheneminen ja kuolemakin ovat kaikki ehdonvaraisia ilmiöitä, jotka muodostuvat suhteessa toisiinsa. Niillä ei ole riippumatonta ja itsenäisesti pysyvää olemassaoloa.

Pratītya-samutpādan ymmärtäminen on pohjimmiltaan dharman ymmärtämistä. Tätä ymmärrystä voi syventää ja laajentaa meditatiivisten harjoitusten, opiskelun ja arkisen elämän kautta. Riippuvuussyntyisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään miksi ajaudun jäätelönhimon valtaan tai muihin epätyydyttäviin tilanteisiin. Ymmärryksen syventäminen voi auttaa myös heikentämään ehdonvaraisuuden ketjun linkkejä ja siten vähentämään erilaisten takertumien aiheuttamia ongelmia.

Ihmistä ei ole mielekästä tarkastella maailmasta erillisenä saarekkeena. Ehdonvaraisuuden kehä kuvaa arkista elämää, mutta samalla myös todellisuuden metafyysistä perustaa, kuten se meille näyttäytyy. Kaiken olemassaolon taustalla oleva tyhjyys sisältää potentiaalina kaiken ja ei mitään.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alusta saakka. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Tässä postauksessa käsittelen Satipatthana suttaa, joka on ehkä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin opetusteksti mindfulnessiin (palin kielellä sati). Agricolan henkeä kunnioittaen käytän kuitenkin tällä kertaa artikkelissa englanninkielisen mindfulness-sanan sijaan suomenkielistä sanaa tarkkaavaisuus.

Satipatthana tarkoittaa yksinkertaisesti käännettynä tarkkaavaisuuden perustaa (pali. sati - patthana) tai tarkkaavaisuuden läsnäoloa (pali. sati - upatthana). Molemmat käännökset sopivat hyvin ja antavat hieman erilaisen näkökulman harjoitukseen. Ensimmäinen käännöstapa kertoo siitä, millaisten harjoitusten kautta on mahdollista kehittää itsessä tarkkaavaisuuden kykyä eli satia. Toinen käännöstapa taas viittaa enemmän siihen, miten voimme käyttää jo olemassa olevaa tarkkaavaisuuttamme erilaisten kohteiden tarkasteluun. Käytännössä sati onkin yhtä aikaa sekä väline, että harjoituksen kohde. Näinollen sitä on mahdollista sekä kehittää, että käyttää meditaation työvälineenä.

Satipatthana sutta on oikeastaan laaja kokoelma erilaisia tapoja, joilla tarkkaavaisuus voidaan valjastaa meditatiivisen työskentelyn välineeksi/kohteeksi. Tästä syystä Satipatthana suttaa pidetään usein nimensä mukaisesti tarkkaavaisuus-harjoituksen perustekstinä. Harvat nykyharjoittajat ovat kuitenkaan perillä siitä, millaisia osa-alueita tähän vanhaan opetukseen on sisällytetty. Satipatthana suttasta on useita eri versioita, jotka eroavat toisistaan lähinnä laajuutensa puolesta. Joihinkin versioihin on sisällytetty enemmän buddhalaiseen mielenharjoitukseen liittyviä käsitteitä ja toisiin hieman vähemmän.

Karkeasti ajatellen Satipatthana jaetaan neljään osaan, joita ovat kehon (kaya), tuntemusten (vedana), mielen (citta) ja ilmiöiden (dharma) tarkastelu. Jokainen osa on edelleen jaettu tarkempiin osa-alueisiin. Theravadalaisessa Mahasatipatthana suttassa kehon tarkastelu tarkoittaa tietoisuutta hengityksestä (anapana), kehon asennoista, kehon osien epäkauneudesta/raadollisuudesta, neljästä elementistä ja kuoleman jälkeisistä maatumisen vaiheista (hautausmaameditaatio). Tuntemusten tarkastelu tarkoittaa tietoisuutta negatiivisista, positiivisista ja neutraaleista tunnesävyistä, jotka voivat olla joko maallisia tai ylimaallisia. Mielen tarkastelun alle on sisällytetty tietoisuus kolmesta mielen myrkystä sekä syventymisen tiloista. Ilmiöiden tarkastelun alle on puolestaan sisällytetty neljä jaloa totuutta, viisi mielen estettä, kuusi aistiperustaa ja seitsemän valaistumistekijää.

