Poluton polku – käsitteisiin koteloituminen (1.4)

Lingpan runon neljäs säe osoittaa jälleen kerran mielen luontoon avaruuden kaltaisena elementtinä, johon ei voi tarttua käsitteellisten työkalujen avulla:

Mieli itsessään, alkuperältään puhdas, on kuin avaruus.
Niin kauan kuin etsit sitä käsitteellisin työkaluin,
olet kuin ötökkä koteloimassa itseään omaan sylkeensä –
Pakkomielteessäsi käännät selkäsi sille, mikä on todella merkityksellistä.
Kuinka kuluneita teidän täytyy olla, te kuuntelijat, kaiken hylkäämisestä!

Säe toistaa jo ensimmäisessä säkeessä esiin tuodun ajatuksen siitä, että käsitteellisten työkalujen avulla ei voida saada kiinni sellaista, joka ei käsitteiden raameihin mahdu. Säkeen ensimmäinen rivi tekee kuitenkin pienen lisäyksen; Lingpa esittää mielen olevan alkuperältään puhdas. Mitä tämä tarkoittaa? Se voi osoittaa siihen, että käsitteellisten lähestymistapojemme vuoksi hämmennämme ja sekoitamme jotain sellaista, joka pohjimmiltaan on täysin selkeää ja puhdasta. Mielen luonto ei vaadi sanallistamista, ei mitään lisäyksiä tai minkään riisumista. Kaikki yritykset vangita mieltä käsitteisiin johtavat vain lisääntyvään sekaannukseen.

Lingpa vertaa käsitteiden ansaa ötökkään, joka koteloi itsensä omaan sylkeensä. Sylki on ötökästä itsestä lähtöisin, eikä se siten voi vangita avaruutta itseensä, se voi oikeastaan vangita vain itse ötökän sisäänsä. Samalla tavalla mekään emme voi kielestä nousevin käsittein vangita sellaista, joka on kielestä riippumatonta. Vaikka kuinka taitavasti asettelemme sanojamme ja rakennamme käsitteellisiä pilvilinnoja, joiden tarkoituksena on koteloida mieli sanalliseen muotoon, emme siinä voi onnistua. Sen sijaan päädymme kutomaan koteloa itsellemme sitä edes huomaamattamme. Kuvittelemme ehkä saaneemme käsitteellisten työkalujen avulla mielen hallintaamme ja rakennamme siitä oppirakennelman, jota saarnaamme itsellemme ja muille. Tämä rakennelma on kuitenkin vain illuusio, joka syntyy siitä, että olemme itse kietoutuneet tukevasti ja turvallisesti luomiemme käsitteiden sisään. Erehdymme pitämään koteloamme avaruutena, sillä emme voi enää havaita mitään muuta kuin tuon meitä ympäröivän käsitteiden kotelon. Mieltä itsessään ei käsitteistämme löydy, mutta emme sitä huomaa.

Lingpa myös kertoo, miten käsitteiden kutominen muodostuu meille pakkomielteeksi. Koska koemme käsitteet turvaksemme, emme enää suostu kohtaamaan maailmaa kotelon ulkopuolella. Käännämme selkämme kaikelle sille, joka uhkaa koteloitumistamme omaan sylkeemme. Tämä on traagista, sillä samalla käännämme selkämme kaikelle todella merkitykselliselle. Käännämme selkämme rajattomalle avaruudelle, joka tarjoaisi loputtomasti mahdollisuuksia vapauteen. Pakkomielteenämme kuitenkin on tuon rajattoman rajoittaminen oman rajoittuneen käsityskykymme ahtaisiin raameihin. Toimimme kuin tähtitieteilijä, joka pyrkii piirtämään avaruudelle rajat, jotta voisi niiden avulla määrittää sen sijainnin. Lopulta päädymme vain koteloimaan oman ajattelumme tiukkaan verkkoon, jonka sisällä ei ole tilaa liikkua.

