Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.

Kelluntaa tietoisuuden pinnalla

Avaruusalus, syväjäädytyskone vai aistideprivaatiotankki?

Olen harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta erilaisten kehollisten ja sisäisten harjoitusten kautta. Nyt kokeilin ensimmäistä kertaa aistideprivaatiotankkia, eli tuttavallisemmin ”rentoutuskelluntaa”. Yleisön pyynnöstä päätin kirjoittaa hieman kokemuksestani:

Tietoisuuden pinnalle asettuminen

Peseytymisen ja tankkiin laskeutumisen jälkeen ensimmäinen tehtävä oli tutustuminen ympäristöön ja asennon hakeminen. Valitsin joogasta tutun savasanan eli ”kuolleen asennon”, jossa kädet ovat vartalon sivuilla rentoina. Aika nopeasti huomasin niskan asennon olevan kellunnassa hankalin rasti. Suolavesi pitää kehon aika korkealla jolloin pää raskaampana painuu hieman takakenoiseen asentoon. Tämä ei tuntunut niskassa kovin hyvältä, eikä tarjolla ollut päätä tukeva rengaskaan auttanut asiaa, joten päätin vain hyväksyä asian samaan tapaan kuin polvisäryn meditaatiotyynyllä istuessa.

Tunnin mittainen kelluntajakso alkoi rentouttavalla musiikilla, jota kesti noin 10 minuuttia. En olisi itse kaivannut musiikkia, mutta epäilemättä se voi olla hyödyllinen orientaation apuna, mikäli ei ole tottunut olemaan itsekseen oman mielensä kanssa. Musiikin alkaessa sammutin tankin sisällä sijaitsevasta katkaisijasta valot tankista ja ympäröivästä huoneesta, jolloin ylleni laskeutui täydellinen pimeys. Pidin aluksi tottumuksesta silmiä kiinni, mutta kohta huomasin ettei näköaistimusten suhteen ollut väliä ovatko silmät auki vai kiinni. Päätinkin jättää silmät auki, sillä se vähensi silmäluomiin liittyviä tuntoaistimuksia.

Kelluntatankin erityispiirre onkin juuri se, että kaikki ulkoiset aistimukset on sammutettu minimiin. Ihonlämpöinen vesi ei hetken kuluttua enää tuottanut minkäänlaisia lämpötilaan liittyviä aistimuksia, jolloin ihon tuntoaistimukset olivat minimissä. Aluksi koin pientä suolaveden kirvelyä edellispäivän pienessä peukalon paperiviillossa, mutta sekin tuntemus sammui nopeasti. Vain vedenpinnan liikkeet tuntuivat iholla välillä hengittäessä tai vaikkapa nielaistessa. Muutaman kerran myös ajelehdin niin, että vasemman käden pikkusormi kosketti tankin reunaa. Muutoin tuntoaistimukset liittyivät lähinnä omaan hengitykseen ja lihastuntoaistiin, joka kertoo kehon asennosta. Satunnaisesti sydämen syke kiinnitti huomion ja niskan epämukava asento muistutti itsestään. Kuuloaistimukset häipyivät myös minimiin musiikin lakattua, jolloin oma hengitys oli oikeastaan ainoa kuuloaistimus. Näköaistimuksetkin tulivat lähinnä mielen sisäisistä mielikuvista, jotka välillä muodostivat epämääräisiä muotoja mustuuteen. Näidenkin määrä väheni minimiin, kun erilaiset näköaistimuksiin liittyvät luonnolliset varjokuvat hiipuivat verkkokalvoilta.

Päätin kokeilla kellumista ilman mitään erityistä meditaatioharjoitusta, enkä tämän vuoksi siis pyrkinyt esimerkiksi tarkkailemaan kehontuntemuksia, hengitystä tai mielen ilmiöitäkään. Lepäilin vain vapaassa tietoisuudessa ilman tavoitteita. Meditatiivisessa mielessä kokemus muistutti hyvin paljon normaalia meditaatiota risti-istunnassa. Mielessä risteili välillä erilaisia ajatuksia, kehontuntemuksia ja olotiloja. Koetin pari kertaa korjata niskan asentoa, mutta päädyin lopulta vain rentoutumaan ja annoin pienen epämukavuuden hiipua taustalle, samoin kuin usein vaikkapa polvisärkyjen kanssa isuskellessa.

