Tarkoitus – vai sittenkin merkitys?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Työterveyslaitos julkaisi vastikään uusia tutkimustuloksia, joiden mukaan työssä tylsistyminen on yhteydessä mielenterveyden ongelmiin (Seppälä, Harju, Virkkala & Hakanen, 2023). Eli ei siis pelkästään liiallinen työkuorma, vaan myös sopivan haasteen puute voi olla terveyttä heikentävä työelämän ongelma. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö työterveyspsykologin roolissa – aika usein asiakkaat tulevat vastaanotolle keskustelemaan siitä, miten työ ei haasta ja motivoi riittävästi. Tällainen tilanne voi pitkittyessään viedä kohti masentuneisuutta tai boreouttia. Sama ongelma tulee tietysti vastaan myös palkkatyön ulkopuolella.

Olen viime aikoina mietiskellyt paljon työn ja ylipäänsä elämän tarkoitusta ja merkitystä. Hyvin johdetussa organisaatiossa ihmiset ymmärtävät pääosin työtehtäviensä tarkoituksen laajemman kokonaisuuden kannalta. Työtehtävät ja tavoitteet linkittyvät silloin johdonmukaisesti johonkin yhteiseen ja tärkeäksi koettuun tarkoitukseen. Työterveyspsykologi voi esimerkiksi löytää työnsä laajemman tarkoituksen yritysten kehittämisestä yksilöitä kunnioittaviksi ja heidän potentiaaliaan terveellä tavalla valjastaviksi työyhteisöiksi. Laajemmassa mielessä työn tarkoituksen voi löytää myös omaan perheen ja yhteisön eteen työskentelystä.

Aina tarkoituksen löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kaikilla meillä on kokemuksia työtehtävistä, jotka tuntuvat turhakkeilta ja tähtäävät korkeintaan jonkun byrokraattisen tarpeen täyttämiseen. Varsinkin isommissa organisaatioissa tarkoitus voi myös hukkua kaikenlaiseen sinänsä tarpeelliseen sälään, josta on hankalaa rakentaa itselleen mitään järkevää laajempaa kokonaisuutta. Välillä käy niinkin, ettei sinänsä selkeästi sanoitettu yhteinen tarkoitus tunnu henkilökohtaisesti tärkeältä. Esimerkiksi arvoristiriidat saattavat nousta joskus esteiksi. Entäpä jos alati kasvava voiton tavoittelu ei riitäkään itseä motivoivaksi päämääräksi?

Mikä tekee tarkoituksesta meille kullekin henkilökohtaisesti tärkeän? Ilman taustalta löytyvää merkityksen kokemusta hienolta kuulostava tarkoitus voi tuntua tyhjältä, eikä se silloin sytytä omaa motivaatiota. Meistä useimmilla on kokemuksia, joissa yrityksen julkilausuttu visio tuntuu pinnalliselta tai ontolta. Se voi kenties tuntua merkitykselliseltä heistä, jotka ovat sen rakentaneet, mutta oman työn kannalta se tuntuu tyhjältä.

Merkitys tarkoituksen takana

Parhaimmillaan tarkoituksen takaa löytyy merkitys, joka elävöittää sen ja tekee siitä henkilökohtaisella tasolla tärkeän. On hyvä myös muistaa, että saman tarkoituksen takaa voi löytää monenlaisia merkitystä tuottavia tekijöitä. Vaikka tarkoitus olisi jaettu, merkitys voi olla henkilökohtainen. Yhdelle merkityksen kokemusta tuo koodaaminen hyvässä työporukassa, toiselle kiinnostavat asiakastapaamiset ja kolmannelle taas yhteistyön rakenteiden kehittäminen. Silti kaikki voivat työskennellä saman tarkoituksen eteen, vaikkapa työhyvinvointia edistävän palvelun kehittämisessä.

Entäpä jos henkilökohtaisesti motivoivaa tarkoitusta ei ole juuri tällä hetkellä näköpiirissä? Onko silloin väistämättä matkalla tylsistymiseen ja sen sairastuttaviin vaikutuksiin?

