Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Kelluntaa tietoisuuden pinnalla

Avaruusalus, syväjäädytyskone vai aistideprivaatiotankki?

Olen harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta erilaisten kehollisten ja sisäisten harjoitusten kautta. Nyt kokeilin ensimmäistä kertaa aistideprivaatiotankkia, eli tuttavallisemmin ”rentoutuskelluntaa”. Yleisön pyynnöstä päätin kirjoittaa hieman kokemuksestani:

Tietoisuuden pinnalle asettuminen

Peseytymisen ja tankkiin laskeutumisen jälkeen ensimmäinen tehtävä oli tutustuminen ympäristöön ja asennon hakeminen. Valitsin joogasta tutun savasanan eli ”kuolleen asennon”, jossa kädet ovat vartalon sivuilla rentoina. Aika nopeasti huomasin niskan asennon olevan kellunnassa hankalin rasti. Suolavesi pitää kehon aika korkealla jolloin pää raskaampana painuu hieman takakenoiseen asentoon. Tämä ei tuntunut niskassa kovin hyvältä, eikä tarjolla ollut päätä tukeva rengaskaan auttanut asiaa, joten päätin vain hyväksyä asian samaan tapaan kuin polvisäryn meditaatiotyynyllä istuessa.

Tunnin mittainen kelluntajakso alkoi rentouttavalla musiikilla, jota kesti noin 10 minuuttia. En olisi itse kaivannut musiikkia, mutta epäilemättä se voi olla hyödyllinen orientaation apuna, mikäli ei ole tottunut olemaan itsekseen oman mielensä kanssa. Musiikin alkaessa sammutin tankin sisällä sijaitsevasta katkaisijasta valot tankista ja ympäröivästä huoneesta, jolloin ylleni laskeutui täydellinen pimeys. Pidin aluksi tottumuksesta silmiä kiinni, mutta kohta huomasin ettei näköaistimusten suhteen ollut väliä ovatko silmät auki vai kiinni. Päätinkin jättää silmät auki, sillä se vähensi silmäluomiin liittyviä tuntoaistimuksia.

Kelluntatankin erityispiirre onkin juuri se, että kaikki ulkoiset aistimukset on sammutettu minimiin. Ihonlämpöinen vesi ei hetken kuluttua enää tuottanut minkäänlaisia lämpötilaan liittyviä aistimuksia, jolloin ihon tuntoaistimukset olivat minimissä. Aluksi koin pientä suolaveden kirvelyä edellispäivän pienessä peukalon paperiviillossa, mutta sekin tuntemus sammui nopeasti. Vain vedenpinnan liikkeet tuntuivat iholla välillä hengittäessä tai vaikkapa nielaistessa. Muutaman kerran myös ajelehdin niin, että vasemman käden pikkusormi kosketti tankin reunaa. Muutoin tuntoaistimukset liittyivät lähinnä omaan hengitykseen ja lihastuntoaistiin, joka kertoo kehon asennosta. Satunnaisesti sydämen syke kiinnitti huomion ja niskan epämukava asento muistutti itsestään. Kuuloaistimukset häipyivät myös minimiin musiikin lakattua, jolloin oma hengitys oli oikeastaan ainoa kuuloaistimus. Näköaistimuksetkin tulivat lähinnä mielen sisäisistä mielikuvista, jotka välillä muodostivat epämääräisiä muotoja mustuuteen. Näidenkin määrä väheni minimiin, kun erilaiset näköaistimuksiin liittyvät luonnolliset varjokuvat hiipuivat verkkokalvoilta.

Päätin kokeilla kellumista ilman mitään erityistä meditaatioharjoitusta, enkä tämän vuoksi siis pyrkinyt esimerkiksi tarkkailemaan kehontuntemuksia, hengitystä tai mielen ilmiöitäkään. Lepäilin vain vapaassa tietoisuudessa ilman tavoitteita. Meditatiivisessa mielessä kokemus muistutti hyvin paljon normaalia meditaatiota risti-istunnassa. Mielessä risteili välillä erilaisia ajatuksia, kehontuntemuksia ja olotiloja. Koetin pari kertaa korjata niskan asentoa, mutta päädyin lopulta vain rentoutumaan ja annoin pienen epämukavuuden hiipua taustalle, samoin kuin usein vaikkapa polvisärkyjen kanssa isuskellessa.