Säkeen viimeinen rivi kertoo, miten käytännössä joudumme lopulta hylkäämään kaiken todella merkityksellisen. Käsitteiden koteloomme ei nimittäin mahdu mitään muuta kuin kotelo itse; todellisuuden nähdäksemme joutuisimme leikkaamaan kotelomme auki. Tässä pakkomielteisessä itsesuojelussamme ajaudumme ehkä hakemaan turvaa valmiista uskonnollis-filosofisista oppirakennelmista, pyrkien vahvistamaan linnoitustamme oppineiden puheita kuunnellen. Tämä on kuluttava ja uuvuttava polku, joka vaatii jatkuvaa silmien ummistamista kaikelle sille, mikä on ristiriidassa käsitteellisten rakennelmiemme kanssa.

Lingpan runon neljännestä säkeestä voi ehkä kuitenkin löytää myös mahdollisuuden. Koteloituminen on ötökän luonnollisen elämänkaaren vaihe, jonka tehtävä on valmistaa ötökkää metamorfoosille, kokonaisvaltaiselle transformaatiolle. Kotelo on suoja, jonka sisällä toukka kehittyy joksikin muuksi. Lopulta kotelosta murtautuu ulos kaunis perhonen, joka levittää kauniit siipensä, avautuen tuulten vietäväksi. Ehkäpä käsitteisiin koteloituminenkin on vain harjoituksen vaihe, joka on tarkoitus ylittää? Ehkä käsitteiden polkua kulkiessamme todellakin rakennamme koteloa joka mahdollistaa muutoksen? Ja kenties lopulta oivalluksemme murtaa käsitteelliset rakennelmat ja tulemme vapaiksi levittämään siipemme ja kohoamaan tuulen vietäviksi…

Siispä: Näe, miten koteloit itseäsi käsitteiden turvalliseen verkkoon; millaisten oppirakennelmien varassa pyrit itseäsi ja maailmaa ymmärtämään. Havaitse, miten nopea olet kääntämään selkäsi kaikelle koteloitumistasi uhkaavalle todellisuudelle ja miten kuluttavaa tämä kaiken hylkäämisen prosessi on. Tunnustele, oletko jo levännyt muodostamassasi kotelossa riittävän pitkään vai joko olisi aika murtautua ulos?

Mainokset

Poluton polku – luonnollinen polku (1.3)

Lingpan runon aiemmissa säkeissä luodaan yleistä kontekstia ja esitellään joitain käsitteitä. Vasta kolmannessa säkeessä otetaan ensimmäisen kerran kantaa erilaisiin muodollisiin lähestymistapoihin.

(1.3) Millaista on, kun käännät selkäsi luonnolliselle polulle?
Koska olet viehättynyt erheellisistä uskomuksista,
puritaaninen harjoituksesi on heikko,
pohjautunut kun on, johonkin virheelliseen metafyysiseen teoriaan –
Kuinka reaktiivisia olettekaan, te järjettömät äärimmäisyyksien tavoittelijat!

Säe alkaa kysymyksellä, joka nostaa esiin luonnollisuuden. Tämä on jälleen uusi käsite, jota ei oikeastaan millään tavalla avata. Itseasiassa luonnollisuutta ei voikaan mahduttaa sanojen ja käsitteiden muottiin, sillä se menettäisi olemuksensa ja muuttuisi jonkinlaiseksi metafyysiseksi teoriaksi. Lingpa ottaakin säkeessä strategiakseen negaatioiden esittelyn – hän ei kerro mitä luonnollinen polku on, vaan sen mitä se ei (ainakaan) ole.

Hän kertoo, mitä selän kääntäminen luonnolliselle polulle tarkoittaa. Se tarkoittaa jonkinlaiseen metafyysiseen teoriaan takertumista, joka väistämättä johtaa erilaisiin virheellisiin uskomuksiin. Metafyysinen teoria pyrkii kuvaamaan maailman ja oman itsen todellisuutta. Tähän teoriaan pohjautuen meditaation harjoittaja luo erilaisia metodeja ja pyrkimyksiä. Puritaaninen harjoitus viittaa juuri ajatukseen jostain täydellisestä maailmanjärjestyksestä, jota kohden harjoittaja pyrkii. Puritaaninen ihminen pitää itseään virheellisenä ja epätäydellisenä, hän pyrkii jatkuvasti korjaamaan ja parantamaan puutteitaan.

