Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.

Meditaatioretriittien viisautta kotieristäytymisen arkeen

Kuva: (c) Ari-Pekka Skarp, Lammin retriittikeskus

Tällä hetkellä joudumme kaikki välttämään fyysistä kontaktia perhekuntamme ulkopuolisiin ihmisiin. Vaikka fyysisen etäisyyden pitäminen ei tarkoita sosiaalisten kontaktien vähentämistä, käytännössä myös sosiaalinen kontakti ihmisiin heikkenee. Teknologian mahdollistamista etäkontakteista huolimatta olemme vahvasti kehollisia olentoja. Etäkontaktit eivät tämän vuoksi täysin korvaa moniaistista, jaetun tilan tuomaa läsnäolon tuntua.

Vanhoissa viisausperinteissä retriittejä on käytetty iät ja ajat meditatiivisen työskentelyn apukeinoina. Maallikoille suunnatut muutamien päivien tai viikkojen mittaiset lyhyet retriitit saivat alkunsa jo 1900-luvun vaihteen tienoilla. Burmassa oli vallalla vahvoja meditaatioliikkeitä, jotka kannustivat myös maallikkoja meditaatioharjoituksiin. Maallikoille kokopäiväinen omistautuminen meditaatioon ei ole mahdollista, joten lyhyiden retriittien kehittäminen antoi heillekin mahdollisuuden irrottautua hetkeksi tavallisesta arjesta ja keskittyä meditaatioharjoitukseen luostarinomaisessa ympäristössä.

Tavallisen kanssakäymisen rajoittaminen muuttaa mielen toimintaa

Retriitille vetäytymisellä on monia tarkoituksia. Yksi selkeimmin havaittavista on tarpeettoman sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, jotta harjoittaja voi keskittyä mahdollisimman täydellisesti meditatiiviseen työskentelyyn. Tässä mielessä retriitti on tietysti toisenlainen tilanne kuin nyt kokemamme fyysinen eristäytyminen. Retriiteillä saatetaan itseasiassa harjoittaa meditaatiota fyysisesti hyvinkin lähekkäin, vaikka muuten vältetään tarpeetonta vuorovaikutusta.

Fyysisellä eristäytymisellä ja retriitillä on kuitenkin myös samankaltaisia vaikutuksia. Sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen retriiteillä nimittäin vaikuttaa myös suoraan mielen toimintaan. Kun sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät prosessit vähenevät, mielen toimintakin suuntautuu vähitellen uusille urille. Ulkoisen vuorovaikutuksen sijaan sisäinen maailma nouseekin pääosaan. Relaatiopsykologisesti ajatellen mieli on vuorovaikutusprosessien monimutkainen verkosto. Niinpä muutokset vuorovaikutusprosesseissa ilmenevät muutoksina mielessä. (Tästä voit lukea lisää kirjastani G.H.Mead: Mieli ja minä)

Samalla tavalla kuin retriiteillä tapahtuva sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, fyysisen kontaktin rajoittaminenkin muuttaa voimakkaasti vuorovaikutusprosesseja. Normaalit, totutut tavat kanssakäymiseen muuttuvat ja samalla mielen toiminta siirtyy uudenlaisille urille. Tämä voi olla jännittävää, inspiroivaa, ahdistavaa ja pelottavaa – aivan kuten meditaatioretriittienkin kokemukset.

Miten meditaatioretriittien opit voivat auttaa koteihinsa eristäytyneitä?

Meditaatioretriittien pitämistä on harjoiteltu jo vuosituhansien ajan ja maallikoille suunnatut retriititkin ovat yleistyneet viimeisen sadan vuoden aikana. Voisiko näistä kokemuksista saada jotain oppeja tavallisten ihmisten arkeen tänä fyysisen eristäytymisen aikana? Kokosin tähän muutamia asioita, jotka oman kokemukseni mukaan ovat retriiteillä tärkeitä:

Hyväksy se mitä mielessäsi tapahtuu. Ensimmäinen asia, joka millä tahansa retriitillä tulee vastaan, on se jota jo hieman käsittelimmekin: Retriitti muuttaa mielen toimintaa, jolloin ajattelussa, toiminnassa ja tunteissa voi alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita. Ehkä ajatukset ottavat mielen haltuunsa voimakkaammin kuin tavallisesti, tunteet ovat vahvempia ja fantasiat elävämpiä ja voimakkaampia. Yllättäviä tunteenpurkauksia, kuten surua, voi nousta pintaan ilman mitään selkeää syytä. Toisaalta vastaan voi tulla myös voimakkaita ilon ja yhteyden kokemuksia. Ei siis pidä säikähtää, jos mielen maisemissa tapahtuu yllättäviä muutoksia. Tämä voi olla yksinkertaisesti vain merkki siitä, että tässä tilanteessa on tilaa sellaisille asioille jotka aiemmin ovat peittyneet arjen alle.

Löydä itsellesi polku. Toinen tärkeä asia retriiteillä on harjoituksen muodostama polku. Eri meditaatioperinteissä on monenlaisia harjoituksia ja ei-harjoituksia. Retriitillä näiden harjoitusten yksi tärkeä funktio on tukevan perustan luominen. Koska totutut mielen suojaamisen välineet eivät ole käytössä, joudumme kohtaamaan tuntemattoman maaston. Harjoitus on se turvapaikka, johon voimme palata missä tahansa tilanteessa. Harjoitus voi olla käytännössä esimerkiksi hengitykseen keskittyminen, kehon tuntemusten tarkkailu, rakastavan myötätunnon kehittäminen itseä ja muita kohtaan, yhteyden rakentaminen itseä suurempaan, itseoivalluksen kehittäminen tai vaikkapa läsnäolo ikuisessa nykyhetkessä. Tärkeintä on, että harjoitus on itselle merkityksellinen ja motivoiva – sellainen johon voi turvautua ja jota voi kehittää erilaisissa arjen tilanteissa. Esimerkiksi kirjassani Mielen laboratorio on esitelty harjoituksia, joihin voi syventyä tavallisen arjenkin keskellä.

Rutiinit luovat turvaa. Kaikilla meditaatioretriiteillä on yleensä selkeä rakenne, johon ihmiset voivat turvautua. Herätys on tiettyyn aikaan, samoin ruokailut, työvuorot ja muodolliset harjoitukset. Käyttäytymissäännöt ovat selkeät ja omat velvollisuudet ja työtehtävät on sovittu retriitin käytännön järjestelyjen toimimiseksi. Näin harjoittaja voi syventyä omaan polkuunsa ilman tarvetta pohtia pitkin päivää milloin pitäisi tehdä mitäkin. Turvattomassa tilanteessa turvallisuuden tarve tietysti on suurempi. Jos seinällä on viikon ruokalista ja selkeä suunnitelma siitä miten arki pyörii, vähentää tämä kuormitusta omalta osaltaan. Rutiinit poistavat epävarmuutta ja lisäävät näin turvallisuuden tunnetta.