Silloinkaan kun ihminen ei löydä syvempää tarkoitusta työn tai toiminnan taustalta, voi hän kuitenkin löytää merkityksellisyyden kokemuksia. Keskitysleireiltä selvinnyt tarkoituskeskeisen filosofian kehittäjä Victor Frankl huomasi, miten ihmiset ovat mestareita löytämään merkityksen kokemuksia pienistäkin asioista – auringonlaskusta, leivänkannikasta, ystävällisestä kohtaamisesta, runosta, hetkessä elämisestä. Tällainen perustavanlaatuinen merkityksen kokemus ei ole riippuvainen muista ihmisistä tai olosuhteista. Lukemattomat ihmiset ovat huomanneet löytävänsä merkityksellisyyttä yllättävistä paikoista ja hyvin haastavissa olosuhteissa. Mieleeni tulevat myös opetusneuvos Yrjö Kallisen kertomukset kokemuksistaan Tammisaaren vankilassa sisällissodan aikaan.

Nämä ovat tietysti ääriesimerkkejä, eikä useimpien meistä onneksi tarvitse kohdata näin haastavia olosuhteita. Mutta on lohdullista ajatella, että kaikkein hankalimmissakin olosuhteissa ihmisellä on vielä mahdollisuus oman elämänsä merkityksen kokemukseen.

Läsnäolon taitojen harjoittaminen, kuten mindfulness, voivat auttaa merkityksen löytämisessä tavallisesta perusarjesta. Tämä tuo mieleen Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät tutkimukset flow-kokemuksista. Suuri osa virtauskokemuksista nimittäin tapahtuu hyvinkin arkisten askareiden äärellä. Näiden kokemusten kannalta ei ole oikeastaan väliä, onko toiminnan taustalla jokin selkeä ja hyvin rakennettu tarina suuremmasta tarkoituksesta. Virtauskokemukseen riittää toiminta itsessään, mikäli se haastaa keskittymistä sopivasti ja ihminen voi uppoutua siihen syvällisesti. Ja juuri tähän meditatiiviset perinteet tuovat paljon koeteltuja keinoja.

Ei ehkä ole realistista ajatella, että pelkästään henkilökohtaisiin merkityksen kokemuksiin tukeutuminen korvaisi sopivan haastavat työtehtävät ja roolit. Joskus ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta ja silloin merkityksen kokemuksen löytäminen voi olla se mikä kantaa, kunnes omat vaikutusmahdollisuudet taas kasvavat.

Tärkeä päämäärä auttaa motivaation löytämisessä toimeen tarttumiseen, samoin kuin oman toiminnan sovittamisessa laajempaan yhteisöön ja yhteistyöhön. Siksi kannattaa ehdottomasti pyrkiä löytämään se jaettu tarkoitus, johon oma henkilökohtainen merkityksellisyyden kokemus voi liittyä.

Tarkoitus on kuitenkin tyhjä kuin ”helisevä vaski tai kilisevä kulkunen” ellei sen taustalta löydy itselle aidosti tärkeää merkityksen kokemusta. Tästä syystä – tärkein on merkitys. Jollain paradoksaalisella tavalla merkitys voi sisältää oman tarkoituksensa.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä juuri julkaistuun verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Ei keskittyminen, vaan kärsivällisyys

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Viime vuosina keskittymiskyvyn krooninen katoaminen on ollut paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden määrä on kasvanut ja ihmiset kokevat keskittymisen vaikeuksia niin töissä, kuin vapaa-ajallaankin. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa – keskittymiskyky näyttäisikin pikemminkin parantuneen jo vuosikymmenten ajan. Mistä tässä on kyse?

Olin juuri ohjaamassa viikonlopun mittaista mindfulness-retriittiä, jossa ihmiset istuivat hiljaa istumatyynyillä useita tunteja päivässä, suunnaten huomiotaan pakottomasti ympäristöön ja omaan hengitykseensä. Tiloissa ei ollut mitään virikkeitä, ainoastaan ilmalämpöpumpun hurina toi talviseen äänimaailmaan pientä vaihtelua. Tauot ja ruokailutkin vietettiin hiljaisuudessa, eikä kirjojen tai älylaitteiden käyttö ollut sallittua. Ennen retriittiä jotkut huolestuivat miten voisivat olla koko viikonlopun älylaitteen tavoittamattomissa. Jälkikäteen kuitenkin ihasteltiin sitä mielenrauhaa, jonka tällainen viikonlopun mittainen virike-paasto toi mukanaan.

Kadonnut keskittymiskyky?