Jossain kohtaa tunnin loppupuolella huomasin aistieni herkistyneen, sillä miltei säikähdin hieman kuullessani jostain kaukaa matalan kolahduksen, ikään kuin auton oven paukahduksen tai liikenteen ääniä. Samoin huomasin näkeväni meditaatiotankin kannen sauman hehkuvan vaimeaa valoa, vaikka tankki olikin pimeässä huoneessa. Muistin tiibetiläisen pimeän huoneen retriitin, jossa joogin ensimmäiset pari päivää menevät erilaisten valonlähteiden teippaamiseen näköaistin herkistyessä. Vaikka huone oli periaatteessa pimeä ja kelluntatankin kansikin varsin tiivis, ilmeisesti jostain ovenraosta pääsi hieman valoa sisään huoneeseen. Asia oli helppo korjata silmien sulkemisella, mutta lopulta päädyin kuitenkin mieluummin lepuuttamaan silmiä avoimina vähäisestä näköaistimuksesta huolimatta.

Lipuva minäkokemus

Meditatiivisessa mielessä mielenkiintoisin kokemus ilmaantui myöskin tunnin loppupuolella, kun huomasin ”minän sijainnin” alkavan elää. Aistikohteiden vähäisyys alkoi vaikuttamaan minäkokemukseen. Minä ei enää ollutkaan naulattuna siihen tuttuun ja turvalliseen sijaintiin jossain silmien takana, vaan minän kohdistus alkoi hiljalleen lipumaan kehon ulkopuolelle. Tämä voi olla tietysti pelottava kokemus, jos asiaan ei ole aiemmin törmännyt. Omalla harjoituspolullani olen kuitenkin törmännyt vastaavanlaisiin ilmiöihin monilla retriiteillä ja välillä arjessakin, joten tutkiskelin vain ilmiötä mielenkiinnolla ja nautin kyydistä!

Viimeisten viiden minuutin kohdalla tankissa alkoi taas soimaan tuttu musiikki, joka valmisteli tunnin päättymiseen. Olisin mielelläni jatkanut kelluntaa vielä toisenkin tunnin. Pesin suolavedet pois ja siirryin aulan puolelle, jossa oli tarjolla miellyttäviä voiteita ihon kostuttamiseen ja hyvää japanilaista senchaa. Olo oli rentoutunut ja kiireetön, joskin niskan alue muistutti välillä itsestään. Huomasin ilokseni kirjahyllyssä takavuosien henkisen best-sellerin, Anthony DeMellon ”Havahtuminen”, jonka itsekin luin aikanaan varmaan kymmenkunta kertaa.

Loppupäätelmät

Yhteenvetona kiinnostuneille siis sanoisin, että ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu tämä rentoutuskellunta. Pitkään meditaatiota harjoittaneille luvassa ei todennäköisesti ole kovinkaan paljon uutta ja ihmeellistä. Vaikka aistikohteet ovat minimissä, ne eivät tietystikään poistu kokonaan ja esimerkiksi kehotuntemusten tarkkailuun keskittyviä vipassana-harjoituksia tehneet huomaavat varmasti tankissa tekevänsä täysin samaa harjoitusta kuin istumatyynylläkin, samojen tuttujen aistikohteiden kanssa. Meditaatiota harjoittamattomille tai vasta-alkajille kelluntatankki ympäristönä saattaa kuitenkin luoda hyvinkin mielenkiintoisen ja uudenlaisen kokemuksen, sillä todennäköisesti kokemus aistikohteiden häviämisestä on heille huomattavasti suurempi. Pidempään meditaatiota harjoittaneille tämä voi olla myös hyvä työväline tutkia mieltä hieman totutusta poikkeavassa ympäristössä. Itse aion kyllä hyödyntää ja tutkia tätä mahdollisuutta jatkossakin.

