Meditaatioretriittien viisautta kotieristäytymisen arkeen

Kuva: (c) Ari-Pekka Skarp, Lammin retriittikeskus

Tällä hetkellä joudumme kaikki välttämään fyysistä kontaktia perhekuntamme ulkopuolisiin ihmisiin. Vaikka fyysisen etäisyyden pitäminen ei tarkoita sosiaalisten kontaktien vähentämistä, käytännössä myös sosiaalinen kontakti ihmisiin heikkenee. Teknologian mahdollistamista etäkontakteista huolimatta olemme vahvasti kehollisia olentoja. Etäkontaktit eivät tämän vuoksi täysin korvaa moniaistista, jaetun tilan tuomaa läsnäolon tuntua.

Vanhoissa viisausperinteissä retriittejä on käytetty iät ja ajat meditatiivisen työskentelyn apukeinoina. Maallikoille suunnatut muutamien päivien tai viikkojen mittaiset lyhyet retriitit saivat alkunsa jo 1900-luvun vaihteen tienoilla. Burmassa oli vallalla vahvoja meditaatioliikkeitä, jotka kannustivat myös maallikkoja meditaatioharjoituksiin. Maallikoille kokopäiväinen omistautuminen meditaatioon ei ole mahdollista, joten lyhyiden retriittien kehittäminen antoi heillekin mahdollisuuden irrottautua hetkeksi tavallisesta arjesta ja keskittyä meditaatioharjoitukseen luostarinomaisessa ympäristössä.

Tavallisen kanssakäymisen rajoittaminen muuttaa mielen toimintaa

Retriitille vetäytymisellä on monia tarkoituksia. Yksi selkeimmin havaittavista on tarpeettoman sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, jotta harjoittaja voi keskittyä mahdollisimman täydellisesti meditatiiviseen työskentelyyn. Tässä mielessä retriitti on tietysti toisenlainen tilanne kuin nyt kokemamme fyysinen eristäytyminen. Retriiteillä saatetaan itseasiassa harjoittaa meditaatiota fyysisesti hyvinkin lähekkäin, vaikka muuten vältetään tarpeetonta vuorovaikutusta.

Fyysisellä eristäytymisellä ja retriitillä on kuitenkin myös samankaltaisia vaikutuksia. Sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen retriiteillä nimittäin vaikuttaa myös suoraan mielen toimintaan. Kun sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät prosessit vähenevät, mielen toimintakin suuntautuu vähitellen uusille urille. Ulkoisen vuorovaikutuksen sijaan sisäinen maailma nouseekin pääosaan. Relaatiopsykologisesti ajatellen mieli on vuorovaikutusprosessien monimutkainen verkosto. Niinpä muutokset vuorovaikutusprosesseissa ilmenevät muutoksina mielessä. (Tästä voit lukea lisää kirjastani G.H.Mead: Mieli ja minä)

Samalla tavalla kuin retriiteillä tapahtuva sosiaalisen vuorovaikutuksen rajoittaminen, fyysisen kontaktin rajoittaminenkin muuttaa voimakkaasti vuorovaikutusprosesseja. Normaalit, totutut tavat kanssakäymiseen muuttuvat ja samalla mielen toiminta siirtyy uudenlaisille urille. Tämä voi olla jännittävää, inspiroivaa, ahdistavaa ja pelottavaa – aivan kuten meditaatioretriittienkin kokemukset.

Miten meditaatioretriittien opit voivat auttaa koteihinsa eristäytyneitä?

Meditaatioretriittien pitämistä on harjoiteltu jo vuosituhansien ajan ja maallikoille suunnatut retriititkin ovat yleistyneet viimeisen sadan vuoden aikana. Voisiko näistä kokemuksista saada jotain oppeja tavallisten ihmisten arkeen tänä fyysisen eristäytymisen aikana? Kokosin tähän muutamia asioita, jotka oman kokemukseni mukaan ovat retriiteillä tärkeitä:

Hyväksy se mitä mielessäsi tapahtuu. Ensimmäinen asia, joka millä tahansa retriitillä tulee vastaan, on se jota jo hieman käsittelimmekin: Retriitti muuttaa mielen toimintaa, jolloin ajattelussa, toiminnassa ja tunteissa voi alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita. Ehkä ajatukset ottavat mielen haltuunsa voimakkaammin kuin tavallisesti, tunteet ovat vahvempia ja fantasiat elävämpiä ja voimakkaampia. Yllättäviä tunteenpurkauksia, kuten surua, voi nousta pintaan ilman mitään selkeää syytä. Toisaalta vastaan voi tulla myös voimakkaita ilon ja yhteyden kokemuksia. Ei siis pidä säikähtää, jos mielen maisemissa tapahtuu yllättäviä muutoksia. Tämä voi olla yksinkertaisesti vain merkki siitä, että tässä tilanteessa on tilaa sellaisille asioille jotka aiemmin ovat peittyneet arjen alle.

Löydä itsellesi polku. Toinen tärkeä asia retriiteillä on harjoituksen muodostama polku. Eri meditaatioperinteissä on monenlaisia harjoituksia ja ei-harjoituksia. Retriitillä näiden harjoitusten yksi tärkeä funktio on tukevan perustan luominen. Koska totutut mielen suojaamisen välineet eivät ole käytössä, joudumme kohtaamaan tuntemattoman maaston. Harjoitus on se turvapaikka, johon voimme palata missä tahansa tilanteessa. Harjoitus voi olla käytännössä esimerkiksi hengitykseen keskittyminen, kehon tuntemusten tarkkailu, rakastavan myötätunnon kehittäminen itseä ja muita kohtaan, yhteyden rakentaminen itseä suurempaan, itseoivalluksen kehittäminen tai vaikkapa läsnäolo ikuisessa nykyhetkessä. Tärkeintä on, että harjoitus on itselle merkityksellinen ja motivoiva – sellainen johon voi turvautua ja jota voi kehittää erilaisissa arjen tilanteissa. Esimerkiksi kirjassani Mielen laboratorio on esitelty harjoituksia, joihin voi syventyä tavallisen arjenkin keskellä.

Rutiinit luovat turvaa. Kaikilla meditaatioretriiteillä on yleensä selkeä rakenne, johon ihmiset voivat turvautua. Herätys on tiettyyn aikaan, samoin ruokailut, työvuorot ja muodolliset harjoitukset. Käyttäytymissäännöt ovat selkeät ja omat velvollisuudet ja työtehtävät on sovittu retriitin käytännön järjestelyjen toimimiseksi. Näin harjoittaja voi syventyä omaan polkuunsa ilman tarvetta pohtia pitkin päivää milloin pitäisi tehdä mitäkin. Turvattomassa tilanteessa turvallisuuden tarve tietysti on suurempi. Jos seinällä on viikon ruokalista ja selkeä suunnitelma siitä miten arki pyörii, vähentää tämä kuormitusta omalta osaltaan. Rutiinit poistavat epävarmuutta ja lisäävät näin turvallisuuden tunnetta.

Kuuntelija auttaa ymmärtämään mitä tapahtuu. Useimmilla retriiteillä on myös opettaja, jonka kanssa on mahdollista käydä keskustelua tarvittaessa. Koska mielen toiminta voi olla yllättävää ja erilaisia kokemuksia voi nousta pintaan, on hyvä päästä välillä keskustelemaan näistä asioista jonkun luotettavan henkilön kanssa. Jos oma mieli on myrskyisä, on rauhoittavaa tavata henkilö, joka ei ole saman myrskyn kuohuissa. Monilla meistä on hyvä ystävä, jonka kanssa voi sopia välillä keskusteluhetken oman arjen kokemusten jakamiseen. Tämä on kuitenkin hieman eri asia kuin tavallinen rupattelu, jossa puhutaan niitä näitä. Enemmänkin kyse on reflektiosta – mitä tällä hetkellä tapahtuu? Tässä suhteessa keskustelu opettajan, terapeutin, työnohjaajan tai jonkun muun kuunteluun perehtyneen henkilön kanssa voisi olla vielä hyödyllisempää.