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymiskyvyn puute on ollut viime vuosina paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden diagnoosimäärät ovat kasvaneet valtavasti ja ihmiset kokevat yleisesti keskittymisen olevan vaikeaa niin töissä, kuin vapaa-ajalla. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa. Kolmenkymmenen vuoden mittaisessa pitkittäistutkimuksessa (1990-2021) ihmisten keskittymiskyky näytti pikemminkin parantuneen. Itseasiassa tutkijat epäilevät, että Flynn-efektikin (älykkyysosamäärän keskimääräinen kasvu pitkällä aikavälillä) johtuu osittain juuri keskittymiskyvyn parantumisesta.

Jos tutkimustulokset kertovat keskittymiskyvyn parantumisesta, miksi sitten näyttää siltä, että yhteiskunta kärsii kroonisesti kadonneesta keskittymiskyvystä?

On selvää, että nykymaailma todellakin haastaa keskittymiskykyä yhä enenevässä määrin. Älylaitteet ovat pullollaa sovelluksia, joiden intressinä on vangita ihmisten huomio ja niiden houkuttavuuteen panostetaan myös valtavasti rahaa. Tietysti huomion hallinnan haaste kasvaa ympäristössä, jossa sitä tietoisesti koetetaan kaapata. Ehkäpä huomion hallintaa haastava ympäristö myös pakottaa kehittämään keskittymiskykyä? Tässä voisi olla yksi selitys ristiriitaisilta tuntuviin tutkimustuloksiin. Ja vaikka keskittymiskyky kasvaakin, sovellusten koukuttavat algoritmit kehittyvät paljon nopeammin.

Haluan kuitenkin nostaa esiin myös toisen selityksen, joka tuli mieleeni mindfulness-retriittiä vetäessäni. Reilun kahdenkymmenen vuoden harjoituskokemuksella huomion siirtäminen ja ylläpitäminen esimerkiksi hengityksen rauhallisessa liikkeessä ei ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan huomasin, miten tietyissä tilanteissa kärsivällisyys oli koetuksella. Esimerkiksi ruokajonossa seistessä ajatukset lähtivät tottumuksen voimasta hakeutumaan älylaitteen suuntaan. Tämä havainto toi mukanaan myös oivalluksen.

Kärsivällisyyden hyve

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymisvaje ei siis johdu keskittymiskyvystä, joka tutkimusten mukaan on pikemminkin parantunut. Ongelmat nousevat enemmänkin siitä, että tarjolla on niin paljon vaihtoehtoja nopeisiin mielihyvän lähteisiin. Harvalla on kärsivällisyyttä pitää huomiotaan pitkään sellaisessa kohteessa, josta ei ole helposti saatavissa mielihyvän tunnetta, kun tarjolla on liuta nopeaa tyydytystä tarjoavia vaihtoehtoja.

Suomen kielen sana kärsivällisyys kuvaa tilannetta hyvin, sillä se tulee samasta juuresta kuin sana kärsimys. Kärsivällisyys on oikeastaan kykyä sietää kärsimyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ettei siirry nopeaa mielihyvän tunnetta tuovaan toimintaan. Meidän ajassamme on niin helppoa hakea piristystä somesta, kissavideoista, peleistä, äänikirjoista ja erilaisista sovelluksista, ettei ihmisillä yksinkertaisesti ole samanlaista tarvetta kärsivällisyyden kehittämiselle kuin parikymmentä vuotta sitten.

Kärsivällisyyttä pidetään universaalisti hyveenä, jota voi tietoisesti kehittää. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kärsivällisyys (sanskrit. kshanti) on yksi täydellistymistä, jotka muodostavat henkisen harjoituspolun. Kärsivällisyyttä voi hyvin kehittää meditaatiotyynyllä istuessa tai vaikkapa hitaita qigong-liikkeitä tehdessä. Aloin kuitenkin miettimään, mitkä asiat arkisessa elämässä voisivat tuoda luonnollisia tilaisuuksia kärsivällisyyden kehittämiseen. Punaisena lankana olisi siis pidättäytymien nopeista mielihyvän lähteistä (kuten älylaitteen esiin kaivamisesta) ja keskittyminen oleelliseen.

Tässä hieman listaa arjen tilanteista, jotka sopivat hyvin kärsivällisyys-harjoituksiin:

  1. Oman vuoron odottaminen liikenneruuhkassa, kauppajonossa tms ilman älylaitteen esiin kaivamista.
  2. Oman puheenvuoron odottaminen vilkkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
  3. Velvollisuuksien hoitaminen, kuten tiskikoneen täyttäminen, roskien vienti ja pyykkääminen, jotka pakottavat lykkäämään miellyttävämmät toimet myöhemmäksi.
  4. Jonkin instrumentin tai haastavan kappaleen soittamisen opettelu, jossa samaa kohtaa käydään läpi yhä uudestaanja uudestaan.
  5. Omasta mielestä tylsän luennon kuunteleminen tai tylsän oppiaineen opiskelu
  6. Byrokraattisen tehtävän täyttäminen, kuten vaikkapa veroilmoituksen tekeminen.