Kuuntelija auttaa ymmärtämään mitä tapahtuu. Useimmilla retriiteillä on myös opettaja, jonka kanssa on mahdollista käydä keskustelua tarvittaessa. Koska mielen toiminta voi olla yllättävää ja erilaisia kokemuksia voi nousta pintaan, on hyvä päästä välillä keskustelemaan näistä asioista jonkun luotettavan henkilön kanssa. Jos oma mieli on myrskyisä, on rauhoittavaa tavata henkilö, joka ei ole saman myrskyn kuohuissa. Monilla meistä on hyvä ystävä, jonka kanssa voi sopia välillä keskusteluhetken oman arjen kokemusten jakamiseen. Tämä on kuitenkin hieman eri asia kuin tavallinen rupattelu, jossa puhutaan niitä näitä. Enemmänkin kyse on reflektiosta – mitä tällä hetkellä tapahtuu? Tässä suhteessa keskustelu opettajan, terapeutin, työnohjaajan tai jonkun muun kuunteluun perehtyneen henkilön kanssa voisi olla vielä hyödyllisempää.

Keskity oleellisen ja poista turhat häiriötekijät. Oikeastaan kaikki edellä mainitut seikat osallistuvat keskittyneen ja mahdollisimman häiriövapaan ympäristön luomiseen. Häiriöt tarkoittavat tässä yhteydessä kaikkea sellaista, joka saa harjoittajan unohtamaan miksi hän on retriitillä, mikä hänen tavoitteensa on. Toiset ihmiset, arkiaskareet, äänet tai tapahtumat eivät sinänsä ole häiriöitä, vaan enemmänkin mahdollisuuksia tutkia mielen eri aspekteja. Häiriöitä ovat ne tapahtumat, jotka johdattavat harjoittajan pois polulta. Meditaatioretriitillä tällaisia asioita voisivat olla keskustelut muiden harjoittajien kanssa, kännykän selailu tai vaikkapa romaanin lukeminen. Fyysisen eristäytymisen arjessa selkeimmiksi häiriötekijöiksi voisi lukea sosiaalisen median ja keltaisen lehdistön tapaiset addiktoivat uutisoinnit. On hyvin helppoa muodostaa huomaamattaan tapa vilkuilla pitkin päivää uusimmat päivitykset tilanteen etenemisestä. Mutta mitkä näistä tiedoista ovat oikeasti välttämättömiä ja kuinka usein tietoa täytyy omassa arjessa päivittää? Entäpä jos laittaisinkin somen kiinni ja keskittyisin oleelliseen. Ehkä tärkeät uutiset tulevat tietoon ilman addiktiivista nettiselailuakin?

Nauti mahdollisuudesta elää ja kasvaa. Itselleni meditaatioretriitit ovat olleet tärkeä väline itsetuntemuksen ja ”mielentuntemuksen” rakentamiseen. Olenkin huomannut, että näinä fyysisen eristäytymisen aikoina mieli lähtee automaattisesti suuntautumaan vahvemmin polkua kohden. Kun näin tapahtuu, tilanne ei tunnu enää ahdistavalta ja rajoittavalta, vaan oikeastaan mahdollisuudelta syventää omaa polkua. Tulee sellainen tunne, kuin olisin suurella retriitillä miljoonien muiden ihmisten kanssa. Itämaissa lotuksen kukkaa pidetään puhtauden symbolina – sen juuret ovat mudassa, mutta siitä huolimatta se loistaa puhtaana ja kauniina. Suomalainen versio tästä on tietysti lumpeenkukka. Toivonkin, että retriittiperinteiden viisaus voisi auttaa meitä löytämään tästä hankalasta tilanteesta myös henkisen eheytymisen mahdollisuuksia.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja teollisen johtamisen insinööri (MEng), joka on harjoittanut meditaatiota ja retriittejä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä.

Läsnäoloa ja mielenrauhaa etätyöhön

Näinä aikoina stressin käsittelyyn liittyvät taidot ovat koetuksella. Epävarmuus tulevaisuudesta nostaa mieleen kysymyksiä ja samaan aikaan joudumme sopeutumaan suuriin muutoksiin työelämässä ja vapaa-ajan arjessa. Lisääntyvät etätyöt haastavat ihmisiä.

Harvard Medical School suositteli joogaa, meditaatiota ja hengitysharjoituksia ahdistuksen lievittämiseen. Esittelen tässä kirjoituksessa hyväksi toteamani meditaatio-harjoituksen tyyneyden lisäämiseen. Sitä ennen kannattaa kuitenkin tutkia hieman etätyöhön liittyviä kuormitustekijöitä ja niihin vaikuttamista.

6 kysymystä etätyön hyvinvoinnin tutkimiseen

Monet meistä ovat siirtyneet nyt etätyöhön. Osa tekee etätöitä ehkä ensimmäistä kertaa ja suurin osa meistä muistakin nyt paljon enemmän kuin aiemmin. Tämä aiheuttaa tietysti haasteita fyysiselle ergonomialle, mutta myös psykososiaalinen kuormittuminen voi lisääntyä.

Työterveyspsykologit ovat ammattiryhmänä erikoistuneet työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden tutkimiseen. Kuormitustekijöitä tutkitaan aina suhteessa tiettyyn työtehtävään ja tilanteeseen, joten mitään kaikkiin tilanteisiin yleispätevää ohjetta ei ole mahdollista tehdä. Olen kuitenkin listannut tähän muutamia tärkeitä asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

1. Vietätkö päivittäin aikaa etäkokouksissa yli neljä tuntia? Etäkokoukset vaativat paljon keskittymistä, sillä vuorovaikutus on pitkälti kuuloaistin varassa. Videon käyttö voi helpottaa tiedonkäsittelyn kuormitusta jonkin verran, mutta kuormitus on silti kasvokkaisia tapaamisia suurempaa. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että jos etäkokouksiin menee yli puolet työpäivästä, kokousten määrää kannattaa karsia ja hoitaa mahdollisuuksien mukaan tehtäviä myös muilla tavoin.

2. Pidätkö päivittäin lounastauon ja vähintään kaksi lyhyempää taukoa, jolloin poistut työvälineiden äärestä? Kotona voi olla helppoa unohtaa lounas ja syödä välipalatkin työkoneen äärellä. Työtehtävistä irrottautuminen on kuitenkin välttämätöntä palautumisen kannalta, jottei joudu ylivireyden puolelle, josta palautuminen on hitaampaa. Olisikin suositeltavaa pitää pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää, sekä lounastauko ja pari pidempää ”kahvitaukoa”, jolloin irrottautuu työtehtävistä kokonaan.

