Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.