Listaa voisi mainiosti jatkaa pidemmällekin. Persoonallisuuden erot vaikuttavat tietysti siihen, mitkä asiat keneltäkin vaativat kärsivällisyyttä ja mitkä taas tuntuvat miellyttäviltä ja motivoivilta. Oleellista harjoittelussa on kiinnittää huomiota omiin impulsseihin hakea jatkuvasti nopeaa tyydytystä ja virikkeitä, sekä koettaa vapautua pikku hiljaa niiden vallasta.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Wabi sabi – epätäydellisen työntekijän kauneus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Aikaamme leimaa jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelu. Jatkuva kasvu ei tietystikään toteudu, jos tehdään vain samoja asioita samalla tavalla. Niinpä suurin osa yrityksistä ja organisaatioista pyrkii kehittämään toimintaansa nopeammaksi ja tehokkaammaksi, sekä laajentumaan uusille alueille. Tämä on kehityspolku, jossa ei ole oikeastaan lopullista päämäärää, vaan ainoastaan välietappeja kohti äärettömyyksiä.

Sama jatkuvan kehittymisen eetos on myös psykologisesti sisäistetty ihmisten keskuudessa ja tätä sisäisen mikrovallan dynamiikkaa (kuten Foucault sitä kutsui) vahvistavat organisaatioiden ja koulutusinstituuttien kehityskeskustelut ja suoriutumisen arvioinnit. Pysyäkseen kasvukäyrän tuottavana tekijänä, työntekijänkin täytyy jatkuvasti kehittää itseään. Osaamista täytyy syventää ja laajentaa, CV:tä täytyy lisäkoulutuksin ehostaa, omia toimintatapoja tehostaa ja keskittyminen sekä palautuminen täytyy virittää huippuunsa. Vapaa-ajastakin tulee suoritusten kenttä, jossa omaa taloutta ja perhettä luotsataan kohti uusia saavutuksia; isompaa kotia, lomamökkiä hiihtokeskuksessa, hienompia ulkomaanreissuja, parempia koulutodistuksia. Harrastuksissakaan ei kannata levätä laakereilla, vaan kämmenlyöntiä pitää kehittää ja opetella kitaralla yhä vaativampia kappaleita. Tähän päälle sitten tehokas fyysinen treeni personal trainerin rakentamalla kuntosaliohjelmalla, sekä yhtä tehokas palautuminen joogan, mindfulnessin ja ravintovalmentajan loihtiman ruokavalion avulla.

Kenellä on aikaa pysähtyä miettimään mikä on se lopullinen päämäärä, johon kaikki tämä jatkuva kasvu  ja kehittyminen tähtää? Ja kannattaako sitä ylipäänsä miettiä, vai onko parempi vain keskittyä seuraavaan etappiin? Vaarana nimittäin on, ettei lopullista päämäärää löydykään, tai se ei ole tavoittelemisen arvoinen. Kuten tuntemani joogaopettaja totesi taannoin: ”Jooga nostaa suorituskykyä 100%, mutta samalla se opettaa keskittymään siihen mikä on tärkeää, mikä laskee suorituskyvyn takaisin alkuperäiselle tasolle.”

Onko tälle jatkuvan kasvun eetokselle vaihtoehtoa, vai olemmeko ikuisesti tuomitut juoksemaan loputtomassa oravanpyörässä?

Wabi sabi – kohti yksinkertaisuutta

Itseasiassa maailmanmenomme muistuttaa tietyllä tapaa sitä japanilaisen ylimystön elämäntapaa, joka vallitsi 1500-luvulla, jolloin visionäärinen teemestari Sen no Rikyu vaikutti. Rikas ylimystö koetti nostaa statustaan ja löytää elämäänsä merkitystä keräämällä itselleen erilaisia luksustuotteita, kuten kullattuja kiinalaisia teeastioita ja maljakoita, joita saattoi esitellä seurapiireille teeseremonioiden yhteydessä. Tämän materialistista yltäkylläisyyttä tavoittelevan asenteen vastaliikkeenä teemestari Rikyu teki yllättäviä ja arvoasetelmia ravistelevia muutoksia teeseremonian käytäntöihin. Prameilevien teesalien ja astiastojen sijaan hän alkoikin keskittymään yksinkertaisuuteen. Hän vei seremonian vaatimattomiin pieniin teemökkeihin, vaihtoi hienon keramiikan tavanomaisiin karkeisiin savikulhoihin, norsunluiset teeottimet bambulusikoihin ja kalliit kupariset vesiastiat arkisiin puuämpäreihin. Ja kas, ulkoisen muodon yksinkertaistaminen veikin seremoniaan osallistujat kohti sisäisen maailman rikastamista.