3. Vietätkö työkavereiden kanssa myös työstä irrallisia ”kahvihetkiä”? Sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen kannalta työn ulkopuolisistakin asioista puhuminen on tärkeää myös etätöissä. Koska kotitoimistolla ei tule luonnostaan epävirallisia käytävä- ja kahvipöytäkeskusteluja, niitä kannattaa tietoisesti järjestää vaikkapa whatsappin tai muun videovälitteisen sovelluksen kautta.

4. Kykenetkö keskittymään työhösi hyvin? Erilaiset häiriötekijät hankaloittavat keskittymistä ja niinpä niiden karsiminen minimiin on tärkeää. Keskittymiskyky kertoo myös yleisestä vireystilasta ja kuormituksesta ja sen heikkeneminen voi olla merkki liiallisesta kuormituksesta.

5. Koetko onnistumisen kokemuksia ja merkityksellisyyttä työssäsi? Yksi selkeä merkki väsymisestä on positiivisten kokemusten vähentyminen. Tällöin kyynisyys saattaa vallata alaa ja työmotivaatio laskea. Kannattaa puuttua tällaisiin merkkeihin mahdollisimman nopeasti. Ota asia esille vaikkapa työkavereiden tai esimiehen kanssa. Myös työterveyshuollosta saa tähän apua.

6. Kykenetkö pitämään työn ja vapaa-ajan erillään toisistaan? Kotoa käsin tehtävä etätyöstä voi olla hankalaa irrottautua, koska työvälineet ylläpitävät helposti työhön liittyviä assosiaatioita ja toisaalta työtehtäviin on helppoa tarttua vaikka iltasella. Palautumisen kannalta on kuitenkin tärkeää irrottautua töistä kunnolla. Työvälineet voi laittaa vaikka kaappiin työpäivän päätteeksi ja ottaa ne esille vain työpäivän ajaksi. Samoin vapaa-ajan kuormitus siirtyy helposti työhön, selkeän rajan veto voi auttaa tässäkin.

Jos nämä kysymykset nostavat esiin kehityskohteita työssäsi, niihin vaikuttaminen on tietysti ensisijaista. Lisäapua etätyön hyvinvointiin voit saada meditatiivisesta keho-mielen parissa työskentelystä.

Tyyneysmeditaatio mielenrauhaan

Harvard Medical School suositteli joogaa, meditaatiota ja hengitysharjoituksia ahdistuksen lievittämiseen. Olen aiemmin esitellyt muutamia päivittäiseen arkeen sopivia meditatiivisia harjoituksia, kuten tietoisuuskata. Asiakastyössäni työterveyspsykologina olen kuitenkin testaillut ja kehitellyt erityisesti ahdistuksen parissa kamppaileville työntekijöille sopivia harjoituksia vireystilan tyynnyttämiseen. Esittelen tässä erään hyvin toimivan harjoituksen, jota voi hyvin tehdä työpäivän aikana, esimerkiksi tauoilla.

Tyyneysmeditaatio (kesto 5-25min)
1. Siirrä huomio hengitykseesi ja pyri löytämään uloshengityksen täsmällinen alkupiste.
2. Pidä huomio uloshengityksessä koko matkan ajan alusta aivan loppuun saakka. Voit halutessasi käyttää apuna tyynnyttävää sanaa, jota toistat uloshengityksen aikana mielessäsi. Lausu sana mielessäsi pitkänä, niin että se kestää koko uloshengityksen ajan (esimerkiksi ”rau-haaaaa”).
3. Ota kasvoillesi pieni hymynpoikanen, ikäänkuin valmistautuisit juuri hymyilemään. Tunne miten silmät ja silmien ympärykset sekä kasvon lihakset rentoutuvat hymyillessäsi.
4. Anna jokaisella uloshengityksellä kehosi rentoutua ja hymyn levitä kasvoiltasi sydämen alueelle, vatsan alueelle ja koko kehoon.

Uloshengitys ja hymy aktivoivat tehokkaasti kehosi rauhoittavaa hermojärjestelmää.  Voit myös meditaation aikana kuvitella itsesi johonkin turvalliseen ja rauhoittavaan paikkaan, kuten meren rannalle tai mökkilaiturille.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on työterveyspsykologi (PsM), teollisen johtamisen insinööri (MEng) ja työnohjaaja, joka on kirjoittanut tietokirjoja tietoisuudesta ja meditatiivisesta työskentelystä. Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä.

Kelluntaa tietoisuuden pinnalla

Avaruusalus, syväjäädytyskone vai aistideprivaatiotankki?

Olen harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta erilaisten kehollisten ja sisäisten harjoitusten kautta. Nyt kokeilin ensimmäistä kertaa aistideprivaatiotankkia, eli tuttavallisemmin ”rentoutuskelluntaa”. Yleisön pyynnöstä päätin kirjoittaa hieman kokemuksestani:

Tietoisuuden pinnalle asettuminen

Peseytymisen ja tankkiin laskeutumisen jälkeen ensimmäinen tehtävä oli tutustuminen ympäristöön ja asennon hakeminen. Valitsin joogasta tutun savasanan eli ”kuolleen asennon”, jossa kädet ovat vartalon sivuilla rentoina. Aika nopeasti huomasin niskan asennon olevan kellunnassa hankalin rasti. Suolavesi pitää kehon aika korkealla jolloin pää raskaampana painuu hieman takakenoiseen asentoon. Tämä ei tuntunut niskassa kovin hyvältä, eikä tarjolla ollut päätä tukeva rengaskaan auttanut asiaa, joten päätin vain hyväksyä asian samaan tapaan kuin polvisäryn meditaatiotyynyllä istuessa.

Tunnin mittainen kelluntajakso alkoi rentouttavalla musiikilla, jota kesti noin 10 minuuttia. En olisi itse kaivannut musiikkia, mutta epäilemättä se voi olla hyödyllinen orientaation apuna, mikäli ei ole tottunut olemaan itsekseen oman mielensä kanssa. Musiikin alkaessa sammutin tankin sisällä sijaitsevasta katkaisijasta valot tankista ja ympäröivästä huoneesta, jolloin ylleni laskeutui täydellinen pimeys. Pidin aluksi tottumuksesta silmiä kiinni, mutta kohta huomasin ettei näköaistimusten suhteen ollut väliä ovatko silmät auki vai kiinni. Päätinkin jättää silmät auki, sillä se vähensi silmäluomiin liittyviä tuntoaistimuksia.