Keskity oleellisen ja poista turhat häiriötekijät. Oikeastaan kaikki edellä mainitut seikat osallistuvat keskittyneen ja mahdollisimman häiriövapaan ympäristön luomiseen. Häiriöt tarkoittavat tässä yhteydessä kaikkea sellaista, joka saa harjoittajan unohtamaan miksi hän on retriitillä, mikä hänen tavoitteensa on. Toiset ihmiset, arkiaskareet, äänet tai tapahtumat eivät sinänsä ole häiriöitä, vaan enemmänkin mahdollisuuksia tutkia mielen eri aspekteja. Häiriöitä ovat ne tapahtumat, jotka johdattavat harjoittajan pois polulta. Meditaatioretriitillä tällaisia asioita voisivat olla keskustelut muiden harjoittajien kanssa, kännykän selailu tai vaikkapa romaanin lukeminen. Fyysisen eristäytymisen arjessa selkeimmiksi häiriötekijöiksi voisi lukea sosiaalisen median ja keltaisen lehdistön tapaiset addiktoivat uutisoinnit. On hyvin helppoa muodostaa huomaamattaan tapa vilkuilla pitkin päivää uusimmat päivitykset tilanteen etenemisestä. Mutta mitkä näistä tiedoista ovat oikeasti välttämättömiä ja kuinka usein tietoa täytyy omassa arjessa päivittää? Entäpä jos laittaisinkin somen kiinni ja keskittyisin oleelliseen. Ehkä tärkeät uutiset tulevat tietoon ilman addiktiivista nettiselailuakin?

Nauti mahdollisuudesta elää ja kasvaa. Itselleni meditaatioretriitit ovat olleet tärkeä väline itsetuntemuksen ja ”mielentuntemuksen” rakentamiseen. Olenkin huomannut, että näinä fyysisen eristäytymisen aikoina mieli lähtee automaattisesti suuntautumaan vahvemmin polkua kohden. Kun näin tapahtuu, tilanne ei tunnu enää ahdistavalta ja rajoittavalta, vaan oikeastaan mahdollisuudelta syventää omaa polkua. Tulee sellainen tunne, kuin olisin suurella retriitillä miljoonien muiden ihmisten kanssa. Itämaissa lotuksen kukkaa pidetään puhtauden symbolina – sen juuret ovat mudassa, mutta siitä huolimatta se loistaa puhtaana ja kauniina. Suomalainen versio tästä on tietysti lumpeenkukka. Toivonkin, että retriittiperinteiden viisaus voisi auttaa meitä löytämään tästä hankalasta tilanteesta myös henkisen eheytymisen mahdollisuuksia.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja teollisen johtamisen insinööri (MEng), joka on harjoittanut meditaatiota ja retriittejä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä.

Takertuva tietoinen läsnäolo – hyväksymisen paradoksi

Jon Kabat-Zinn on tehnyt jo 1970-luvulta saakka ansiokasta työtä tuodessaan vanhoja buddhalaisia meditaatioharjoituksia osaksi populaaria hyvinvointi- ja terveydenhoitokulttuuria. Hänen kehittämänsä MBSR-menetelmä on toiminut pioneerina meditaation terveysvaikutuksiin liittyvässä tieteellisessä tutkimuksessa. Kabat-Zinnin luomaa perinnettä seuraten mindfulness käännetään usein: ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Tässä käännöksessä on kuitenkin vahva väärinymmärryksen vaara, joka johtaa hyvin helposti vinoutuneeseen harjoitukseen.

Kabat-Zinn määrittelee itse mindfulnessin seuraavalla tavalla: ”Awareness that arises from paying attention on purpose in the present moment, non-judgementally” eli suomennettuna ”Tietoisuus joka nousee tarkoituksellisesta huomion kiinnittämisestä nykyhetkeen, ei-arvostelevasti”. Kabat-Zinnille mindfulness on siis eräänlaista metatietoisuutta siitä mitä nykyhetkessä tapahtuu.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo kuitenkin käsitetään käytännössä usein jonkinlaiseksi positiivisen mielentilan etsimiseksi, jossa kaikkiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja kokemuksiin pyritään suhtautumaan lempeän hyväksyvällä asenteella. Sanojen tasolla tarkoitus antaa tilaa niin miellyttäville kuin epämiellyttävillekin tunteille ja tuntemuksille, mutta hienovaraisemmalla tasolla on selkeästi nähtävissä pyrkimys hyväksyvään, miellyttävään mielentilaan. Hyväksyminen on siis tässä lähestymistavassa työväline, jonka avulla hankalista ja negatiivisista mielentiloista pyritään todellisuudessa pääsemään eroon.  Hyväksyvä ja lempeä mielentila muodostuu huomaamatta tavoitteeksi, joka johtaa positiiviseen mielentilaan takertumiseen. Kokemusmaailma jakautuu kahtia toivottuun ja ei-toivottuun mielentilaan.