Jung, meditaatio ja tietoisuuden absoluuttinen tyhjyys

”Jos katsot tarpeeksi kauan pimeään reikään, havaitset sen joka katsoo sisään. Tämä on havaitsemisen periaate joogassa, joka perii kaiken havaitsemisen tietoisuuden absoluuttisesta tyhjyydestä.”
-C.G.Jungin kirjeestä nobelisti Wolfgang Paulille 29.10.1934 (Kirjasta ”Atom and Archetype”, suom. A-P)

Yleisessä keskustelussa nostetaan usein mindfulness-harjoitusten tärkeimmäksi tavoitteeksi lisätä tietoisuutta siitä, mitä tässä hetkessä tapahtuu. Esimerkiksi hengityksen seuraaminen tai kehotuntemusten skannaus ovat harjoitteita, joissa tietoisuuden valokeila siirretään nykyhetken tapahtumiin. Mindfulness nähdään siis yleisesti harjoituksena, jonka tehtävänä on laajentaa tietoisuutta nykyhetkestä.

Vanhoissa harjoitusperinteissä tämä ei kuitenkaan ole lopullinen tavoite. Nykyhetken tapahtumien tarkkailu on vain yksi työväline kirkastaa tietoisuutta ja tyynnyttää mieltä, jotta perustavammat oivallukset pääsisivät ilmentymään. Perinteisesti näitä oivalluksia on kategorisoitu eri ryhmiin, joista tärkeimpiä ovat tyytymättömyys (duhkha), pysymättömyys (anitya), keskinäisriippuvuus (pratityasamutpada) ja minättömyys (anatman). Tarkempi tutkiminen osoittaa näiden ryhmien kertovan pohjimmiltaan siitä, mitä nykyhetkessä ei ole läsnä. Toisin sanoen oivallus ei pohjaudu nykyhetken tapahtumien tarkkaan havainnointiin, vaan sen näkemiseen mitä ei tapahdu.

Viisausperinteiden sisällä on monia erilaisia näkemyksiä siitä mikä johtaa tällaisiin oivalluksiin. Toiset painottavat asteittaista kehittymistä, jossa keskittymiskyvyn (samadhin) ja tarkkaavuuden hallinnan (mindfulness) avulla pyritään lisäämään selkeää näkemystä, joka lopulta johtaa oivalluksen syntymiseen. Toiset perinteet taas painottavat äkillistä ja yhtäkkistä oivallusta, jota ei voi kehittää minkään menetelmän avulla. Tämän näkemyksen mukaan oivallukset ovat valmiiksi olemassa potentiaalina. Oivallukseen ole mitään tiettyä polkua, vaan se tapahtuu äkisti ja ennalta arvaamatta. Jotkut perinteet pyrkivät yhdistämään molemmat näkökulmat, jolloin harjoitusten avulla pyritään lisäämään oivalluksen mahdollisuutta, vaikkei sen synnyttämiseen suoraa menetelmää olekaan.

C.G. Jung on ehkä tunnetuin viisausperinteisiin perehtynyt modernin psykologian uranuurtaja. Alun lainauksessa hänen kirjeestään kvanttifyysikko Paulille on hieno kuvaus minättömyyden oivalluksen tutkimisesta. Kuka tahansa voi ottaa harjoituksekseen Jungin kuvaaman pimeään reikään katsomisen ja katsoa mitä tapahtuu. Mitä alkaa näkymään, kun ei ole mitään nähtävää? Tämä ei ole meditaatioharjoitus, mutta voisi hyvin olla. Samalla tavalla meditaatiotyynyllä istuva tutkimusmatkailija voi punoa havaitsemisen lankaa sisäänpäin, kunnes havaitsemisen kohteena onkin havaitseminen itse.

Jung nosti tutkimuskohteeksi tiedostamattoman, jota ihminen ei voi suoraan tutkia, mutta johon voi päästä käsiksi erilaisten symbolien ja signaalien kautta. Jungin teorioita hyödyntäen voisi ajatella, että meditatiivisen työskentelynkin tarkoitus on löytää tietoisuudesta lankoja, joita pitkin mieli löytää tiedostamattoman. Tämä tiedostamaton on loputtoman laaja kuin avaruus, ja pohjimmiltaan aivan yhtä tyhjä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut kirjan ”Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus” (Basam Books, 2019). Katso myös lokakuussa 2019 Oulussa alkava Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus, jossa Ari-Pekka toimii pääkouluttajana.