Esimerkkinä metafyysisestä teoriasta voisi pitää oikeastaan mitä tahansa teoriaa, joka yrittää kuvata todellisuutta käsitteellisesti. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, Lingpa itsekin myöntää ensimmäisessä säkeessään olevansa samassa käsitteiden ansassa kuin muutkin ihmiset. Avain on kuitenkin tiedostamisessa. Emme näe toimintamme järjettömyyttä, niitä erheellisiä uskomuksia joihin pyrimme harjoitustamme ripustamaan. Sokea teorian tuijottaminen johtaa utopistiseen täydellisyyden tavoitteluun. Kuvittelemme, että äärimmäisten ponnistelujen kautta voisimme saavuttaa teoreettisen ideaalin. Tämän vuoksi harjoitus on jatkuvaa reagointia ja suunnan korjaamista.

Jos meditaatioharjoituksemme on vaikkapa hengitykseen keskittymistä, pyrimme jatkuvasti olemaan läsnä hengityksessämme. Jokainen ajatuksen harhautuminen tai keskittymisen herpaantuminen on epäonnistuminen, jonka pyrimme välittömästi korjaamaan. Emme ole tyytyväisiä harjoitukseemme ennen kuin se on täydellisessä hallinnassa, emmekä silloinkaan, sillä aina on parannettavaa. Tavoite on aina jossain sellaisessa, jota emme voi vielä saavuttaa. Emme edes ymmärrä täysin sitä teoreettista kehystä, johon olemme harjoituksemme pohjanneet. Kuvittelemme esimerkiksi polun päämäärän olevan täydellistä mielen hallintaa, josta virheetön keskittymiskyky olisi osoitus. Samalla käännämme selkämme sille mikä on luonnollista, epäluonnollisesta ideaalista tulee metafyysisen teoriamme ydin. Harjoituksestamme tulee oman itsen virheellisyyksien pakkomielteistä poistamista.

Samalla harjoituksemme on väistämättä heikko. Voi olla, että keskittymiskykymme todellakin kehittyy, mutta samalla eristäydymme omasta itsestämme. Rakennamme kuvan ideaalisesta itsestä, johon pyrkiminen vaatii jatkuvaa työtä. Samalla ajaudumme huomaamattamme kauemmas siitä ideaalista jonka olemme rakentaneet. Emme hallitse mieltämme, sen sijaan harjoituksemme on jatkuvaa reagoimista omiin erheellisiin uskomuksiimme siitä, miten kokemuksemme ja toimintamme eroaa puritanistisesta utopiastamme. Harjoituksemme on itseään toistava ennustus, joka vahvistaa käsitystämme omasta epätäydellisyydestämme, jota harjoitusmetodien tulisi korjata.

Runon ensimmäinen säe on kysymys ja sellaisenaan sitä voi kenties pitää kutsuna:

Tarkastele meditatiivisen työskentelysi keskellä millaisia vaatimuksia olet itsellesi asettanut, millaisiiin uskomuksiin nuo vaatimukset pohjautuvat ja millainen maailmankatsomus noiden uskomusten pohjalta löytyy.

Poluton polku – Tiedostamattoman ajattelun verkko (1.2)

Ensimmäisessä säkeessä Lingpa osoitti mielen ja tietoisuuden paradoksin. Avaruuden metaforalla hän avasi ymmärrystä tietoisuuden luontoon. Samalla hän kertoi, etteivät esimerkit voi osoittaa tietoisuutta, mutta siitä huolimatta hän pyrkii valaisemaan joitain avainkohtia käsitteiden metodilla.

Toinen säe kuuluu:

(1.2) Millaista on, kun köyhällä miehellä 
on mittaamattoman arvokas aarre kotonaan,
mutta hän ei tiedä sitä? Aivan kuten hän pysyy köyhänä,
sinä pysyt kiedottuna tiedostamattoman ajattelun verkkoon –
Kuinka sydäntä särkevää, te olennot, tietämättöminä samsarassa!

Köyhä mies viittaa vanhojen viisausperinteiden tarinoihin. Näissä inhimillisen kärsimyksen turhuus tuodaan esiin vertauskuvilla kerjäläisestä, joka ei tiedä omistavansa suuria rikkauksia. Kerjäläinen saattaa olla tarinassa rikkaan miehen poika tai sitten hänen talonsa alle tai puutarhaansa on kätketty aarre, josta hän ei ole tietoinen. Paulo Coelhon kuuluisa teos ”Alkemisti”, on juuri tähän teemaan sovitettu kertomus itsensä kadottamisesta ja löytämisestä.