Jossain kohtaa tunnin loppupuolella huomasin aistieni herkistyneen, sillä miltei säikähdin hieman kuullessani jostain kaukaa matalan kolahduksen, ikään kuin auton oven paukahduksen tai liikenteen ääniä. Samoin huomasin näkeväni meditaatiotankin kannen sauman hehkuvan vaimeaa valoa, vaikka tankki olikin pimeässä huoneessa. Muistin tiibetiläisen pimeän huoneen retriitin, jossa joogin ensimmäiset pari päivää menevät erilaisten valonlähteiden teippaamiseen näköaistin herkistyessä. Vaikka huone oli periaatteessa pimeä ja kelluntatankin kansikin varsin tiivis, ilmeisesti jostain ovenraosta pääsi hieman valoa sisään huoneeseen. Asia oli helppo korjata silmien sulkemisella, mutta lopulta päädyin kuitenkin mieluummin lepuuttamaan silmiä avoimina vähäisestä näköaistimuksesta huolimatta.

Lipuva minäkokemus

Meditatiivisessa mielessä mielenkiintoisin kokemus ilmaantui myöskin tunnin loppupuolella, kun huomasin ”minän sijainnin” alkavan elää. Aistikohteiden vähäisyys alkoi vaikuttamaan minäkokemukseen. Minä ei enää ollutkaan naulattuna siihen tuttuun ja turvalliseen sijaintiin jossain silmien takana, vaan minän kohdistus alkoi hiljalleen lipumaan kehon ulkopuolelle. Tämä voi olla tietysti pelottava kokemus, jos asiaan ei ole aiemmin törmännyt. Omalla harjoituspolullani olen kuitenkin törmännyt vastaavanlaisiin ilmiöihin monilla retriiteillä ja välillä arjessakin, joten tutkiskelin vain ilmiötä mielenkiinnolla ja nautin kyydistä!

Viimeisten viiden minuutin kohdalla tankissa alkoi taas soimaan tuttu musiikki, joka valmisteli tunnin päättymiseen. Olisin mielelläni jatkanut kelluntaa vielä toisenkin tunnin. Pesin suolavedet pois ja siirryin aulan puolelle, jossa oli tarjolla miellyttäviä voiteita ihon kostuttamiseen ja hyvää japanilaista senchaa. Olo oli rentoutunut ja kiireetön, joskin niskan alue muistutti välillä itsestään. Huomasin ilokseni kirjahyllyssä takavuosien henkisen best-sellerin, Anthony DeMellon ”Havahtuminen”, jonka itsekin luin aikanaan varmaan kymmenkunta kertaa.

Loppupäätelmät

Yhteenvetona kiinnostuneille siis sanoisin, että ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu tämä rentoutuskellunta. Pitkään meditaatiota harjoittaneille luvassa ei todennäköisesti ole kovinkaan paljon uutta ja ihmeellistä. Vaikka aistikohteet ovat minimissä, ne eivät tietystikään poistu kokonaan ja esimerkiksi kehotuntemusten tarkkailuun keskittyviä vipassana-harjoituksia tehneet huomaavat varmasti tankissa tekevänsä täysin samaa harjoitusta kuin istumatyynylläkin, samojen tuttujen aistikohteiden kanssa. Meditaatiota harjoittamattomille tai vasta-alkajille kelluntatankki ympäristönä saattaa kuitenkin luoda hyvinkin mielenkiintoisen ja uudenlaisen kokemuksen, sillä todennäköisesti kokemus aistikohteiden häviämisestä on heille huomattavasti suurempi. Pidempään meditaatiota harjoittaneille tämä voi olla myös hyvä työväline tutkia mieltä hieman totutusta poikkeavassa ympäristössä. Itse aion kyllä hyödyntää ja tutkia tätä mahdollisuutta jatkossakin.

Tyhjä kehys, tyhjä ääni, tyhjä mieli – luova prosessi ja meditaatio

tumblr_mjof0hoozg1s0824ko5_500Meditatiivinen työskentely on viime vuosina laajentunut yhä useampien ihmisten ulottuville etenkin mindfulnessin muodossa. Suppeasti käsittäen mindfulness voi tarkoittaa tarkkaavaisuus- tai läsnäoloharjoituksia, joiden avulla huomiota pyritään suuntaamaan esimerkiksi kehoon, pois negatiivisista ajatuskehistä ja murehtimisesta. Laajemmin ajatellen mindfulness voitaisiin nähdä meditatiivisena työskentelynä, joka voi pitää huomion hallinnan lisäksi sisällään myös kokonaisvaltaisempaa inhimillisten kokemusten parissa työskentelyä.