Kelluntatankin erityispiirre onkin juuri se, että kaikki ulkoiset aistimukset on sammutettu minimiin. Ihonlämpöinen vesi ei hetken kuluttua enää tuottanut minkäänlaisia lämpötilaan liittyviä aistimuksia, jolloin ihon tuntoaistimukset olivat minimissä. Aluksi koin pientä suolaveden kirvelyä edellispäivän pienessä peukalon paperiviillossa, mutta sekin tuntemus sammui nopeasti. Vain vedenpinnan liikkeet tuntuivat iholla välillä hengittäessä tai vaikkapa nielaistessa. Muutaman kerran myös ajelehdin niin, että vasemman käden pikkusormi kosketti tankin reunaa. Muutoin tuntoaistimukset liittyivät lähinnä omaan hengitykseen ja lihastuntoaistiin, joka kertoo kehon asennosta. Satunnaisesti sydämen syke kiinnitti huomion ja niskan epämukava asento muistutti itsestään. Kuuloaistimukset häipyivät myös minimiin musiikin lakattua, jolloin oma hengitys oli oikeastaan ainoa kuuloaistimus. Näköaistimuksetkin tulivat lähinnä mielen sisäisistä mielikuvista, jotka välillä muodostivat epämääräisiä muotoja mustuuteen. Näidenkin määrä väheni minimiin, kun erilaiset näköaistimuksiin liittyvät luonnolliset varjokuvat hiipuivat verkkokalvoilta.

Päätin kokeilla kellumista ilman mitään erityistä meditaatioharjoitusta, enkä tämän vuoksi siis pyrkinyt esimerkiksi tarkkailemaan kehontuntemuksia, hengitystä tai mielen ilmiöitäkään. Lepäilin vain vapaassa tietoisuudessa ilman tavoitteita. Meditatiivisessa mielessä kokemus muistutti hyvin paljon normaalia meditaatiota risti-istunnassa. Mielessä risteili välillä erilaisia ajatuksia, kehontuntemuksia ja olotiloja. Koetin pari kertaa korjata niskan asentoa, mutta päädyin lopulta vain rentoutumaan ja annoin pienen epämukavuuden hiipua taustalle, samoin kuin usein vaikkapa polvisärkyjen kanssa isuskellessa.

Jossain kohtaa tunnin loppupuolella huomasin aistieni herkistyneen, sillä miltei säikähdin hieman kuullessani jostain kaukaa matalan kolahduksen, ikään kuin auton oven paukahduksen tai liikenteen ääniä. Samoin huomasin näkeväni meditaatiotankin kannen sauman hehkuvan vaimeaa valoa, vaikka tankki olikin pimeässä huoneessa. Muistin tiibetiläisen pimeän huoneen retriitin, jossa joogin ensimmäiset pari päivää menevät erilaisten valonlähteiden teippaamiseen näköaistin herkistyessä. Vaikka huone oli periaatteessa pimeä ja kelluntatankin kansikin varsin tiivis, ilmeisesti jostain ovenraosta pääsi hieman valoa sisään huoneeseen. Asia oli helppo korjata silmien sulkemisella, mutta lopulta päädyin kuitenkin mieluummin lepuuttamaan silmiä avoimina vähäisestä näköaistimuksesta huolimatta.

Lipuva minäkokemus

Meditatiivisessa mielessä mielenkiintoisin kokemus ilmaantui myöskin tunnin loppupuolella, kun huomasin ”minän sijainnin” alkavan elää. Aistikohteiden vähäisyys alkoi vaikuttamaan minäkokemukseen. Minä ei enää ollutkaan naulattuna siihen tuttuun ja turvalliseen sijaintiin jossain silmien takana, vaan minän kohdistus alkoi hiljalleen lipumaan kehon ulkopuolelle. Tämä voi olla tietysti pelottava kokemus, jos asiaan ei ole aiemmin törmännyt. Omalla harjoituspolullani olen kuitenkin törmännyt vastaavanlaisiin ilmiöihin monilla retriiteillä ja välillä arjessakin, joten tutkiskelin vain ilmiötä mielenkiinnolla ja nautin kyydistä!

Viimeisten viiden minuutin kohdalla tankissa alkoi taas soimaan tuttu musiikki, joka valmisteli tunnin päättymiseen. Olisin mielelläni jatkanut kelluntaa vielä toisenkin tunnin. Pesin suolavedet pois ja siirryin aulan puolelle, jossa oli tarjolla miellyttäviä voiteita ihon kostuttamiseen ja hyvää japanilaista senchaa. Olo oli rentoutunut ja kiireetön, joskin niskan alue muistutti välillä itsestään. Huomasin ilokseni kirjahyllyssä takavuosien henkisen best-sellerin, Anthony DeMellon ”Havahtuminen”, jonka itsekin luin aikanaan varmaan kymmenkunta kertaa.

Loppupäätelmät

Yhteenvetona kiinnostuneille siis sanoisin, että ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu tämä rentoutuskellunta. Pitkään meditaatiota harjoittaneille luvassa ei todennäköisesti ole kovinkaan paljon uutta ja ihmeellistä. Vaikka aistikohteet ovat minimissä, ne eivät tietystikään poistu kokonaan ja esimerkiksi kehotuntemusten tarkkailuun keskittyviä vipassana-harjoituksia tehneet huomaavat varmasti tankissa tekevänsä täysin samaa harjoitusta kuin istumatyynylläkin, samojen tuttujen aistikohteiden kanssa. Meditaatiota harjoittamattomille tai vasta-alkajille kelluntatankki ympäristönä saattaa kuitenkin luoda hyvinkin mielenkiintoisen ja uudenlaisen kokemuksen, sillä todennäköisesti kokemus aistikohteiden häviämisestä on heille huomattavasti suurempi. Pidempään meditaatiota harjoittaneille tämä voi olla myös hyvä työväline tutkia mieltä hieman totutusta poikkeavassa ympäristössä. Itse aion kyllä hyödyntää ja tutkia tätä mahdollisuutta jatkossakin.

Jung, meditaatio ja tietoisuuden absoluuttinen tyhjyys

”Jos katsot tarpeeksi kauan pimeään reikään, havaitset sen joka katsoo sisään. Tämä on havaitsemisen periaate joogassa, joka perii kaiken havaitsemisen tietoisuuden absoluuttisesta tyhjyydestä.”
-C.G.Jungin kirjeestä nobelisti Wolfgang Paulille 29.10.1934 (Kirjasta ”Atom and Archetype”, suom. A-P)

Yleisessä keskustelussa nostetaan usein mindfulness-harjoitusten tärkeimmäksi tavoitteeksi lisätä tietoisuutta siitä, mitä tässä hetkessä tapahtuu. Esimerkiksi hengityksen seuraaminen tai kehotuntemusten skannaus ovat harjoitteita, joissa tietoisuuden valokeila siirretään nykyhetken tapahtumiin. Mindfulness nähdään siis yleisesti harjoituksena, jonka tehtävänä on laajentaa tietoisuutta nykyhetkestä.

