Poluton polku – käsitteisiin koteloituminen (1.4)

Lingpan runon neljäs säe osoittaa jälleen kerran mielen luontoon avaruuden kaltaisena elementtinä, johon ei voi tarttua käsitteellisten työkalujen avulla:

Mieli itsessään, alkuperältään puhdas, on kuin avaruus.
Niin kauan kuin etsit sitä käsitteellisin työkaluin,
olet kuin ötökkä koteloimassa itseään omaan sylkeensä –
Pakkomielteessäsi käännät selkäsi sille, mikä on todella merkityksellistä.
Kuinka kuluneita teidän täytyy olla, te kuuntelijat, kaiken hylkäämisestä!

Säe toistaa jo ensimmäisessä säkeessä esiin tuodun ajatuksen siitä, että käsitteellisten työkalujen avulla ei voida saada kiinni sellaista, joka ei käsitteiden raameihin mahdu. Säkeen ensimmäinen rivi tekee kuitenkin pienen lisäyksen; Lingpa esittää mielen olevan alkuperältään puhdas. Mitä tämä tarkoittaa? Se voi osoittaa siihen, että käsitteellisten lähestymistapojemme vuoksi hämmennämme ja sekoitamme jotain sellaista, joka pohjimmiltaan on täysin selkeää ja puhdasta. Mielen luonto ei vaadi sanallistamista, ei mitään lisäyksiä tai minkään riisumista. Kaikki yritykset vangita mieltä käsitteisiin johtavat vain lisääntyvään sekaannukseen.

Lingpa vertaa käsitteiden ansaa ötökkään, joka koteloi itsensä omaan sylkeensä. Sylki on ötökästä itsestä lähtöisin, eikä se siten voi vangita avaruutta itseensä, se voi oikeastaan vangita vain itse ötökän sisäänsä. Samalla tavalla mekään emme voi kielestä nousevin käsittein vangita sellaista, joka on kielestä riippumatonta. Vaikka kuinka taitavasti asettelemme sanojamme ja rakennamme käsitteellisiä pilvilinnoja, joiden tarkoituksena on koteloida mieli sanalliseen muotoon, emme siinä voi onnistua. Sen sijaan päädymme kutomaan koteloa itsellemme sitä edes huomaamattamme. Kuvittelemme ehkä saaneemme käsitteellisten työkalujen avulla mielen hallintaamme ja rakennamme siitä oppirakennelman, jota saarnaamme itsellemme ja muille. Tämä rakennelma on kuitenkin vain illuusio, joka syntyy siitä, että olemme itse kietoutuneet tukevasti ja turvallisesti luomiemme käsitteiden sisään. Erehdymme pitämään koteloamme avaruutena, sillä emme voi enää havaita mitään muuta kuin tuon meitä ympäröivän käsitteiden kotelon. Mieltä itsessään ei käsitteistämme löydy, mutta emme sitä huomaa.

Lingpa myös kertoo, miten käsitteiden kutominen muodostuu meille pakkomielteeksi. Koska koemme käsitteet turvaksemme, emme enää suostu kohtaamaan maailmaa kotelon ulkopuolella. Käännämme selkämme kaikelle sille, joka uhkaa koteloitumistamme omaan sylkeemme. Tämä on traagista, sillä samalla käännämme selkämme kaikelle todella merkitykselliselle. Käännämme selkämme rajattomalle avaruudelle, joka tarjoaisi loputtomasti mahdollisuuksia vapauteen. Pakkomielteenämme kuitenkin on tuon rajattoman rajoittaminen oman rajoittuneen käsityskykymme ahtaisiin raameihin. Toimimme kuin tähtitieteilijä, joka pyrkii piirtämään avaruudelle rajat, jotta voisi niiden avulla määrittää sen sijainnin. Lopulta päädymme vain koteloimaan oman ajattelumme tiukkaan verkkoon, jonka sisällä ei ole tilaa liikkua.

Säkeen viimeinen rivi kertoo, miten käytännössä joudumme lopulta hylkäämään kaiken todella merkityksellisen. Käsitteiden koteloomme ei nimittäin mahdu mitään muuta kuin kotelo itse; todellisuuden nähdäksemme joutuisimme leikkaamaan kotelomme auki. Tässä pakkomielteisessä itsesuojelussamme ajaudumme ehkä hakemaan turvaa valmiista uskonnollis-filosofisista oppirakennelmista, pyrkien vahvistamaan linnoitustamme oppineiden puheita kuunnellen. Tämä on kuluttava ja uuvuttava polku, joka vaatii jatkuvaa silmien ummistamista kaikelle sille, mikä on ristiriidassa käsitteellisten rakennelmiemme kanssa.

Lingpan runon neljännestä säkeestä voi ehkä kuitenkin löytää myös mahdollisuuden. Koteloituminen on ötökän luonnollisen elämänkaaren vaihe, jonka tehtävä on valmistaa ötökkää metamorfoosille, kokonaisvaltaiselle transformaatiolle. Kotelo on suoja, jonka sisällä toukka kehittyy joksikin muuksi. Lopulta kotelosta murtautuu ulos kaunis perhonen, joka levittää kauniit siipensä, avautuen tuulten vietäväksi. Ehkäpä käsitteisiin koteloituminenkin on vain harjoituksen vaihe, joka on tarkoitus ylittää? Ehkä käsitteiden polkua kulkiessamme todellakin rakennamme koteloa joka mahdollistaa muutoksen? Ja kenties lopulta oivalluksemme murtaa käsitteelliset rakennelmat ja tulemme vapaiksi levittämään siipemme ja kohoamaan tuulen vietäviksi…

Siispä: Näe, miten koteloit itseäsi käsitteiden turvalliseen verkkoon; millaisten oppirakennelmien varassa pyrit itseäsi ja maailmaa ymmärtämään. Havaitse, miten nopea olet kääntämään selkäsi kaikelle koteloitumistasi uhkaavalle todellisuudelle ja miten kuluttavaa tämä kaiken hylkäämisen prosessi on. Tunnustele, oletko jo levännyt muodostamassasi kotelossa riittävän pitkään vai joko olisi aika murtautua ulos?

Mainokset

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.

Mindfulness ja ohjaus -koulutus ohjaustyön ammattilaisille, syksy 2015

03062011090Loka-marraskuussa 2015 järjestetään kolmen päivän mittainen mindfulness-koulutus, joka on suunnattu erityisesti ohjausalan ammattilaisille ja esimiehille lisäkoulutukseksi sekä oman hyvinvoinnin tueksi. Koulutuksen aikana käydään läpi mindfulness-harjoitusten perusteita sekä teoriassa että käytännössä. Mitään aiempaa kokemusta aiheisiin ei vaadita, mutta aiempi kokemus aihepiiristä mahdollistaa syvällisemmän paneutumisen aihealueisiin. Koulutukseen sisältyy myös henkilökohtainen työnohjaus, jossa voidaan käsitellä asiakastapauksia ja/tai osallistujan omaa työskentelyä harjoitusten parissa.

Tarkempia tietoja koulutuksesta löydät täältä.