Jotta Kabat-Zinnin määritelmän voisi ymmärtää syvällisemmin, täytyy tuntea hieman buddhalaista filosofiaa. Mindfulness (palin kielellä sati) tarkoittaa valpasta tarkkaavaisuutta, jossa harjoittaja on tietoinen siitä mihin huomio on kohdistuneena. Satin avulla hän huomaa mikäli mieli lähtee harhailemaan pois tietystä kohteesta. Sati on kuitenkin vain osa Kabat-Zinnin määritelmää mindfulnessista – se ei selitä mitä hän tarkoittaa käsitteellä ”ei-arvosteleva”. ”Ei-arvosteleva” muistuttaa buddhalaista termiä upekkha, jonka voisi karkeasti suomentaa tasapuoliseksi mielentilaksi. Kabat-Zinn sisällyttää siis määritelmäänsä mindfulnessista kaksi buddhalaista käsitettä: mindfulness (sati) ja tasapuolisuus (upekkha).

Tasapuolisuus (upekkha) ei ole sama asia kuin hyväksyminen, sillä silloin ei-hyväksyvää mielentilaa ei sallittaisi. Tasapuolisuus tarkoittaa tässä yhteydessä kokemusta, joka ei tarraudu positiivisiin mielentiloihin, eikä toisaalta välttele negatiivisia mielentiloja. Jos harjoittaja kokee esimerkiksi vihaa, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri tästä eroon. Jos harjoittajan on vaikea hyväksyä vihan tunnetta itsessään, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri muuttamaan ei-hyväksymistä hyväksymiseksi. Pyrkimys hyväksymiseen on takertumista ideaaliin, jonka perimmäinen päämäärä on onnellisuuden kokeminen. Paradoksaalisesti hyväksymisestä tulee helposti oma esteensä, sillä se pyrkii pois ei-hyväksymisestä.

Parempi käännös olisikin ”tasapuolinen tietoinen läsnäolo”. Näin ehkä vältyttäisiin väärinkäsitykseltä, jonka vuoksi monet mindfulnessin harjoittajat tekevät huomaamattaan hienovaraista väkivaltaa itselleen, pyrkimällä kohti ”hyväksymistä”. Kokeneen meditaation harjoittajan on hyvin helppoa huomata, miten tällainen pyrkimys lisää takertuvaa erottelua ja kadottaa tasapuolisuuden.

On ihan OK, jos tämä hetki ei tunnu olevan OK!

 

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut kirjan ”Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus” (Basam Books, 2019). Katso myös lokakuussa 2019 Oulussa alkava Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus, jossa Ari-Pekka toimii pääkouluttajana.

Tietoisuustaidot – tie merkilliseen merkitykselliseen

imageEräs opiskelutoverini on vastikään alkanut tutustua mindfulnessiin ja esitti minulle hyvän kysymyksen: Millainen mindfulnessin kenttä oli kun itse aloitin aiheeseen perehtymisen (vuosituhannen vaihteen tienoilla) ja miltä se kenties näyttää kymmenen vuoden kuluttua tulevaisuudessa?

Eräs vanha buddhalainen viisaus kertoo: ”Jos haluat nähdä menneisyyteen, tarkastele nykyistä tilaasi. Jos haluat nähdä tulevaisuuteen, tarkastele nykyistä toimintaasi”. Tässäpä siis hieman pohdintaa tietoisuustaidoista ennen, nyt ja tulevaisuudessa:

Mindfulness saapui Suomeen

Muistelen, että sana mindfulness/tietoisuustaidot ei ollut minulle missään määrin tuttu vuosituhannen alussa. Siihen aikaan puhuttiin harrastajienkin piirissä vain meditaatiosta, mietiskelystä tai kontemplaatiosta ja terveydenhoidon puolella ehkä rentoutumis- tai mielikuvaharjoituksista. Mindfulness käsitteenä alkoi yleistyä julkisessa keskustelussa ehkä noin 10 vuotta sitten, jolloin silloin tällöin törmäsi aiheeseen muuallakin kuin meditaation tai joogan harrastajien joukossa.