Edellä mainittuja tarkastelun kohteita on tutkittu monissa eri suttissa, kuten vaikkapa aiemmin käsittelemissäni Arittha- ja Anapanasati-suttissa. Satipatthana-sutta on sisällöltää näitä laajempi, joskin samalla ehkä harjoitusten suhteen hieman epämääräisempi kuin tiettyyn harjoitukseen keskittyvät suttat. Satipatthanaa voikin pitää eräänlaisena referenssinä erilaisiin tarkkaavaisuuden harjoitusmuotoihin, joihin voi syventyä tarkemmin muiden opetusten kautta.

Mielen katselu (cittanupassana)

Omassa harjoituksessani satipatthanan kolmas elementti, mieli (citta) on ollut jo pitkään ensisijainen mielenkiinnon kohde. Niinpä pyrin seuraavaksi avamaan miten satipatthana lähestyy mielen tarkastelua.

Satipatthana-suttassa mielen katseluun sisältyvät erilaisten mielentilojen havainnointi ja identifiointi. Mielen katselua voisi pitää harjoituksena, jossa pyritään kehittämään tarkkaavaisuutta ja käyttämään sitä samalla tutkimusvälineenä. Mielen tasoa tarkastellessa on lienee selvää, ettei ole toista ilman toista. Sati on mielen ilmiö, jonka täytyy olla myös tarkastelun kohteena, sillä mieli katselee itseään. Tämä on hyvä pitää mielessä (!) kun jatkamme tutkimusta.

Mahasatipatthana erittelee mielen ilmiöt kahdeksaan eri kategoriaan, jotka esitetään tavanomaisesti vastinparien muodossa. Jaottelu on kuitenkin hieman epämääräinen, sillä aina ei ole aivan selvää milloin puhutaan yhden kategorian kahdesta vastinparista ja milloin oikeastaan kahdesta eri kategoriasta. On hyvä muistaa, että mieli on hyvin kompleksinen ilmiö ja tällaiset kategorisoinnit ovat aina yksinkertaistuksia, joissa on tehty valintoja sen suhteen mitä halutaan painottaa ja tuoda esiin. Joissain suttan versioissa mielentilojen kategorioita onkin 10 ja toisissa 12.

Kolme ensimmäistä mielentilojen kategoriaa ovat viha, ahneus ja tietämättömyys. Nämä tunnetaan buddhalaisuudessa kolmena mielen myrkkynä, jotka aiheuttavat kärsimystä. Seuraavat kolme kategoriaa ovat sameus, levottomuus ja selkeys, jotka vastaavat vedalaisen filosofian tamasista, rajasista ja sattvista mielentilaa. Selkeyden voi nähdä myös tietämättömyyden vastinparina, jolloin kategorioita muodostuu tähän mennessä viisi. Viimeiset kolme kategoriaa ovat alempi ja ylempi mieli (muodon ja ei-muodon jhanat), syventyminen ja vapautuminen. Nämä kolme kategoriaa kuvaavat mielen syventymisen tasoja tyyneysmeditaatiossa.

Harjoittaja siis katselee mieltä ja havainnoi näitä mielentiloja, jotka löytyvät monista vanhoista opetuksista. Mielen tarkastelu muuttaa itsessään mielen toimintaa, joka tyyntyy ja kehittyy sameista ja hajanaisista mielentiloista kohti selkeämpiä ja kokonaisvaltaisempia mielentiloja. Mieli ei ole staattinen objekti, kuten kivinäyte mikroskoopin alla, vaan se muuttuu ja kehittyy harjoitusprosessin aikana. Harjoittaja tarkastelee edellä mainittujen mielentilojen ilmentymistä, lakkaamista ja samanaikaista ilmentymistä ja lakkaamista, käyttäen tutkimusvälineinään sekä tarkkaavaisuutta (sati) että oivallusta (vipassana) - samalla myös kehittäen näitä tutkimusvälineitä itsessään.