Vanhoissa harjoitusperinteissä tämä ei kuitenkaan ole lopullinen tavoite. Nykyhetken tapahtumien tarkkailu on vain yksi työväline kirkastaa tietoisuutta ja tyynnyttää mieltä, jotta perustavammat oivallukset pääsisivät ilmentymään. Perinteisesti näitä oivalluksia on kategorisoitu eri ryhmiin, joista tärkeimpiä ovat tyytymättömyys (duhkha), pysymättömyys (anitya), keskinäisriippuvuus (pratityasamutpada) ja minättömyys (anatman). Tarkempi tutkiminen osoittaa näiden ryhmien kertovan pohjimmiltaan siitä, mitä nykyhetkessä ei ole läsnä. Toisin sanoen oivallus ei pohjaudu nykyhetken tapahtumien tarkkaan havainnointiin, vaan sen näkemiseen mitä ei tapahdu.

Viisausperinteiden sisällä on monia erilaisia näkemyksiä siitä mikä johtaa tällaisiin oivalluksiin. Toiset painottavat asteittaista kehittymistä, jossa keskittymiskyvyn (samadhin) ja tarkkaavuuden hallinnan (mindfulness) avulla pyritään lisäämään selkeää näkemystä, joka lopulta johtaa oivalluksen syntymiseen. Toiset perinteet taas painottavat äkillistä ja yhtäkkistä oivallusta, jota ei voi kehittää minkään menetelmän avulla. Tämän näkemyksen mukaan oivallukset ovat valmiiksi olemassa potentiaalina. Oivallukseen ole mitään tiettyä polkua, vaan se tapahtuu äkisti ja ennalta arvaamatta. Jotkut perinteet pyrkivät yhdistämään molemmat näkökulmat, jolloin harjoitusten avulla pyritään lisäämään oivalluksen mahdollisuutta, vaikkei sen synnyttämiseen suoraa menetelmää olekaan.

C.G. Jung on ehkä tunnetuin viisausperinteisiin perehtynyt modernin psykologian uranuurtaja. Alun lainauksessa hänen kirjeestään kvanttifyysikko Paulille on hieno kuvaus minättömyyden oivalluksen tutkimisesta. Kuka tahansa voi ottaa harjoituksekseen Jungin kuvaaman pimeään reikään katsomisen ja katsoa mitä tapahtuu. Mitä alkaa näkymään, kun ei ole mitään nähtävää? Tämä ei ole meditaatioharjoitus, mutta voisi hyvin olla. Samalla tavalla meditaatiotyynyllä istuva tutkimusmatkailija voi punoa havaitsemisen lankaa sisäänpäin, kunnes havaitsemisen kohteena onkin havaitseminen itse.

Jung nosti tutkimuskohteeksi tiedostamattoman, jota ihminen ei voi suoraan tutkia, mutta johon voi päästä käsiksi erilaisten symbolien ja signaalien kautta. Jungin teorioita hyödyntäen voisi ajatella, että meditatiivisen työskentelynkin tarkoitus on löytää tietoisuudesta lankoja, joita pitkin mieli löytää tiedostamattoman. Tämä tiedostamaton on loputtoman laaja kuin avaruus, ja pohjimmiltaan aivan yhtä tyhjä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut kirjan ”Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus” (Basam Books, 2019). Katso myös lokakuussa 2019 Oulussa alkava Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus, jossa Ari-Pekka toimii pääkouluttajana.

Mindfulness, keskittyminen ja oivallus – tietoisuustaitojen kolme perustaa

Mindfulness on vakiinnuttanut asemansa sekä harjoituksena että terminä suomenkielessäkin. Joitain vuosia sitten sanaa pyrittiin vielä aktiivisesti kääntämään suomeksi. Yleisimmin käytettyjä käännöksiä ovat hyväksyvä tietoinen läsnäolo ja tietoisuustaidot. Kumpikaan ei kuitenkaan ole kovin hyvä käännös mindfulnessille.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo viittaa spesifisti Jon Kabat-Zinnin kehittämän MBSR-menetelmän harjoituksissa käytettävään meditatiiviseen asenteeseen. Tietoisuustaidot puolestaan viittaa laajempaan kokonaisuuteen, josta mindfulness on oikeastaan vain yksi osa. Thick Nhat Hanh’n vuonna 1991 suomeksi käännetyssä kirjassa ”Rauha on jokainen askel” mindfulness käännettiin mielellisyydeksi. Tämä olisi periaatteessa hyvä käännös englanninkieliselle termille, muttei tavoita mindfulnessin alkuperäistä merkitystä. Termin taustalla oleva palinkielinen termi sati viittaa enemmänkin muistamiseen. Hyvistä käännösyrityksistä huolimatta mindfulness jätetäänkin nykyään useimmiten kääntämättä.

Mutta mitä mindfulness oikeastaan tarkoittaa?

Tämä on hyvä kysymys, sillä mindfulness-sanan merkitys elää edelleen. Yleinen tapa jäsentää mindfulnessin merkitystä on nähdä se tietynlaisella asenteella tehtyinä huomion suuntaamisen tai läsnäolon harjoituksina. Esimerkiksi kehotuntemusten tai hengityksen tarkkailu lempeällä asenteella ovat yleisesti käytettyjä mindfulness-harjoituksia.

Nämä merkityksenannot tuntuvat kuitenkin viittaavan yhtä aikaa monenlaisiin asioihin: Huomion suuntaamiseen, keskittymiseen, tietynlaisen tunnetilan tai asenteen kultivointiin, kehotietoisuuteen, jne. Olenkin käyttänyt paljon aikaa tutkiessani mindfulness-sanan vanhoja merkityksiä buddhalaisessa harjoituksessa. Oikea mindfulness (samma-sati) on buddhalaisen kahdeksanosaisen polun seitsemäs osa, joka saa oikeastaan merkityksensä vain suhteessa polun muihin osiin.