Toinen säe kuvaa jälleen uutta käsitettä – tiedostamatonta. Samalla tavalla kuin tarinoiden rikas mies elää köyhän elämää tietämättömänä omasta todellisesta varallisuudestaan, me kaikki elämme elämäämme tiedostamatta sen koko potentiaalia.

C.G. Jung (1875-1961) popularisoi tiedostamattoman käsitteen omassa laajassa työssään psykiatrian ja psykoanalyysin parissa. Freudista poiketen Jung ei ajatellut tiedostamatonta yksilön mielen sisäisenä piilotajuntana, johon ihminen sysää kaiken torjutun. Sen sijaan hän näki tiedostamattoman paljon laajempana elementtinä, joka sisältää myös yliyksilöllisiä elementtejä. Jung puhui esimerkiksi arkkityyppisistä elementeistä, jotka ovat kollektiivisesti jaettuja, mutta siitä huolimatta yksilöille tiedostamattomia. Reittimme näiden arkkityyppien jäljille kulkee Jungin mukaan symbolien kautta. Symbolit ilmentyvät ihmisille esimerkiksi unina, mielikuvina ja erilaisina häiriöinä, joiden syytä emme tunnista. Vaikka emme voi havaita arkkityyppisiä rakenteita, ne vaikuttavat valtavasti siihen miten ajattelemme ja toimimme. Arkkityyppiset vaikutukset ovat myös usein hallitsemattomia, sillä emme osaa havaita tai tarttua niihin. Arkkityypit ovat tiedostamattomia rakenteita, verkkoja, joihin elämämme on sidoksissa.

Jung näki, että ihmiset voivat kuitenkin laajentaa tietoisuuttaan myös aiemmin tiedostamattomille alueille. Niinpä erilaisia symboleja voi käyttää suuntaviittoina sille, mihin suuntaan meidän olisi itseämme kehitettävä. Tällä tavalla aiemmin tiedostamattomat ajattelu- ja toimintatavat voivat muuttua ainakin osittain tietoisiksi. Silloin ne eivät enää häiritse ja hallitse elämäämme, vaan muuntuvat osaksi tietoista minäämme. Aiemmin hallitsemattomat elementit voivatkin muuntua voimavaroiksemme.

Lingpan runo osoittaa, miten meillä kaikilla on tiedostamaton puolemme, joka on kuin kotiimme piilotettu aarre. Niin kauan kuin kieltäydymme kääntämästä katseemme ja etsintämme omaan mieleemme, elämme kuin kerjäläiset, kiedottuina tiedostamattoman ajattelun verkkoihin. Me luulemme itse ajattelevamme ja toimivamme, mutta Yrjö Kallisen (1886-1976) sanoja lainataksemme ”emme ajattele itse, vaan yhteiskunta ajattelee meissä”. Olemme samsaran unessa, tietämättömiä siitä potentiaalista jonka jo omaamme.

Tämän oivalluksen kautta nousee myös myötätunto kaikkia niitä olentoja kohtaan, jotka vaeltavat kuin kerjäläiset turhan kärsimyksen keskellä. Ei tarvitsisi kuin ottaa lapio kouraan ja vähän kaivaa pihakoivun juurelta löytääkseen aarteen. Sen sijaan valitsemme elämän harhan vallassa, takertuneina tiedostamattomaan ajatteluun, kerjäten ruokaa ja suojaa, voimattomina auttamaan itseämme ja toisiamme. Sydäntä särkevää, totta tosiaan.

Lingpa näyttäisi viittaavan runon tässä säkeessä myös myötätuntoon, joka voisi olla avain oman potentiaalin löytämiseen. Ehkä kärsimys on symboli, joka osoittaa meille jotain tiedostamatonta, josta olisi tärkeää tulla tietoiseksi? Ehkä kohtaamamme kärsimys on tienviitta, joka osoittaa kohti aarteen kätköpaikkaa?

Kärsimykset ja vastoinkäymiset voivat olla harjoitus. Tutki siis kohtaamaasi kärsimystä tarkoin ja katso mihin suuntaan se osoittaa, mihin suuntaan sinun tulisi kasvaa, missä suunnassa kätketyt voimavarasi ovat.