Käytännössä harjoitus voisi edetä esimerkiksi seuraavalla tavalla:

1) Tulen ensin tietoiseksi kehostani ja tyynnytän sen hengityksen tarkastelun (anapanasati) avulla. 2) Tässä prosessissa tulen tietoiseksi myös kehoon liittyvistä tunnesävyistä: ovatko ne negatiivisia, positiivisia, tai jotain siltä väliltä eli neutraaleja. 3) Tunnesävyjä tarkastellessani alan samaan aikaan havainnoimaan kolmea mielenmyrkkyä, jotka voivat liittyä kehon lisäksi mielen toimintoihin: havaitsenko mielessä vihaa ja välttämistä (negatiiviset tunnesävyt), halua ja takertumista (positiiviset tunnesävyt) tai vaikeutta erottaa kumpaa koen eli tietämättömyyttä (neutraalit tunnesävyt). Tämän meditatiivisen tarkastelun edetessä mielentilani alkaa muuttumaan. Aluksi mieleni saattaa olla tylsistynyt ja samea, tarkastelu on tahmeaa ja motivaatio alhainen. Kun kuitenkin sitkeästi jatkan tarkastelua mieli alkaakin aktivoitua ja hyppii kohta levottomasti sinne tänne, ikäänkuin etsien poispääsyä harjoituksesta. Pikkuhiljaa mieleni kuitenkin rauhoittuu ja alkaa selkeytymään kuin taivas sateen jälkeen. Ehkäpä harjoituksen jatkuessa alan kokemaan syventymisen tiloja, jotka riittävän pitkään jatkuessaan johtavat syvään keskittyneisyyteen ja jopa hetkelliseen mielen esteistä vapautumiseen. Kokemukset eivät ehkä toteudu näin selkeästi etenevänä polkuna, vaan välillä huomaan esimerkiksi selkeyden mielentilan ilmentyvän, sitten taas lakkaavan ja välillä palaan taas hengityksen tarkasteluun ja kehon tyynnyttämiseen, kun huomaan takertumista tai välttämistä.

Yhteenvetoa

Satipatthana sutta on kokoelma erilaisia tarkkaavaisuuden kultivoinnin ja soveltamisen harjoituksia. Yleensä suttan nähdään esittävän eräänlaisen lineaarisesti etenevän harjoituspolun: keho, tuntemukset, mielentilat ja ilmiöt. On kuitenkin hyviä syitä nähdä nämä kategoriat myös limittäisinä niin, ettei ole aina mahdollista sanoa mikä on ensin ja mikä myöhemmin. Esimerkiksi tässä käsitelty mielen katselu (cittanupassana) sisältää yhtä hyvin tunnesävyjen ja kehon, kuin ilmiöiden tasonkin tarkastelua.

Voisikin ajatella että satipatthana esittää neljä erilaista näkökulmaa tarkkaavaisuuden perustaan, joiden kautta muutkin näkökulmat avautuvat. Usein harjoittajat valitsevatkin yhden tarkkaavaisuuden perustan omaksi pääasialliseksi harjoituskohteekseen. Esimerkiksi hengityksen tai mielen katselun kautta voi tutkia ja kehittää satia kaikilla neljällä tasolla.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

"Jos haluat nähdä menneisyyteen, tarkastele nykyistä tilaasi."

"Jos haluat nähdä tulevaisuuteen, tarkastele nykyistä toimintaasi."

"Millä tavalla tietoisuustaidot voivat auttaa hyvinvoinnin ja onnellisuuden edistämisessä omassa henkilökohtaisessa elämässä?"