Poluton polku – käsitteisiin koteloituminen (1.4)

Lingpan runon neljäs säe osoittaa jälleen kerran mielen luontoon avaruuden kaltaisena elementtinä, johon ei voi tarttua käsitteellisten työkalujen avulla:

Mieli itsessään, alkuperältään puhdas, on kuin avaruus.
Niin kauan kuin etsit sitä käsitteellisin työkaluin,
olet kuin ötökkä koteloimassa itseään omaan sylkeensä –
Pakkomielteessäsi käännät selkäsi sille, mikä on todella merkityksellistä.
Kuinka kuluneita teidän täytyy olla, te kuuntelijat, kaiken hylkäämisestä!

Säe toistaa jo ensimmäisessä säkeessä esiin tuodun ajatuksen siitä, että käsitteellisten työkalujen avulla ei voida saada kiinni sellaista, joka ei käsitteiden raameihin mahdu. Säkeen ensimmäinen rivi tekee kuitenkin pienen lisäyksen; Lingpa esittää mielen olevan alkuperältään puhdas. Mitä tämä tarkoittaa? Se voi osoittaa siihen, että käsitteellisten lähestymistapojemme vuoksi hämmennämme ja sekoitamme jotain sellaista, joka pohjimmiltaan on täysin selkeää ja puhdasta. Mielen luonto ei vaadi sanallistamista, ei mitään lisäyksiä tai minkään riisumista. Kaikki yritykset vangita mieltä käsitteisiin johtavat vain lisääntyvään sekaannukseen.

Lingpa vertaa käsitteiden ansaa ötökkään, joka koteloi itsensä omaan sylkeensä. Sylki on ötökästä itsestä lähtöisin, eikä se siten voi vangita avaruutta itseensä, se voi oikeastaan vangita vain itse ötökän sisäänsä. Samalla tavalla mekään emme voi kielestä nousevin käsittein vangita sellaista, joka on kielestä riippumatonta. Vaikka kuinka taitavasti asettelemme sanojamme ja rakennamme käsitteellisiä pilvilinnoja, joiden tarkoituksena on koteloida mieli sanalliseen muotoon, emme siinä voi onnistua. Sen sijaan päädymme kutomaan koteloa itsellemme sitä edes huomaamattamme. Kuvittelemme ehkä saaneemme käsitteellisten työkalujen avulla mielen hallintaamme ja rakennamme siitä oppirakennelman, jota saarnaamme itsellemme ja muille. Tämä rakennelma on kuitenkin vain illuusio, joka syntyy siitä, että olemme itse kietoutuneet tukevasti ja turvallisesti luomiemme käsitteiden sisään. Erehdymme pitämään koteloamme avaruutena, sillä emme voi enää havaita mitään muuta kuin tuon meitä ympäröivän käsitteiden kotelon. Mieltä itsessään ei käsitteistämme löydy, mutta emme sitä huomaa.

Lingpa myös kertoo, miten käsitteiden kutominen muodostuu meille pakkomielteeksi. Koska koemme käsitteet turvaksemme, emme enää suostu kohtaamaan maailmaa kotelon ulkopuolella. Käännämme selkämme kaikelle sille, joka uhkaa koteloitumistamme omaan sylkeemme. Tämä on traagista, sillä samalla käännämme selkämme kaikelle todella merkitykselliselle. Käännämme selkämme rajattomalle avaruudelle, joka tarjoaisi loputtomasti mahdollisuuksia vapauteen. Pakkomielteenämme kuitenkin on tuon rajattoman rajoittaminen oman rajoittuneen käsityskykymme ahtaisiin raameihin. Toimimme kuin tähtitieteilijä, joka pyrkii piirtämään avaruudelle rajat, jotta voisi niiden avulla määrittää sen sijainnin. Lopulta päädymme vain koteloimaan oman ajattelumme tiukkaan verkkoon, jonka sisällä ei ole tilaa liikkua.

Säkeen viimeinen rivi kertoo, miten käytännössä joudumme lopulta hylkäämään kaiken todella merkityksellisen. Käsitteiden koteloomme ei nimittäin mahdu mitään muuta kuin kotelo itse; todellisuuden nähdäksemme joutuisimme leikkaamaan kotelomme auki. Tässä pakkomielteisessä itsesuojelussamme ajaudumme ehkä hakemaan turvaa valmiista uskonnollis-filosofisista oppirakennelmista, pyrkien vahvistamaan linnoitustamme oppineiden puheita kuunnellen. Tämä on kuluttava ja uuvuttava polku, joka vaatii jatkuvaa silmien ummistamista kaikelle sille, mikä on ristiriidassa käsitteellisten rakennelmiemme kanssa.