Tietoisuus on paljon laajempi prosessi kuin pelkkä huomion hallinta tai tunteidensäätely. Popularistisessa lähestymistavassa mindfulness usein typistetään tietynlaisen rauhallisen ja “häiritsevistä” ajatuksista vapaan mielentilan etsintään. Syvällisempi näkökulma kuitenkin luopuu tällaisesta jaottelevasta ennakkoasenteesta. Tietoisuus on prosessi – se on kaikki se mistä olemme tietoisia tai mistä voisimme olla tietoisia – ja enemmänkin. Kokonaisvaltainen lähestymistapa ihmiseen ei voi perustua erottelevaan ajatukseen, jossa osa olemuksellisuudesta tukahdutetaan tai työnnetään syrjään haitallisena. Ei ole olemassa “häiritseviä” ajatuksia, joista pitäisi päästä eroon. On vain tietoisuuden prosessi, joka ilmenee lukemattomin eri tavoin.

Luova taiteellinen prosessi on yksi tapa työskennellä tietoisuuden parissa. Taiteella ei tässä yhteydessä tarkoiteta mitään sellaista, jota arvioidaan, ihaillaan tai kategorisoidaan. Luova taiteellinen prosessi meditaatiossa tarkoittaa yhtä aikaa rajoitettua ja rajoittamatonta lähestymistapaa tietoisuuden prosessiin. Prosessi on rajoitettu, sillä työvälineemme asettavat väistämättä rajoituksia. Jos työvälineenä on musiikillinen instrumentti, siihen liittyy esimerkiksi mekanistisia rajoituksia ja toisaalta soittajan taidot ovat myös rajallisia. Kehon käytössä on aina rajoituksia, olipa kyseessä soittaminen, tanssiminen tai maalaaminen. Myös maalarin käyttämät työvälineet, kuten sivellin, käytössä olevat värit ja materiaalit asettavat omat rajansa. Samoin maalarin taito ja mielikuvitus.

Näistä rajoituksista huolimatta (ja toisaalta juuri niiden vuoksi) taiteellinen luova prosessi on samalla hyvin vapaata. Ei ole olemassa tiukkoja sääntöjä tai vaatimuksia lopputuloksen suhteen. Kun tällaista luovaa prosessia lähestytään meditatiivisen työskentelyn näkökulmasta, päämäärä ja lopputulos menettävät täydellisesti merkityksensä. Ei ole väliä millainen jälki maalarin kankaalle jää – tai millainen sävelkulku bambuhuilun soittajan huulilta putoilee. Maalarin siveltimen liike paperin pinnalla, siveltimen kostuttaminen vesikupissa ja visuaalinen pyörre mielessä ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Edes värejä ei välttämättä tarvita, pelkkä siveltimen liike riittää. Huilun soittajalle riittää yksi ainoa sävel, äänetönkin. Uloshengitys ja sisäänhengitys ovat soittajalle samanarvoisia.

Työskentelyn tulos on läsnä jokaisena hetkenä työskentelyn alusta loppuun saakka. Jokaisena hetkenä ihmisellä on mahdollisuus löytää itsensä uudenlaisessa suhteessa maailmaan. Luova prosessi voi ilmentyä erottamattomana yhteydentunteena ympäröivään maailmaan. Sivellin, kangas ja maalaaja muuttuvat erottamattomaksi pyörteeksi, jossa jopa oman minuuden prosessi voi katketa – kehys on tyhjä, sivellin on tyhjä, maalaaja on tyhjä.

Bambuhuilu on rakenteeltaan ontto. Sen ääni syntyy ilmavirran värähdellessä tyhjässä tilassa. Tätä tilaa on taidokkaasti rajoitettu huilunrakentajan toimesta niin, että se mahdollistaa erilaisten sävelten soinnin. Sävelet itsessään ovat kuitenkin tyhjiä, niillä ei ole erillistä olemassaoloa, minuutta, soittamisen prosessin ulkopuolella. Sävel on erilaisten elementtien harmonista yhteistanssia. Huilun rakenne, ilmavirta, puhaltajan oman kehon värähtely, kuulijan korva, soitinrakentajan taito – kaikki elementit yhdessä rakentavat äänen, joka puolestaan yhdistää kokonaisuuden. Mutta ääni itsessään on tyhjä, kuten soittajakin.

Meditatiivinen työskentely ei ole vain huomion hallintaa tai negatiivisten mielentilojen katkaisemista. Parhaimmillaan se on taidetta, jossa sekä teos että teoksen kokija ovat taitelija itse.

Mindfulness ja akvarellimaalaus -viikonloppukurssi Oulussa 10.-11.6.2017

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.