Kuitenkin ehkä vasta noin viitisen vuotta sitten aiheesta alettiin puhua yleisemmin ja alkoi tulla varsin tavanomaiseksi, että käsitteeseen törmäsi normaalissa arjessakin. Vaikkapa yliopiston ”voimavaroja opiskeluun” -luennoilla. Myös mindfulness-koulutusten määrät alkoivat kasvaa selvästi. Itsekin pidin tuolloin ensimmäisen koulutukseni ammattilaisille. Sytykkeenä oli lähinnä tyytymättömyys tarjolla olevien koulutusten tasoon. Monet koulutukset olivat minusta lähinnä kirjekurssi-tasoisia perehdytyksiä, joiden kouluttajat itsekin olivat aiheeseen vain pinnallisesti perehtyneitä.

”Jos haluat nähdä menneisyyteen, tarkastele nykyistä tilaasi.”

Mitä voisi odottaa seuraavalta kymmeneltä vuodelta jos nyt aloittaisi tietoisuustaitojen opiskelun?

Oman (keho)mielen parissa työskentely on johdattanut elämääni hyvinkin paljon sellaisille urille, jotka olisivat muuten jääneet kulkematta. Todennäköisesti ainakin opinnot ja urapolku näyttäisivät erilaisilta. Varmaa on myös se, etten olisi tutustunut kaikkiin niihin ihmisiin, joihin tämän työskentelyn kautta olen törmännyt. Vaikkei meditatiivinen työskentely mitään nopeita tai radikaaleja muutoksia omaan persoonaan ja käyttäytymiseen tuo, on se antanut paljon voimavaroja esimerkiksi vanhemmuuteen ja erilaisiin työelämän myllerryksiin (jotka suuremmassa mittakaavassa alkoivat Suomessa vuoden 2008 talouskriisin jälkeen).

Ammatillisesti voin näin jälkikäteen nähdä, että monet työelämän onnistumisistani ovat meditaatiotyynyllä koetuista oivalluskokemuksista kummunneita. Esimerkiksi kehittelemäni Wu Wei -valmennustyyli on ottanut paljon vaikutteita itämaisista viisausperinteistä. Tietoisuustaitojen myötä olen saanut myös paljon taitoja ihmisten parissa työskentelyyn. Olen konkreettisesti huomannut, miten ihmistyössä oma keho ja mieli ovat se instrumentti jonka varassa operoidaan. Hyvä yhteys omaan itseen avaa vuorovaikutusta myös toiseen osapuoleen. Valmennus- ja ohjaustyössä olen käyttänyt tietoisuustaito-harjoituksia myös konkreettisena asiakastyön välineenä.

”Jos haluat nähdä tulevaisuuteen, tarkastele nykyistä toimintaasi.”

Mitä seuraavien 10 vuoden aikana tulee tapahtumaan mindfulnessin kentällä?

Tieteellinen tutkimus tietoisuustaitojen suhteen on jatkuvasti kiihtynyt. Voisikin sanoa, että nyt on varsinainen kulta-aika tehdä tietoisuustaitoihin liittyvää tutkimusta. Aihe on muodikas ja kiinnostava. Medikalisaation kriittinen tarkastelu julkisuudessa on omalta osaltaan nostanut pehmeämpien hoitomuotojen suosiota ja omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen on nousussa.

Suomessa on myös paraikaa menossa varsin suurimittainen tutkimus mindfulnessin vaikutuksista koululaisten oppimiseen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Tämän tutkimuksen tulokset varmasti vaikuttavat paljon siihen miten tietoisuustaitojen käyttö koulumaailmassa kehittyy Suomessa. USA:ssa on jo monia sovelluksia, kuten Susan Greenlandin Inner Kids. Mikäli meneillään olevan tutkimuksen tulokset ovat lupaavia, tulevaisuudessa esimerkiksi opettaja- ja ohjaajakoulutuksessa on tämän alan koulutuksille varmasti kovasti kysyntää.