Valpas tarkkaavaisuus, keskittyminen ja oivallus

Käytännöllisesti mindfulnessin voisi kääntää sanaparilla valpas tarkkaavaisuus. Valpas tarkkaavaisuus ei ole sama asia kuin keskittyminen tai lempeä harjoitusasenne. Näiden elementtien eroja voi havainnollistaa esimerkillä:

Olet ajamassa autolla työpaikalle. Hyvin levätyn yön jälkeen mielesi on levollinen ja keskityt hyvin liikenteeseen. Noudatat liikennesääntöjä ja reagoit tilanteisiin nopeasti ja joustavasti. Työpaikan pihalla nouset ulos autosta – ja sitten muistat sen – unohdit pysähtyä matkan varrella sijaitsevalle postilaatikolle pudottamaan tärkeän kirjeen.

Tämä havainnollistaa mindfulnessin eli valppaan tarkkaavaisuuden olemusta. Voit olla hyvin keskittynyt ja mielesi voi olla tyynen rauhallinen, mutta tämä ei takaa valpasta tarkkaavaisuutta. Mindfulness on se tietoisuustaitojen osa-alue joka pitää mielessä sen mitä olemme tekemässä ja miksi. Se muistuttaa keskittyneenkin ajon aikana pysähtymään postilaatikolla.

Keskittyminen, läsnäolo hetkessä ja lempeä asenne eivät takaa mindfulnessia. Yleisesti harjoitettu kehotuntemusten tarkkailukin voi helposti muuttua rutiiniksi, jossa keskittyminen on vahvaa mutta mindfulness heikkoa. Lempeys tai positiivinen asenne eivät myöskään ole millään tavalla välttämättömiä vahvan mindfulnessin kannalta. On aivan yhtä tärkeää, tai kenties jopa tärkeämpää, rakentaa valpasta tarkkaavaisuutta ärtyneessä ja kireässä mielentilassa kuin lempeässä ja tyynessä mielentilassa.

Vanhat perinteet eivät itseasiassa pidä mindfulnessia tai keskittymistä tärkeimpänä mielen harjoittamisen alueena. Sen sijaan nostavat oivalluksen harjoituksen tärkeimmäksi osa-alueeksi. Keskittymistä sen enempää kuin valpasta tarkkaavaisuuttakaan ei kehitetä pelkästään niiden itsensä vuoksi. Parhaimmillaan nämä toimivat tukipilareina, joiden varassa harjoittaja pääsee oivalluksen äärelle. Oivallus on jotain, joka muuttaa suhdettamme siihen mitä koemme. Näemme asiat uudessa valossa ja tämä näkökulma avaa meille uusia mahdollisuuksia. Ehkäpä minän kahleemme höltyvät hetkeksi ja näemme tarkemmin oman olemuksemme. Näin voimme tehdä taitavampia valintoja, kun takertuminen omaan persoonaan ei ohjaa liikaa toimintaamme. Tai ehkä kokemamme kärsimyksen täsmällisempi luonne paljastuu ja löydämme sisältämme aitoa lempeyttä itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka avaa tietoisuustaitojen ja mielen olemusta laajemmin kirjassaan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Poluton polku – käsitteisiin koteloituminen (1.4)

Lingpan runon neljäs säe osoittaa jälleen kerran mielen luontoon avaruuden kaltaisena elementtinä, johon ei voi tarttua käsitteellisten työkalujen avulla:

Mieli itsessään, alkuperältään puhdas, on kuin avaruus.
Niin kauan kuin etsit sitä käsitteellisin työkaluin,
olet kuin ötökkä koteloimassa itseään omaan sylkeensä –
Pakkomielteessäsi käännät selkäsi sille, mikä on todella merkityksellistä.
Kuinka kuluneita teidän täytyy olla, te kuuntelijat, kaiken hylkäämisestä!

Säe toistaa jo ensimmäisessä säkeessä esiin tuodun ajatuksen siitä, että käsitteellisten työkalujen avulla ei voida saada kiinni sellaista, joka ei käsitteiden raameihin mahdu. Säkeen ensimmäinen rivi tekee kuitenkin pienen lisäyksen; Lingpa esittää mielen olevan alkuperältään puhdas. Mitä tämä tarkoittaa? Se voi osoittaa siihen, että käsitteellisten lähestymistapojemme vuoksi hämmennämme ja sekoitamme jotain sellaista, joka pohjimmiltaan on täysin selkeää ja puhdasta. Mielen luonto ei vaadi sanallistamista, ei mitään lisäyksiä tai minkään riisumista. Kaikki yritykset vangita mieltä käsitteisiin johtavat vain lisääntyvään sekaannukseen.

Lingpa vertaa käsitteiden ansaa ötökkään, joka koteloi itsensä omaan sylkeensä. Sylki on ötökästä itsestä lähtöisin, eikä se siten voi vangita avaruutta itseensä, se voi oikeastaan vangita vain itse ötökän sisäänsä. Samalla tavalla mekään emme voi kielestä nousevin käsittein vangita sellaista, joka on kielestä riippumatonta. Vaikka kuinka taitavasti asettelemme sanojamme ja rakennamme käsitteellisiä pilvilinnoja, joiden tarkoituksena on koteloida mieli sanalliseen muotoon, emme siinä voi onnistua. Sen sijaan päädymme kutomaan koteloa itsellemme sitä edes huomaamattamme. Kuvittelemme ehkä saaneemme käsitteellisten työkalujen avulla mielen hallintaamme ja rakennamme siitä oppirakennelman, jota saarnaamme itsellemme ja muille. Tämä rakennelma on kuitenkin vain illuusio, joka syntyy siitä, että olemme itse kietoutuneet tukevasti ja turvallisesti luomiemme käsitteiden sisään. Erehdymme pitämään koteloamme avaruutena, sillä emme voi enää havaita mitään muuta kuin tuon meitä ympäröivän käsitteiden kotelon. Mieltä itsessään ei käsitteistämme löydy, mutta emme sitä huomaa.

Lingpa myös kertoo, miten käsitteiden kutominen muodostuu meille pakkomielteeksi. Koska koemme käsitteet turvaksemme, emme enää suostu kohtaamaan maailmaa kotelon ulkopuolella. Käännämme selkämme kaikelle sille, joka uhkaa koteloitumistamme omaan sylkeemme. Tämä on traagista, sillä samalla käännämme selkämme kaikelle todella merkitykselliselle. Käännämme selkämme rajattomalle avaruudelle, joka tarjoaisi loputtomasti mahdollisuuksia vapauteen. Pakkomielteenämme kuitenkin on tuon rajattoman rajoittaminen oman rajoittuneen käsityskykymme ahtaisiin raameihin. Toimimme kuin tähtitieteilijä, joka pyrkii piirtämään avaruudelle rajat, jotta voisi niiden avulla määrittää sen sijainnin. Lopulta päädymme vain koteloimaan oman ajattelumme tiukkaan verkkoon, jonka sisällä ei ole tilaa liikkua.