Tällainen asenne, joka löytää kauneutta arjen yksinkertaisuuden keskeltä, on nimeltään wabi sabi. Haljennut savikuppi ja pieni ahdas maja, jossa teemestari teki teeseremoniasta uudenlaista taidetta, tarjosivat merkityksellisyyttä, jota kultakoristeinen yltäkylläisyys ei voinut tarjota. Kääntyminen ulkoisista saavutuksista kohti sisäisen hiljaisuuden yksinkertaisuutta auttoi näkemään sen mikä on tärkeää. Ruohonkorsi auringossa, vesilätäköstä heijastuva pihlajanoksa, teemökin vuotava räystäs. Läsnäolo, jota abstraktit asiat, sellaiset kuin raha ja status, eivät vaivaa.

Jatkuvaan kasvuun tähtäävä elämäntyylimme kaipaisi samanlaista ravistelua, jollaisen Rikyu toi ylimystön pröystäilyyn. Jatkuvan suorittamisen ja saavutusten metsästämisen sijaan huomio tulisi siirtää siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Tämä ei tarkoita laiskottelua tai työelämästä syrjään vetäytymistä, vaan näkökulman vaihtamista. Fokuksen siirtämistä niihin asioihin, joista arkinen elämämme todellisuudessa rakentuu. Vastaantulevan ihmisen kohtaaminen jalkakäytävällä, ohiajavan auton ääni työhuoneen ikkunan takana, saippuan tuoksu pesualtaalla, merkityksellisen työtehtävän tuoma keskittymisen ilo.

Kuulostaa aivan mindfulness-harjoitukselta? Kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, valitettavasti mindfulness on niin vahvasti tuotteistettu työelämän palautumisvälineeksi, että se muodostuu helposti vain uudeksi suorittamisen välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Ratkaisu ei löydy yhä uusien välineiden omaksumisesta, sillä ne keskittyvät juurisyyn sijaan oireiden hoitoon.

Epätäydellisen työntekijän kauneus

Wabi sabi ei ole työväline, vaan pikemminkin asenne tai arvomaailma. Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä, yksinkertaisen ja tavanomaisen sisäisen arvon tunnistaminen. Voisiko tällainen asennemuutos tuoda jatkuvan kasvun ja kehittymisen eetokseen terveellisen vastalääkkeen? Epätäydellisyyden hyväksyminen ja sen oivaltava tarkastelu, jopa kauneuden löytäminen keskeneräisyyksistä ja ”virheellisyyksistä”.

Ehkäpä halkeama teekupissa ei olekaan virhe, vaan jotain mikä tekee siitä uniikin kappaleen, jolla on tunnearvoa? Ja ehkäpä ne CV:stä puuttuvat 5 vuotta, jotka kuluivat kotivanhempana lapsia hoitamassa, eivät olekaan vakava puute uralla, vaan jotain mikä tekee ihmisestä uniikin. Sellaisen, jolla on muitakin arvoja elämässä, kuin jatkuva suorittaminen ja työuran rakentaminen.

Elämä ei ole sarja onnistumisia ja kultareunuksia. Pikemminkin se on sarja lohkeamisia ja niiden paikkailuja enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Täydellisyys on tylsää ja elotonta, siitä puuttuu elämä. Epätäydellisyys on puolestaan mielenkiintoista, sillä se avaa arvaamattomia mahdollisuuksia. Sellaisia ihan tavallisia mahdollisuuksia, kuten uuden ystävän löytäminen, tai auringossa kauniisti kimaltelevan talventörröttäjän näkeminen keväthangella.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Takertuva tietoinen läsnäolo – hyväksymisen paradoksi

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Jon Kabat-Zinn on tehnyt jo 1970-luvulta saakka ansiokasta työtä tuodessaan vanhoja buddhalaisia meditaatioharjoituksia osaksi populaaria hyvinvointi- ja terveydenhoitokulttuuria. Hänen kehittämänsä MBSR-menetelmä on toiminut pioneerina meditaation terveysvaikutuksiin liittyvässä tieteellisessä tutkimuksessa. Kabat-Zinnin luomaa perinnettä seuraten mindfulness käännetään usein: ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Tässä käännöksessä on kuitenkin vahva väärinymmärryksen vaara, joka johtaa hyvin helposti vinoutuneeseen harjoitukseen.

