Polkuja mielenselkeyteen – idässä ja lännessä

Olen tutkiskellut mielentoimintaa parikymmentä vuotta omakohtaisen harjoituksen ja viisausperinteiden filosofioiden kautta. Mielenselkeys on tärkeä tavoite miltei missä tahansa perinteessä, sillä ilman selkeyttä ei voi olla taitavaa toimintaa. Suurin osa mielenfilosofioista olettaa, että ihmisellä on mahdollisuus joko koulia mieltään selkeämmäksi tai tavoittaa arkimielen taustalla alati oleva, kirkas ja selkeä mielen tosiolemus.

Erimielisyydet (pun intended) koskevat lähinnä sitä, onko jotain saavutettavaa, vai onko mieli jo valmiiksi kirkas ja puhdas?

Viisausperinteiden polkuja mielenselkeyteen

Syyn ja seurauksen poluiksi voisi sanoa niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan erilaisten ehdollistumien ja kasautumien kautta tahriintunut. Tällöin harjoittajan tehtävänä on tutkia mielen toimintaa tarkasti ja puhdistaa sitä tällaisista tahroista taitavien menetelmien avulla. Tahrainen mieli ei tietystikään itse voi itseään puhdistaa. Eihän pölyistä peiliäkään saa puhtaaksi likaisella rätillä hangaten. Maailmassa on kuitenkin elänyt ihmisiä, joiden mieltä on hämärtänyt vain vähäinen pölykerros, niin että he ovat lopulta kyenneet sen kirkastamaan. Nämä mestarit ovat kirkkaan ymmärryksensä avulla kehittäneet menetelmiä, joita seuraten muutkin ihmiset ovat kyenneet selkeyttämään mieltään. Esimerkkejä tällaisista menetelmistä ovat muun muassa vanhat Theravada-buddhalaiset tekstit ja Patanjalin jooga-suutra.

Äkillisen kirkastumisen poluiksi voisi kutsua niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan aina pohjimmiltaan puhdas, niin ettei pöly voi sitä tahrata. Tämän ajattelutavan mukaisesti ei ole välttämätöntä tehdä pitkäkestoista ja raskasta puhdistustyötä. Ihmisen on mahdollisuus havahtua yhtäkkiä, äkisti ja spontaanisti kirkkaaseen tajunnantilaan, jota mitkään tahrat eivät himmennä. Miksi sitten ihmiset eivät ole jatkuvasti tällaisessa selkeyden tilassa? Tämä sanotaan johtuvan siitä, että ihminen samaistuu erilaisiin mielentoimintoihin, ajatuksiin, aistikohteisiin ja tarinoihin omasta erillisestä minuudesta. Tämän samaistumisen vuoksi hän ei havaitse sitä, mikä on koko ajan läsnä. Joskus tällainen havahtuminen tapahtuu spontaanisti, kuten Yrjö Kalliselle Oulun Kontinkankaan metsässä kävellessä. Havahtuminen voi kuitenkin tapahtua myös erilaisten harjoitusten ja ohjeiden seuraamisen kautta. Tästä syystä äkillisen kirkastumisen poluillakin voidaan tehdä erilaisia harjoituksia. Silloin ideana ei kuitenkaan ole mielen puhdistaminen tahroista, vaan minäkokemuksen harhauttaminen niin, että taustalla oleva puhtaan kirkas mieli tulee nähdyksi, kuten pilvien takaa paljastuva täysikuu. Pilvet eivät ole sitä missään vaiheessa tahranneet. Tällaisista lähestymistavoista esimerkkejä ovat muun muassa Mahayana-buddhalaiset tekstit, chan/zen/dzogchen-koulukuntien opetukset, sekä vaikkapa joidenkin kristillisten mystikoiden, kuten Mestari Eckhartin, saarnat.

Läntisen psykologian näkökulmia eheytymiseen

Psykologina olen tietysti tutkinut näitä asioita myös läntisen psyyken tutkimuksen kautta. Läntinen psykologia on myöskin jakaantunut erilaisiin koulukuntiin, joista suurin osa ei edes yritä määritellä mielen olemusta, vaan tyytyy pelkästään kuvaamaan sen toimintoja.

Kognitiiviset ja neurotieteelliset koulukunnat näkevät mielen informaatiota käsittelevänä systeeminä, jossa on sisäänrakennettuja tiedonkäsittelyn vinoumia sekä erilaisten ehdollistumien kautta syntyneitä vääristyneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Näitä vinoumia ja vääristymiä voidaan korjata ja uudelleenohjelmoida terapeuttisten menetelmien avulla, joihin voi liittyä myös mindfulness-harjoitteita. Tässä mielessä kognitiivinen lähestymistapa on hyvin samankaltainen kuin edellä esitellyt syyn ja seurauksen polut. Ideana on haitallisten mielentoimintojen paikantaminen ja korjaaminen tutkittujen menetelmien avulla. Esimerkkejä tällaisista lähestymistavoista ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, skeematerapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia.

Humanistiset ja eksistentialistiset koulukunnat näkevät mielen yksilöä ja minuutta suurempana, laajalti tiedostamattomana ilmiönä. Viisausperinteistä ja humanistisesta filosofiasta ideoita ammentaen nämä lähestymistavat eivät näe mieltä vinoutuneena ja huonosti toimivana systeeminä. Sen sijaan ihminen nähdään pohjimmiltaan eheänä, valtavan positiivisen potentiaalin omaavana olentona. Näin ollen terapeuttisen työskentelyn päämääränä ei ole niinkään ulkopuolisen asiantuntijan johtama korjaustyö, vaan ihmisen omien sisäisten voimavarojen löytäminen ja käyttöön valjastaminen. Humanistinen lähestymistapa on siis perusvireeltään hyvin samankaltainen kuin äkillisen kirkastumisen polut. Esimerkkejä humanistisista lähestymistavoista ovat C.G.Jungin analyyttinen psykologia, Carl Rogersin humanistinen psykologia sekä Fritz Perlsin hahmoterapia.

Yhteenvetoa

Mielenselkeys on nykyajan monimutkaisessa maailmassa hyvin tärkeää, sillä meitä ympäröivä informaatiovyöry haastaa keskittymiskykyä ja tekee kokonaisuuksien ymmärtämisestä vaikeaa. Mitä selkeämmin kykenemme havaitsemaan itsemme suhteessa omaan ympäristöömme, sen paremmat mahdollisuudet meillä on hyviin ja kestäviin valintoihin. Selkeällä mielellä tehdyt valinnat auttavat rakentamaan parempaa elämää itselle ja muille.
Ihmisten maailmankuvat eroavat toisistaan ja niinpä on hyvä, että maailmasta löytyy monenlaisia lähestymistapoja mielenselkeyden kehittämiseen. Jotkut kokevat vetoa henkisiin harjoitteisiin ja perinteisiin, toiset taas enemmänkin tieteellisiin ja terapeuttisiin menetelmiin. Näidenkin sisältä löytyy erilaisia näkökulmia ihmisen kasvuun ja eheytymiseen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Basam Booksin kanssa on tehty kustannussopimus myös uudesta kirjasta, joka tulee käsittelemään mielenselkeyttä monipuolisesti. Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2021 ja siihen voi nyt osallistua myös täysin etänä.

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).