Seuraavissa säkeissä Lingpa havainnollistaa millaisiin tiedostamattomien ajatusten verkkoihin erilaisten muodollisten lähestymistapojen seuraajat ovat tietämättään kietoutuneet.

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.

Kaaos ja kompleksisuus mielen voimavaroina

imageEdellisessä postauksessa kirjoitin flown merkityksestä ihmisen onnellisuudelle ja hyvinvoinnille. On helppoa mennä äärimmäisyyksiin ja ajatella, että jos kaikki ihmisen toiminta saataisiin muutettua virtauskokemuksia tuottaviksi olisi tässä avain ikuiseen onneen. Eräänlaisen henkisen supersankarin tavoin ihminen olisi tällöin jatkuvasti 100% läsnä kaikessa toiminnassaan; huomio ei herpaantuisi koskaan eikä ajatuksiin pääsisi luikertelemaan negatiivisuutta tuottavia murheita menneisyydestä tai tulevasta; kaikki toiminta olisi optimaalista hyvää oloa ja psyykkistä kasvua tuottavaa. Tämähän on itse asiassa se monien hengellisten traditioiden päiväuni, josta vanhat sankaritarinat kertovat.

Jos kokonaisvaltainen ja jatkuva flow todella olisi ratkaisu inhimillisen kärsimyksen poistamiseen, mikseivät ihmiset yksinkertaisesti ole kehittyneet ”flow-koneiksi”? Vastaus on itseasiassa aika yksinkertainen. Flow itsessään on vain toimintaan liittyvä kokemus ja tuo toiminta voi olla hyvinkin monenlaista. Ihminen voi kokea flowta sairaalan leikkaussalissa vaikeita kirurgisia toimenpiteitä suorittaessaan, mutta yhtä lailla myös kaupungin liikenteen seassa 150km/h nopeudella moottoripyöräillessään (kuten ”getaway from xx”-videoista olemme saaneet nähdä). Flowta on valjastettu myös armeijoiden käyttöön, jolloin esimerkiksi erilaisten mietiskelyharjoitusten koulimat samurait ovat voineet tappaa tehokkaasti vastustajiaan ”ei-mielen” tilassa ilman pelon tai harkinnan optimaalista toimintaa heikentävää vaikutusta.

Flow itsessään on siis sillä tavalla neutraali käsite, ettei se erottele toiminnan eettisiä tai pitkän ajan seurauksiakaan. Tietokonepeliä pelatessaan voi kokea flowta ja psykologista kasvua pelitaitojen kasvun myötä, mutta pitkällä tähtäimellä jatkuva pelaaminen saattaa supistaa elinpiiriä ja ajankäyttöä muihin askareisiin. Kaupassakäynti, siivoaminen ja äidin kanssa juttelukin täytyy hoitaa, mutta flowta näistä kaikista askareista on hankalaa saada ellei sitten ole edellä kuvattu henkinen supersankari.

Kompleksisuus ja kaaos mielen voimavaroina

Ihmisen mieli on todennäköisesti joustavin ilmiö koko maailmassamme. Mieli taipuu niin blogipostauksien kirjoittamiseen kuin kynsien leikkaamiseenkin. Mielellä on kyvykkyys luoda merkityksiä ja myös toteuttaa niitä. Kenties suurin tekijä tämän mahdollistajana on ehkä hieman yllättäenkin mielen kaoottinen luonne. Kuka tahansa meditaationharjoittaja voi jo pienelläkin kokemuksella kertoa millainen muurahaispesä ihmisen ajatusmaailma on. Vähän väliä mieleen juolahtaa ajatuksia siitä, tästä ja tuosta. Monet noista ajatuksista synnyttävät mielleyhtymiä, jotka johtavat negatiivisiin tuntemuksiin ja tämä voi olla stressaavaa ja ahdistavaakin. Eipä siis ihme, että meditaatioharjoitusten tavoitteina usein kuuleekin olevan ajatuksista eroon pääsemisen.