Kabat-Zinn määrittelee itse mindfulnessin seuraavalla tavalla: ”Awareness that arises from paying attention on purpose in the present moment, non-judgementally” eli suomennettuna ”Tietoisuus joka nousee tarkoituksellisesta huomion kiinnittämisestä nykyhetkeen, ei-arvostelevasti”. Kabat-Zinnille mindfulness on siis eräänlaista metatietoisuutta siitä mitä nykyhetkessä tapahtuu.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo kuitenkin käsitetään käytännössä usein jonkinlaiseksi positiivisen mielentilan etsimiseksi, jossa kaikkiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja kokemuksiin pyritään suhtautumaan lempeän hyväksyvällä asenteella. Sanojen tasolla tarkoitus antaa tilaa niin miellyttäville kuin epämiellyttävillekin tunteille ja tuntemuksille, mutta hienovaraisemmalla tasolla on selkeästi nähtävissä pyrkimys hyväksyvään, miellyttävään mielentilaan. Hyväksyminen on siis tässä lähestymistavassa työväline, jonka avulla hankalista ja negatiivisista mielentiloista pyritään todellisuudessa pääsemään eroon.  Hyväksyvä ja lempeä mielentila muodostuu huomaamatta tavoitteeksi, joka johtaa positiiviseen mielentilaan takertumiseen. Kokemusmaailma jakautuu kahtia toivottuun ja ei-toivottuun mielentilaan.

Jotta Kabat-Zinnin määritelmän voisi ymmärtää syvällisemmin, täytyy tuntea hieman buddhalaista filosofiaa. Mindfulness (palin kielellä sati) tarkoittaa valpasta tarkkaavaisuutta, jossa harjoittaja on tietoinen siitä mihin huomio on kohdistuneena. Satin avulla hän huomaa mikäli mieli lähtee harhailemaan pois tietystä kohteesta. Sati on kuitenkin vain osa Kabat-Zinnin määritelmää mindfulnessista – se ei selitä mitä hän tarkoittaa käsitteellä ”ei-arvosteleva”. ”Ei-arvosteleva” muistuttaa buddhalaista termiä upekkha, jonka voisi karkeasti suomentaa tasapuoliseksi mielentilaksi. Kabat-Zinn sisällyttää siis määritelmäänsä mindfulnessista kaksi buddhalaista käsitettä: mindfulness (sati) ja tasapuolisuus (upekkha).

Tasapuolisuus (upekkha) ei ole sama asia kuin hyväksyminen, sillä silloin ei-hyväksyvää mielentilaa ei sallittaisi. Tasapuolisuus tarkoittaa tässä yhteydessä kokemusta, joka ei tarraudu positiivisiin mielentiloihin, eikä toisaalta välttele negatiivisia mielentiloja. Jos harjoittaja kokee esimerkiksi vihaa, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri tästä eroon. Jos harjoittajan on vaikea hyväksyä vihan tunnetta itsessään, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri muuttamaan ei-hyväksymistä hyväksymiseksi. Pyrkimys hyväksymiseen on takertumista ideaaliin, jonka perimmäinen päämäärä on onnellisuuden kokeminen. Paradoksaalisesti hyväksymisestä tulee helposti oma esteensä, sillä se pyrkii pois ei-hyväksymisestä.

Parempi käännös olisikin ”tasapuolinen tietoinen läsnäolo”. Näin ehkä vältyttäisiin väärinkäsitykseltä, jonka vuoksi monet mindfulnessin harjoittajat tekevät huomaamattaan hienovaraista väkivaltaa itselleen, pyrkimällä kohti ”hyväksymistä”. Kokeneen meditaation harjoittajan on hyvin helppoa huomata, miten tällainen pyrkimys lisää takertuvaa erottelua ja kadottaa tasapuolisuuden.

On ihan OK, jos tämä hetki ei tunnu olevan OK!

 

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut kirjan ”Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus” (Basam Books, 2019). Katso myös lokakuussa 2019 Oulussa alkava Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus, jossa Ari-Pekka toimii pääkouluttajana.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.