Säkeen viimeinen rivi kertoo, miten käytännössä joudumme lopulta hylkäämään kaiken todella merkityksellisen. Käsitteiden koteloomme ei nimittäin mahdu mitään muuta kuin kotelo itse; todellisuuden nähdäksemme joutuisimme leikkaamaan kotelomme auki. Tässä pakkomielteisessä itsesuojelussamme ajaudumme ehkä hakemaan turvaa valmiista uskonnollis-filosofisista oppirakennelmista, pyrkien vahvistamaan linnoitustamme oppineiden puheita kuunnellen. Tämä on kuluttava ja uuvuttava polku, joka vaatii jatkuvaa silmien ummistamista kaikelle sille, mikä on ristiriidassa käsitteellisten rakennelmiemme kanssa.

Lingpan runon neljännestä säkeestä voi ehkä kuitenkin löytää myös mahdollisuuden. Koteloituminen on ötökän luonnollisen elämänkaaren vaihe, jonka tehtävä on valmistaa ötökkää metamorfoosille, kokonaisvaltaiselle transformaatiolle. Kotelo on suoja, jonka sisällä toukka kehittyy joksikin muuksi. Lopulta kotelosta murtautuu ulos kaunis perhonen, joka levittää kauniit siipensä, avautuen tuulten vietäväksi. Ehkäpä käsitteisiin koteloituminenkin on vain harjoituksen vaihe, joka on tarkoitus ylittää? Ehkä käsitteiden polkua kulkiessamme todellakin rakennamme koteloa joka mahdollistaa muutoksen? Ja kenties lopulta oivalluksemme murtaa käsitteelliset rakennelmat ja tulemme vapaiksi levittämään siipemme ja kohoamaan tuulen vietäviksi…

Siispä: Näe, miten koteloit itseäsi käsitteiden turvalliseen verkkoon; millaisten oppirakennelmien varassa pyrit itseäsi ja maailmaa ymmärtämään. Havaitse, miten nopea olet kääntämään selkäsi kaikelle koteloitumistasi uhkaavalle todellisuudelle ja miten kuluttavaa tämä kaiken hylkäämisen prosessi on. Tunnustele, oletko jo levännyt muodostamassasi kotelossa riittävän pitkään vai joko olisi aika murtautua ulos?

Poluton polku – luonnollinen polku (1.3)

Lingpan runon aiemmissa säkeissä luodaan yleistä kontekstia ja esitellään joitain käsitteitä. Vasta kolmannessa säkeessä otetaan ensimmäisen kerran kantaa erilaisiin muodollisiin lähestymistapoihin.

(1.3) Millaista on, kun käännät selkäsi luonnolliselle polulle?
Koska olet viehättynyt erheellisistä uskomuksista,
puritaaninen harjoituksesi on heikko,
pohjautunut kun on, johonkin virheelliseen metafyysiseen teoriaan –
Kuinka reaktiivisia olettekaan, te järjettömät äärimmäisyyksien tavoittelijat!

Säe alkaa kysymyksellä, joka nostaa esiin luonnollisuuden. Tämä on jälleen uusi käsite, jota ei oikeastaan millään tavalla avata. Itseasiassa luonnollisuutta ei voikaan mahduttaa sanojen ja käsitteiden muottiin, sillä se menettäisi olemuksensa ja muuttuisi jonkinlaiseksi metafyysiseksi teoriaksi. Lingpa ottaakin säkeessä strategiakseen negaatioiden esittelyn – hän ei kerro mitä luonnollinen polku on, vaan sen mitä se ei (ainakaan) ole.

Hän kertoo, mitä selän kääntäminen luonnolliselle polulle tarkoittaa. Se tarkoittaa jonkinlaiseen metafyysiseen teoriaan takertumista, joka väistämättä johtaa erilaisiin virheellisiin uskomuksiin. Metafyysinen teoria pyrkii kuvaamaan maailman ja oman itsen todellisuutta. Tähän teoriaan pohjautuen meditaation harjoittaja luo erilaisia metodeja ja pyrkimyksiä. Puritaaninen harjoitus viittaa juuri ajatukseen jostain täydellisestä maailmanjärjestyksestä, jota kohden harjoittaja pyrkii. Puritaaninen ihminen pitää itseään virheellisenä ja epätäydellisenä, hän pyrkii jatkuvasti korjaamaan ja parantamaan puutteitaan.

Esimerkkinä metafyysisestä teoriasta voisi pitää oikeastaan mitä tahansa teoriaa, joka yrittää kuvata todellisuutta käsitteellisesti. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, Lingpa itsekin myöntää ensimmäisessä säkeessään olevansa samassa käsitteiden ansassa kuin muutkin ihmiset. Avain on kuitenkin tiedostamisessa. Emme näe toimintamme järjettömyyttä, niitä erheellisiä uskomuksia joihin pyrimme harjoitustamme ripustamaan. Sokea teorian tuijottaminen johtaa utopistiseen täydellisyyden tavoitteluun. Kuvittelemme, että äärimmäisten ponnistelujen kautta voisimme saavuttaa teoreettisen ideaalin. Tämän vuoksi harjoitus on jatkuvaa reagointia ja suunnan korjaamista.

Jos meditaatioharjoituksemme on vaikkapa hengitykseen keskittymistä, pyrimme jatkuvasti olemaan läsnä hengityksessämme. Jokainen ajatuksen harhautuminen tai keskittymisen herpaantuminen on epäonnistuminen, jonka pyrimme välittömästi korjaamaan. Emme ole tyytyväisiä harjoitukseemme ennen kuin se on täydellisessä hallinnassa, emmekä silloinkaan, sillä aina on parannettavaa. Tavoite on aina jossain sellaisessa, jota emme voi vielä saavuttaa. Emme edes ymmärrä täysin sitä teoreettista kehystä, johon olemme harjoituksemme pohjanneet. Kuvittelemme esimerkiksi polun päämäärän olevan täydellistä mielen hallintaa, josta virheetön keskittymiskyky olisi osoitus. Samalla käännämme selkämme sille mikä on luonnollista, epäluonnollisesta ideaalista tulee metafyysisen teoriamme ydin. Harjoituksestamme tulee oman itsen virheellisyyksien pakkomielteistä poistamista.