Tässä on kuitenkin taustalla ajatusvirhe. Ajatukset itsessään eivät ole ahdistavia tai stressaavia sen enempää kuin ne ovat miellyttäviä tai flowta synnyttäviäkään. Ahdistavia ovat samanlaisina toistuvat, jankkaavat ajatuskuviot. Kompleksisuustutkijat ovat havainneet miten lukuisten yksinkertaisia sääntöjä seuraavien ”agenttien” (esim. muurahaisyhteisöt, kala- tai lintuparvet) yhteisvaikutuksesta syntyy vuorovaikutuskuvioita joita ei voi löytää yksittäisiä agentteja tutkittaessa. Parvikäyttäytymisessä syntyvät muodostelmat, kuten kurkiaura tai muurahaisyhteisöjen rakentamat keot syntyvät vain kun riittävän suuri joukko kohtuullisen yksinkertaisia sääntöjä seuraavia eläimiä alkaa toimia yhdessä. Kukaan ei suunnittele tai johda toimintaa, se vain syntyy vuorovaikutuksen tuloksena.

Samalla tavalla mielessä syntyy ajatuskuvioita, jotka eivät ole ihmisen itsensä tietoisesti suunnittelemia, valitsemia tai usein edes haluamiakaan. Lukemattomien eri olosuhteiden ja tapahtumien yhteisvaikutuksessa syntyy mielessä patterneja, jotka koetaan virtauskokemuksina tai yhtä hyvin myös ahdistuksena. Pelkkien virtauskokemusten etsiminen voi johtaa riippuvuuksiin, jotka kyllä nopean palautteen muodossa tuntuvat miellyttäviltä, mutta pitkällä tähtäimellä voivat johtaa toimintamahdollisuuksien kapeutumiseen ja rappeutumiseen. Pelkkien negatiivisten ajatusten vallassa ajelehtiminen ilman niitä rikkovia positiivisia kokemuksia voi puolestaan johtaa esimerkiksi masennukseen.

Hyvinvoivan mielen joustavuus

Hyvinvoiva mieli on sellainen, joka sietää monenlaisten ajatuskuvioiden läsnäoloa, mutta jossa mikään tietty kuvio ei jumiudu vallitsevaksi. Hyvinvoiva mieli heijastelee monenlaisten kuvioiden syntymistä, niiden väliaikaista ylläpitoa ja lopulta niiden muutosta jälleen uudenlaisiksi kuvioiksi. Tämä mielen muuttuvuus mahdollistaa moninäkökulmaisuuden ja reflektion. Yhteen tiettyyn kuvioon jumittaminen voi toki toimia tietyissä olosuhteissa jonkin aikaa hyvin, mutta olosuhteiden väistämättä muuttuessa ollaankin suurissa ongelmissa ellei mielellä ole vastaavaa joustavuutta kuvioidensa muutokseen.

Hyvinvoiva mieli on kompleksinen. Sitä kuvastavat hetkelliset kaaostilat, joissa suunta on toisaalta täysin epäselvä mutta samalla myös avoin kaikelle. Tällaiset kaaostilat kuitenkin löytävät nopeasti itsestään myös järjestystä, jolloin syntyy jälleen pysyvyyttä synnyttäviä toistuvia kuvioita. Nämä kuviot säilyvät jonkinaikaa – välillä virtauskokemuksina, välillä stressaavina muutospaineina – kunnes kuvioon alkaa taas muodostua epäsäännönmukaisuutta joka lopulta johtaa taas kuvion transformaatioon. Hyvinvoiva mieli on tasapainoinen, pysyvä, ennakoitava ja toisaalta yhtä aikaa myös kaoottinen, muuttuva ja yllätyksellinen. Tällaista mieltä kuvaa kultainen keskitie, jossa luutunkieli on riittävän tiukalla soidakseen, mutta samaan aikaan riittävän löysällä pysyäkseen ehjänä.

Meditaatioharjoituksen tulisi kehittää mieltä monipuolisesti. On tärkeää löytää keinoja terästää huomiokykyä ja löytää keinoja virtauskokemusten synnyttämiseksi. Tähän ei kuitenkaan saa juuttua yhtenä ja ainoana totuutena. Yhtä tärkeää on opetella kestämään kaoottisempia kokemuksia, epävarmuutta ja ahdistustakin. Pelkkä lyhyen tähtäimen hyvänolon maksimointi voi johtaa vaikeuksiin. Tarvitaan myös kyvykkyyttä eettiseen ajatteluun ja reflektioon. Hyvä harjoitustapa on sellainen joka antaa tilaa ja ruokkii tätä kaikkea.

Koulutus, syksy 2015