Jännityksellä odotankin milloin ensimmäiset yliopistokurssit tietoisuustaidoista saapuvat. Nythän koulutusta löytyy kyllä erilaisiin mindfulness-pohjaisiin terapiasovellutuksiin, mutta ”puhtaampi” tietoisuustaitojen opettaminen sellaisenaan ja itsenäisenä alueenaan vielä puuttuu.

Tietoisuustaitoihin liittyvät tutkimustulokset eivät ole jääneet huomaamatta myöskään yritysten henkilöstöhallinnoila. Esimerkiksi monet suuret teollisuusyritykset (Sony, Google, Apple, IBM, General Electrics) ovat jo useita vuosia käyttäneet tietoisuustaitovalmennusta työhyvinvoinnin kehittämisessä.

Kaikenkaikkiaan siis elämme ammatillisessa mielessä nähdäkseni varsin mielenkiintoisia aikoja mindfulnessin suhteen. Silti paljon tärkeämpi ja kiinnostavampi kysymys on:

Millä tavalla tietoisuustaidot voivat auttaa hyvinvoinnin ja onnellisuuden edistämisessä omassa henkilökohtaisessa elämässä?”

Millä oikeasti on merkitystä?

Maailmasta löytyy paljon tutkimustietoa siitä miten tietoisuustaitojen harjoittelu voi vähentää stressiä, vahvistaa immuunipuolustusjärjestelmää, parantaa tunteidensäätelyä, paksuntaa aivokuorta, lisätä onnellisuutta jne. Nämä ovat kuitenkin minusta sinänsä aika tylsää dataa. Ei elämää voi pelata ikään kuin se olisi jonkinlainen virtuaaliroolipeli, jossa pyritään saamaan mahdollisimman paljon ”terveyspisteitä”, ”onnellisuuspisteitä”, jne.

Paljon mielenkiintoisempaa on se mitä tällainen työskentely voi antaa merkitysten ja tarkoituksen tasolla.

Itselleni kaikkein tärkein aarre meditatiivisessa työskentelyssä on ollut merkitysten ja tarkoituksen löytyminen. Elämässä tulee usein aikoja jolloin ei oikein tiedä mitä on tapahtumassa, mitä pitäisi tehdä ja mihin keskittyä. Meditatiivinen työskentely tarjoaa aikaa ja tilaa löytää se millä on todellisuudessa merkitystä. Tämän oivalluksen valossa voi taas suunnistaa vähän eteenpäin.

Vanha viisaus kertoo, että huomio on kuin lamppu, jonka voi suunnata eri asioihin. Se ei kuitenkaan vielä useinkaan riitä, tarvitaan muutakin. Tarvitaan merkitys. Merkitys on kuin silmä, joka näkee. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi positiivisen psykologian piirissä merkityksellisyyden kokemuksen on todettu olevan onnellisuuden kannalta paljon tärkeämpi kuin ulkoisten olosuhteiden tai edes objektiivisen terveydentilan.

Oma toiveeni meditatiivisen työskentelyn suhteen onkin se, että kymmenen vuoden päästä olisin oppinut itsestäni yhtä paljon uutta kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Toivoisin myös, että olisin ymmärtänyt maailmaa muidenkin ihmisten näkökulmista ja löytänyt tapoja kulkea omaa polkuani harmoniassa muiden ihmisten polkujen kanssa.

Merkityksellisyys on merkillinen juttu. Uusien merkitysten avautuminen luo tilaa aina uusille merkityksille. Vanha kysymys elämän tarkoituksesta antaa ymmärtää, että tuo tarkoitus olisi jotenkin kiinteä ja valmis löydettäväksi. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että elämän tarkoitus rakennetaan päivä ja hetki kerrallaan. Jokainen oivallus avaa uusia näköaloja ja mahdollisuuksia uusille oivalluksille. Tärkeimmät näistä rakentuvat omaan itseen voimavaroiksi tuleville taipaleille.