Lingpan runon neljännestä säkeestä voi ehkä kuitenkin löytää myös mahdollisuuden. Koteloituminen on ötökän luonnollisen elämänkaaren vaihe, jonka tehtävä on valmistaa ötökkää metamorfoosille, kokonaisvaltaiselle transformaatiolle. Kotelo on suoja, jonka sisällä toukka kehittyy joksikin muuksi. Lopulta kotelosta murtautuu ulos kaunis perhonen, joka levittää kauniit siipensä, avautuen tuulten vietäväksi. Ehkäpä käsitteisiin koteloituminenkin on vain harjoituksen vaihe, joka on tarkoitus ylittää? Ehkä käsitteiden polkua kulkiessamme todellakin rakennamme koteloa joka mahdollistaa muutoksen? Ja kenties lopulta oivalluksemme murtaa käsitteelliset rakennelmat ja tulemme vapaiksi levittämään siipemme ja kohoamaan tuulen vietäviksi…

Siispä: Näe, miten koteloit itseäsi käsitteiden turvalliseen verkkoon; millaisten oppirakennelmien varassa pyrit itseäsi ja maailmaa ymmärtämään. Havaitse, miten nopea olet kääntämään selkäsi kaikelle koteloitumistasi uhkaavalle todellisuudelle ja miten kuluttavaa tämä kaiken hylkäämisen prosessi on. Tunnustele, oletko jo levännyt muodostamassasi kotelossa riittävän pitkään vai joko olisi aika murtautua ulos?

Poluton polku – luonnollinen polku (1.3)

Lingpan runon aiemmissa säkeissä luodaan yleistä kontekstia ja esitellään joitain käsitteitä. Vasta kolmannessa säkeessä otetaan ensimmäisen kerran kantaa erilaisiin muodollisiin lähestymistapoihin.

(1.3) Millaista on, kun käännät selkäsi luonnolliselle polulle?
Koska olet viehättynyt erheellisistä uskomuksista,
puritaaninen harjoituksesi on heikko,
pohjautunut kun on, johonkin virheelliseen metafyysiseen teoriaan –
Kuinka reaktiivisia olettekaan, te järjettömät äärimmäisyyksien tavoittelijat!

Säe alkaa kysymyksellä, joka nostaa esiin luonnollisuuden. Tämä on jälleen uusi käsite, jota ei oikeastaan millään tavalla avata. Itseasiassa luonnollisuutta ei voikaan mahduttaa sanojen ja käsitteiden muottiin, sillä se menettäisi olemuksensa ja muuttuisi jonkinlaiseksi metafyysiseksi teoriaksi. Lingpa ottaakin säkeessä strategiakseen negaatioiden esittelyn – hän ei kerro mitä luonnollinen polku on, vaan sen mitä se ei (ainakaan) ole.

Hän kertoo, mitä selän kääntäminen luonnolliselle polulle tarkoittaa. Se tarkoittaa jonkinlaiseen metafyysiseen teoriaan takertumista, joka väistämättä johtaa erilaisiin virheellisiin uskomuksiin. Metafyysinen teoria pyrkii kuvaamaan maailman ja oman itsen todellisuutta. Tähän teoriaan pohjautuen meditaation harjoittaja luo erilaisia metodeja ja pyrkimyksiä. Puritaaninen harjoitus viittaa juuri ajatukseen jostain täydellisestä maailmanjärjestyksestä, jota kohden harjoittaja pyrkii. Puritaaninen ihminen pitää itseään virheellisenä ja epätäydellisenä, hän pyrkii jatkuvasti korjaamaan ja parantamaan puutteitaan.

Esimerkkinä metafyysisestä teoriasta voisi pitää oikeastaan mitä tahansa teoriaa, joka yrittää kuvata todellisuutta käsitteellisesti. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, Lingpa itsekin myöntää ensimmäisessä säkeessään olevansa samassa käsitteiden ansassa kuin muutkin ihmiset. Avain on kuitenkin tiedostamisessa. Emme näe toimintamme järjettömyyttä, niitä erheellisiä uskomuksia joihin pyrimme harjoitustamme ripustamaan. Sokea teorian tuijottaminen johtaa utopistiseen täydellisyyden tavoitteluun. Kuvittelemme, että äärimmäisten ponnistelujen kautta voisimme saavuttaa teoreettisen ideaalin. Tämän vuoksi harjoitus on jatkuvaa reagointia ja suunnan korjaamista.

