Polkuja mielenselkeyteen – idässä ja lännessä

Olen tutkiskellut mielentoimintaa parikymmentä vuotta omakohtaisen harjoituksen ja viisausperinteiden filosofioiden kautta. Mielenselkeys on tärkeä tavoite miltei missä tahansa perinteessä, sillä ilman selkeyttä ei voi olla taitavaa toimintaa. Suurin osa mielenfilosofioista olettaa, että ihmisellä on mahdollisuus joko koulia mieltään selkeämmäksi tai tavoittaa arkimielen taustalla alati oleva, kirkas ja selkeä mielen tosiolemus.

Erimielisyydet (pun intended) koskevat lähinnä sitä, onko jotain saavutettavaa, vai onko mieli jo valmiiksi kirkas ja puhdas?

Viisausperinteiden polkuja mielenselkeyteen

Syyn ja seurauksen poluiksi voisi sanoa niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan erilaisten ehdollistumien ja kasautumien kautta tahriintunut. Tällöin harjoittajan tehtävänä on tutkia mielen toimintaa tarkasti ja puhdistaa sitä tällaisista tahroista taitavien menetelmien avulla. Tahrainen mieli ei tietystikään itse voi itseään puhdistaa. Eihän pölyistä peiliäkään saa puhtaaksi likaisella rätillä hangaten. Maailmassa on kuitenkin elänyt ihmisiä, joiden mieltä on hämärtänyt vain vähäinen pölykerros, niin että he ovat lopulta kyenneet sen kirkastamaan. Nämä mestarit ovat kirkkaan ymmärryksensä avulla kehittäneet menetelmiä, joita seuraten muutkin ihmiset ovat kyenneet selkeyttämään mieltään. Esimerkkejä tällaisista menetelmistä ovat muun muassa vanhat Theravada-buddhalaiset tekstit ja Patanjalin jooga-suutra.

Äkillisen kirkastumisen poluiksi voisi kutsua niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan aina pohjimmiltaan puhdas, niin ettei pöly voi sitä tahrata. Tämän ajattelutavan mukaisesti ei ole välttämätöntä tehdä pitkäkestoista ja raskasta puhdistustyötä. Ihmisen on mahdollisuus havahtua yhtäkkiä, äkisti ja spontaanisti kirkkaaseen tajunnantilaan, jota mitkään tahrat eivät himmennä. Miksi sitten ihmiset eivät ole jatkuvasti tällaisessa selkeyden tilassa? Tämä sanotaan johtuvan siitä, että ihminen samaistuu erilaisiin mielentoimintoihin, ajatuksiin, aistikohteisiin ja tarinoihin omasta erillisestä minuudesta. Tämän samaistumisen vuoksi hän ei havaitse sitä, mikä on koko ajan läsnä. Joskus tällainen havahtuminen tapahtuu spontaanisti, kuten Yrjö Kalliselle Oulun Kontinkankaan metsässä kävellessä. Havahtuminen voi kuitenkin tapahtua myös erilaisten harjoitusten ja ohjeiden seuraamisen kautta. Tästä syystä äkillisen kirkastumisen poluillakin voidaan tehdä erilaisia harjoituksia. Silloin ideana ei kuitenkaan ole mielen puhdistaminen tahroista, vaan minäkokemuksen harhauttaminen niin, että taustalla oleva puhtaan kirkas mieli tulee nähdyksi, kuten pilvien takaa paljastuva täysikuu. Pilvet eivät ole sitä missään vaiheessa tahranneet. Tällaisista lähestymistavoista esimerkkejä ovat muun muassa Mahayana-buddhalaiset tekstit, chan/zen/dzogchen-koulukuntien opetukset, sekä vaikkapa joidenkin kristillisten mystikoiden, kuten Mestari Eckhartin, saarnat.

Läntisen psykologian näkökulmia eheytymiseen

Psykologina olen tietysti tutkinut näitä asioita myös läntisen psyyken tutkimuksen kautta. Läntinen psykologia on myöskin jakaantunut erilaisiin koulukuntiin, joista suurin osa ei edes yritä määritellä mielen olemusta, vaan tyytyy pelkästään kuvaamaan sen toimintoja.

Kognitiiviset ja neurotieteelliset koulukunnat näkevät mielen informaatiota käsittelevänä systeeminä, jossa on sisäänrakennettuja tiedonkäsittelyn vinoumia sekä erilaisten ehdollistumien kautta syntyneitä vääristyneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Näitä vinoumia ja vääristymiä voidaan korjata ja uudelleenohjelmoida terapeuttisten menetelmien avulla, joihin voi liittyä myös mindfulness-harjoitteita. Tässä mielessä kognitiivinen lähestymistapa on hyvin samankaltainen kuin edellä esitellyt syyn ja seurauksen polut. Ideana on haitallisten mielentoimintojen paikantaminen ja korjaaminen tutkittujen menetelmien avulla. Esimerkkejä tällaisista lähestymistavoista ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, skeematerapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia.

Humanistiset ja eksistentialistiset koulukunnat näkevät mielen yksilöä ja minuutta suurempana, laajalti tiedostamattomana ilmiönä. Viisausperinteistä ja humanistisesta filosofiasta ideoita ammentaen nämä lähestymistavat eivät näe mieltä vinoutuneena ja huonosti toimivana systeeminä. Sen sijaan ihminen nähdään pohjimmiltaan eheänä, valtavan positiivisen potentiaalin omaavana olentona. Näin ollen terapeuttisen työskentelyn päämääränä ei ole niinkään ulkopuolisen asiantuntijan johtama korjaustyö, vaan ihmisen omien sisäisten voimavarojen löytäminen ja käyttöön valjastaminen. Humanistinen lähestymistapa on siis perusvireeltään hyvin samankaltainen kuin äkillisen kirkastumisen polut. Esimerkkejä humanistisista lähestymistavoista ovat C.G.Jungin analyyttinen psykologia, Carl Rogersin humanistinen psykologia sekä Fritz Perlsin hahmoterapia.

Yhteenvetoa

Mielenselkeys on nykyajan monimutkaisessa maailmassa hyvin tärkeää, sillä meitä ympäröivä informaatiovyöry haastaa keskittymiskykyä ja tekee kokonaisuuksien ymmärtämisestä vaikeaa. Mitä selkeämmin kykenemme havaitsemaan itsemme suhteessa omaan ympäristöömme, sen paremmat mahdollisuudet meillä on hyviin ja kestäviin valintoihin. Selkeällä mielellä tehdyt valinnat auttavat rakentamaan parempaa elämää itselle ja muille.
Ihmisten maailmankuvat eroavat toisistaan ja niinpä on hyvä, että maailmasta löytyy monenlaisia lähestymistapoja mielenselkeyden kehittämiseen. Jotkut kokevat vetoa henkisiin harjoitteisiin ja perinteisiin, toiset taas enemmänkin tieteellisiin ja terapeuttisiin menetelmiin. Näidenkin sisältä löytyy erilaisia näkökulmia ihmisen kasvuun ja eheytymiseen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Basam Booksin kanssa on tehty kustannussopimus myös uudesta kirjasta, joka tulee käsittelemään mielenselkeyttä monipuolisesti. Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2021 ja siihen voi nyt osallistua myös täysin etänä.

Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.