Samalla harjoituksemme on väistämättä heikko. Voi olla, että keskittymiskykymme todellakin kehittyy, mutta samalla eristäydymme omasta itsestämme. Rakennamme kuvan ideaalisesta itsestä, johon pyrkiminen vaatii jatkuvaa työtä. Samalla ajaudumme huomaamattamme kauemmas siitä ideaalista jonka olemme rakentaneet. Emme hallitse mieltämme, sen sijaan harjoituksemme on jatkuvaa reagoimista omiin erheellisiin uskomuksiimme siitä, miten kokemuksemme ja toimintamme eroaa puritanistisesta utopiastamme. Harjoituksemme on itseään toistava ennustus, joka vahvistaa käsitystämme omasta epätäydellisyydestämme, jota harjoitusmetodien tulisi korjata.

Runon ensimmäinen säe on kysymys ja sellaisenaan sitä voi kenties pitää kutsuna:

Tarkastele meditatiivisen työskentelysi keskellä millaisia vaatimuksia olet itsellesi asettanut, millaisiiin uskomuksiin nuo vaatimukset pohjautuvat ja millainen maailmankatsomus noiden uskomusten pohjalta löytyy.

Poluton polku – Tiedostamattoman ajattelun verkko (1.2)

Ensimmäisessä säkeessä Lingpa osoitti mielen ja tietoisuuden paradoksin. Avaruuden metaforalla hän avasi ymmärrystä tietoisuuden luontoon. Samalla hän kertoi, etteivät esimerkit voi osoittaa tietoisuutta, mutta siitä huolimatta hän pyrkii valaisemaan joitain avainkohtia käsitteiden metodilla.

Toinen säe kuuluu:

(1.2) Millaista on, kun köyhällä miehellä 
on mittaamattoman arvokas aarre kotonaan,
mutta hän ei tiedä sitä? Aivan kuten hän pysyy köyhänä,
sinä pysyt kiedottuna tiedostamattoman ajattelun verkkoon –
Kuinka sydäntä särkevää, te olennot, tietämättöminä samsarassa!

Köyhä mies viittaa vanhojen viisausperinteiden tarinoihin. Näissä inhimillisen kärsimyksen turhuus tuodaan esiin vertauskuvilla kerjäläisestä, joka ei tiedä omistavansa suuria rikkauksia. Kerjäläinen saattaa olla tarinassa rikkaan miehen poika tai sitten hänen talonsa alle tai puutarhaansa on kätketty aarre, josta hän ei ole tietoinen. Paulo Coelhon kuuluisa teos ”Alkemisti”, on juuri tähän teemaan sovitettu kertomus itsensä kadottamisesta ja löytämisestä.

Toinen säe kuvaa jälleen uutta käsitettä – tiedostamatonta. Samalla tavalla kuin tarinoiden rikas mies elää köyhän elämää tietämättömänä omasta todellisesta varallisuudestaan, me kaikki elämme elämäämme tiedostamatta sen koko potentiaalia.

C.G. Jung (1875-1961) popularisoi tiedostamattoman käsitteen omassa laajassa työssään psykiatrian ja psykoanalyysin parissa. Freudista poiketen Jung ei ajatellut tiedostamatonta yksilön mielen sisäisenä piilotajuntana, johon ihminen sysää kaiken torjutun. Sen sijaan hän näki tiedostamattoman paljon laajempana elementtinä, joka sisältää myös yliyksilöllisiä elementtejä. Jung puhui esimerkiksi arkkityyppisistä elementeistä, jotka ovat kollektiivisesti jaettuja, mutta siitä huolimatta yksilöille tiedostamattomia. Reittimme näiden arkkityyppien jäljille kulkee Jungin mukaan symbolien kautta. Symbolit ilmentyvät ihmisille esimerkiksi unina, mielikuvina ja erilaisina häiriöinä, joiden syytä emme tunnista. Vaikka emme voi havaita arkkityyppisiä rakenteita, ne vaikuttavat valtavasti siihen miten ajattelemme ja toimimme. Arkkityyppiset vaikutukset ovat myös usein hallitsemattomia, sillä emme osaa havaita tai tarttua niihin. Arkkityypit ovat tiedostamattomia rakenteita, verkkoja, joihin elämämme on sidoksissa.

Jung näki, että ihmiset voivat kuitenkin laajentaa tietoisuuttaan myös aiemmin tiedostamattomille alueille. Niinpä erilaisia symboleja voi käyttää suuntaviittoina sille, mihin suuntaan meidän olisi itseämme kehitettävä. Tällä tavalla aiemmin tiedostamattomat ajattelu- ja toimintatavat voivat muuttua ainakin osittain tietoisiksi. Silloin ne eivät enää häiritse ja hallitse elämäämme, vaan muuntuvat osaksi tietoista minäämme. Aiemmin hallitsemattomat elementit voivatkin muuntua voimavaroiksemme.

Lingpan runo osoittaa, miten meillä kaikilla on tiedostamaton puolemme, joka on kuin kotiimme piilotettu aarre. Niin kauan kuin kieltäydymme kääntämästä katseemme ja etsintämme omaan mieleemme, elämme kuin kerjäläiset, kiedottuina tiedostamattoman ajattelun verkkoihin. Me luulemme itse ajattelevamme ja toimivamme, mutta Yrjö Kallisen (1886-1976) sanoja lainataksemme ”emme ajattele itse, vaan yhteiskunta ajattelee meissä”. Olemme samsaran unessa, tietämättömiä siitä potentiaalista jonka jo omaamme.

Tämän oivalluksen kautta nousee myös myötätunto kaikkia niitä olentoja kohtaan, jotka vaeltavat kuin kerjäläiset turhan kärsimyksen keskellä. Ei tarvitsisi kuin ottaa lapio kouraan ja vähän kaivaa pihakoivun juurelta löytääkseen aarteen. Sen sijaan valitsemme elämän harhan vallassa, takertuneina tiedostamattomaan ajatteluun, kerjäten ruokaa ja suojaa, voimattomina auttamaan itseämme ja toisiamme. Sydäntä särkevää, totta tosiaan.

Lingpa näyttäisi viittaavan runon tässä säkeessä myös myötätuntoon, joka voisi olla avain oman potentiaalin löytämiseen. Ehkä kärsimys on symboli, joka osoittaa meille jotain tiedostamatonta, josta olisi tärkeää tulla tietoiseksi? Ehkä kohtaamamme kärsimys on tienviitta, joka osoittaa kohti aarteen kätköpaikkaa?

Kärsimykset ja vastoinkäymiset voivat olla harjoitus. Tutki siis kohtaamaasi kärsimystä tarkoin ja katso mihin suuntaan se osoittaa, mihin suuntaan sinun tulisi kasvaa, missä suunnassa kätketyt voimavarasi ovat.

Seuraavissa säkeissä Lingpa havainnollistaa millaisiin tiedostamattomien ajatusten verkkoihin erilaisten muodollisten lähestymistapojen seuraajat ovat tietämättään kietoutuneet.