Jos meditaatioharjoituksemme on vaikkapa hengitykseen keskittymistä, pyrimme jatkuvasti olemaan läsnä hengityksessämme. Jokainen ajatuksen harhautuminen tai keskittymisen herpaantuminen on epäonnistuminen, jonka pyrimme välittömästi korjaamaan. Emme ole tyytyväisiä harjoitukseemme ennen kuin se on täydellisessä hallinnassa, emmekä silloinkaan, sillä aina on parannettavaa. Tavoite on aina jossain sellaisessa, jota emme voi vielä saavuttaa. Emme edes ymmärrä täysin sitä teoreettista kehystä, johon olemme harjoituksemme pohjanneet. Kuvittelemme esimerkiksi polun päämäärän olevan täydellistä mielen hallintaa, josta virheetön keskittymiskyky olisi osoitus. Samalla käännämme selkämme sille mikä on luonnollista, epäluonnollisesta ideaalista tulee metafyysisen teoriamme ydin. Harjoituksestamme tulee oman itsen virheellisyyksien pakkomielteistä poistamista.

Samalla harjoituksemme on väistämättä heikko. Voi olla, että keskittymiskykymme todellakin kehittyy, mutta samalla eristäydymme omasta itsestämme. Rakennamme kuvan ideaalisesta itsestä, johon pyrkiminen vaatii jatkuvaa työtä. Samalla ajaudumme huomaamattamme kauemmas siitä ideaalista jonka olemme rakentaneet. Emme hallitse mieltämme, sen sijaan harjoituksemme on jatkuvaa reagoimista omiin erheellisiin uskomuksiimme siitä, miten kokemuksemme ja toimintamme eroaa puritanistisesta utopiastamme. Harjoituksemme on itseään toistava ennustus, joka vahvistaa käsitystämme omasta epätäydellisyydestämme, jota harjoitusmetodien tulisi korjata.

Runon ensimmäinen säe on kysymys ja sellaisenaan sitä voi kenties pitää kutsuna:

Tarkastele meditatiivisen työskentelysi keskellä millaisia vaatimuksia olet itsellesi asettanut, millaisiiin uskomuksiin nuo vaatimukset pohjautuvat ja millainen maailmankatsomus noiden uskomusten pohjalta löytyy.

Poluton polku – Tiedostamattoman ajattelun verkko (1.2)

Ensimmäisessä säkeessä Lingpa osoitti mielen ja tietoisuuden paradoksin. Avaruuden metaforalla hän avasi ymmärrystä tietoisuuden luontoon. Samalla hän kertoi, etteivät esimerkit voi osoittaa tietoisuutta, mutta siitä huolimatta hän pyrkii valaisemaan joitain avainkohtia käsitteiden metodilla.

Toinen säe kuuluu:

(1.2) Millaista on, kun köyhällä miehellä 
on mittaamattoman arvokas aarre kotonaan,
mutta hän ei tiedä sitä? Aivan kuten hän pysyy köyhänä,
sinä pysyt kiedottuna tiedostamattoman ajattelun verkkoon –
Kuinka sydäntä särkevää, te olennot, tietämättöminä samsarassa!

Köyhä mies viittaa vanhojen viisausperinteiden tarinoihin. Näissä inhimillisen kärsimyksen turhuus tuodaan esiin vertauskuvilla kerjäläisestä, joka ei tiedä omistavansa suuria rikkauksia. Kerjäläinen saattaa olla tarinassa rikkaan miehen poika tai sitten hänen talonsa alle tai puutarhaansa on kätketty aarre, josta hän ei ole tietoinen. Paulo Coelhon kuuluisa teos ”Alkemisti”, on juuri tähän teemaan sovitettu kertomus itsensä kadottamisesta ja löytämisestä.

Toinen säe kuvaa jälleen uutta käsitettä – tiedostamatonta. Samalla tavalla kuin tarinoiden rikas mies elää köyhän elämää tietämättömänä omasta todellisesta varallisuudestaan, me kaikki elämme elämäämme tiedostamatta sen koko potentiaalia.

C.G. Jung (1875-1961) popularisoi tiedostamattoman käsitteen omassa laajassa työssään psykiatrian ja psykoanalyysin parissa. Freudista poiketen Jung ei ajatellut tiedostamatonta yksilön mielen sisäisenä piilotajuntana, johon ihminen sysää kaiken torjutun. Sen sijaan hän näki tiedostamattoman paljon laajempana elementtinä, joka sisältää myös yliyksilöllisiä elementtejä. Jung puhui esimerkiksi arkkityyppisistä elementeistä, jotka ovat kollektiivisesti jaettuja, mutta siitä huolimatta yksilöille tiedostamattomia. Reittimme näiden arkkityyppien jäljille kulkee Jungin mukaan symbolien kautta. Symbolit ilmentyvät ihmisille esimerkiksi unina, mielikuvina ja erilaisina häiriöinä, joiden syytä emme tunnista. Vaikka emme voi havaita arkkityyppisiä rakenteita, ne vaikuttavat valtavasti siihen miten ajattelemme ja toimimme. Arkkityyppiset vaikutukset ovat myös usein hallitsemattomia, sillä emme osaa havaita tai tarttua niihin. Arkkityypit ovat tiedostamattomia rakenteita, verkkoja, joihin elämämme on sidoksissa.

Jung näki, että ihmiset voivat kuitenkin laajentaa tietoisuuttaan myös aiemmin tiedostamattomille alueille. Niinpä erilaisia symboleja voi käyttää suuntaviittoina sille, mihin suuntaan meidän olisi itseämme kehitettävä. Tällä tavalla aiemmin tiedostamattomat ajattelu- ja toimintatavat voivat muuttua ainakin osittain tietoisiksi. Silloin ne eivät enää häiritse ja hallitse elämäämme, vaan muuntuvat osaksi tietoista minäämme. Aiemmin hallitsemattomat elementit voivatkin muuntua voimavaroiksemme.

Lingpan runo osoittaa, miten meillä kaikilla on tiedostamaton puolemme, joka on kuin kotiimme piilotettu aarre. Niin kauan kuin kieltäydymme kääntämästä katseemme ja etsintämme omaan mieleemme, elämme kuin kerjäläiset, kiedottuina tiedostamattoman ajattelun verkkoihin. Me luulemme itse ajattelevamme ja toimivamme, mutta Yrjö Kallisen (1886-1976) sanoja lainataksemme ”emme ajattele itse, vaan yhteiskunta ajattelee meissä”. Olemme samsaran unessa, tietämättömiä siitä potentiaalista jonka jo omaamme.

Tämän oivalluksen kautta nousee myös myötätunto kaikkia niitä olentoja kohtaan, jotka vaeltavat kuin kerjäläiset turhan kärsimyksen keskellä. Ei tarvitsisi kuin ottaa lapio kouraan ja vähän kaivaa pihakoivun juurelta löytääkseen aarteen. Sen sijaan valitsemme elämän harhan vallassa, takertuneina tiedostamattomaan ajatteluun, kerjäten ruokaa ja suojaa, voimattomina auttamaan itseämme ja toisiamme. Sydäntä särkevää, totta tosiaan.

Lingpa näyttäisi viittaavan runon tässä säkeessä myös myötätuntoon, joka voisi olla avain oman potentiaalin löytämiseen. Ehkä kärsimys on symboli, joka osoittaa meille jotain tiedostamatonta, josta olisi tärkeää tulla tietoiseksi? Ehkä kohtaamamme kärsimys on tienviitta, joka osoittaa kohti aarteen kätköpaikkaa?

Kärsimykset ja vastoinkäymiset voivat olla harjoitus. Tutki siis kohtaamaasi kärsimystä tarkoin ja katso mihin suuntaan se osoittaa, mihin suuntaan sinun tulisi kasvaa, missä suunnassa kätketyt voimavarasi ovat.

Seuraavissa säkeissä Lingpa havainnollistaa millaisiin tiedostamattomien ajatusten verkkoihin erilaisten muodollisten lähestymistapojen seuraajat ovat tietämättään kietoutuneet.

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.