Mielen vaunut viisausperinteissä

Ihmismielestä on aina käytetty erilaisia metaforia. Käytetyin metafora nykyaikana on tietokone, jonka prosessori, muistipiirit ja ohjelmistot kuvaavat mielen ja aivojen toimintaa. Tämä sopii hyvin vallalla olevaan kognitiiviseen ajatteluun. Ennen tietotekniikan aikakautta metaforana käytettiin höyrykonetta, jonka painekattilat ja venttiilit edustivat mielen toiminnallisuuksia. Tämä vertaus sopi puolestaan hyvin sen ajan psykoanalyyttiseen käsitykseen mielestä.

Muinaisina aikoina usein käytetty vertauskuva oli vaunuja vetävä hevosvaljakko. Vaunuvertaus löytyy useasta eri viisausperinteestä, kuten hindulaisesta Katha Upanishadista, buddhalaisesta Dhammapadasta ja antiikin filosofiasta Platonin teoksesta Faidros.

Katha Upanishad – ratha kalpana

Katha Upanishadin vaunumetafora (ratha kalpana) on ajoitettu noin vuoteen 800 eaa. Tässä vertauskuvassa vaunut edustavat ruumista, hevoset ihmisen viittä aistia, ohjakset mieltä ja vaununajaja korkeampaa älyä, buddhia. Vaunujen matkustaja on todellinen itse, Atman.

”Kuka ymmärtää vaununajajan ja hallitsee mielensä ohjakset, hän saavuttaa matkan pään, ylivertaisen ja kaikenläpäisevän.” (Katha upanishad, säe 1.3.10-11)

Jotta vaunut kuljettaisivat arvokasta matkustajaansa tämän määränpäätä kohden, hevosten täytyy olla hyvin koulutettuja ja vaununajajan taitava. Huonosti koulutetut hevoset eivät tietenkään tottele ohjaksia käyttävää vaununajajaa, vaan säntäilevät hallitsemattomasti vaistojensa ohjaamina. Joogin tehtävänä on näin ollen ottaa vallattomat aistit hallintaansa, sekä luoda hyvä yhteys korkeamman älyn ja todellisen itse välille. Näin vaunut kulkevat vakaasti kohti korkeinta päämäärää.

Vaunuvertaus löytyy myös myöhemmistä vedalaisista lähteistä, kuten Bhagavad Gitasta, jossa prinssi Arjunan sotavaunujen ajajana toimii itse Krishna. Eläväinen keskustelu Arjunan ja Krishnan (matkustaja ja vaununajaja) välillä avaa useita erilaisia näkökulmia joogafilosofiaan ja joogan harjoittamiseen.

Dhammapadan vaunuvertaukset

Dhammapada on kokoelma varhaisbuddhalaisia tekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen eri buddhalaisten koulukuntien eriytymistä. Kokoelmasta on useita eri versiota, joista paalinkielinen teos on koottu ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Dhammapadassa esiintyvät vertaukset peilaavat siis upanishadien luomaa kontekstia.

”Kun ihmisen aistit ovat rauhalliset kuin hevoset, joita ajaja hyvin hallitsee, kun hän on poistanut omahyväisyyden ja kun hän on vapaa epäpuhtauksista – silloin jumalatkin rakastavat häntä” (Dhammapada, säe 94)

Tässä säkeessä on helppo nähdä yhteys Katha Upanishadiin. Hevoset ovat aistit, joita vaununajaja eli korkeampi äly taitavasti hallitsee. Värssy kuitenkin täydentää vaunuvertausta omahyväisyydestä ja epäpuhtauksista (āsava) vapautumisen idealla. Omahyväisyys viittaa minuuteen takertumiseen ja toisaalta epäilykseen, jonka vuoksi ihminen ei ota oppia Buddhan opetuksista. Nämä ovat varhaisissa suutrissa kaksi ensimmäistä epäpuhtautta, jotka pitävät ihmisen kiinni kärsimyksen kiertokulussa. Muita epäpuhtauksia ovat esimerkiksi aistinautintoihin takertuminen. Theravada-filosofian mukaan kaikista tahroista vapautunut saavuttaa arhatiuden, vapautumisen jo tässä elämässä. Säkeessä viitataan myös aistinsa hillinneeseen munkki Kaccāyanaan, jota jumalatkin ylistivät.

”Kutsun vaununajajaksi sitä, joka pitää syttyneen vihan aisoissa, kuin heiluvat vaunut. Muut vain pitelevät ohjaksista.” (Dhammapada, säe 222)

Tietämättömyys, ahneus ja viha ovat buddhalaisuudessa kolme mielen myrkkyä. Tämä säkeistö keskittyy vihaan, jonka syttyessä aistikohteet ottavat hallinnan ja mieli poukkoilee hallitsemattomasti sinne tänne vihantunteen vallassa. Todellinen vaununajaja on siis se, joka kykenee säilyttämään mielen ja aistit hallinnassaan jopa vihaisena. Mielenkiintoisesti tämä värssy kuvaa siis henkilöä, joka kokee vihaa, eikä ole täysin tällaisten tunteiden ulottumattomissa. Jos kyyti on tasaista eikä valjakko vikuroi, on helppoa pidellä ohjaksista. Vasta vihan syttyessä voi nähdä, onko kyseessä todellinen vaununajaja vai pelkkä ohjaksista pitelijä.

Dhammapadan vaunuvertauksissa suurin ero vedalaisiin teksteihin nähden on matkustajan puuttuminen. Buddhalainen filosofia näkee ihmisen olevan kuin erilaisita osista koostuvat vaunut. Jos osat erotetaan toisistaan, jäljelle ei jää mitään pysyvää ja muuttumatonta ydintä. Matkustaja siis joko puuttuu kokonaan, tai sitten siihen jätetään tietoisesti viittaamatta.

”Katsokaa nyt tätä maailmaa, joka on kuin koristellut kuninkaan vaunut. Täällä henkisesti epäkypsät vajoavat, mutta ne jotka todella tietävät, eivät takerru mihinkään.” (Dhammapada, säe 171)

Antiikin filosofia – Platonin Faidros

Platonin Faidros on todennäköisesti hieman vanhimpia Dhammapadan säkeitä nuorempi teos (n. 370 eaa). Sen vaunumetafora on idealtaan varsin samankaltainen kuin Katha upanishadin ja Dhammapadan vertaukset.

Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen on sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen.” (Faidros s.166-167)

Vaunut edustavat sielua, joka muodostuu kolmesta osasta: vaununajajasta ja kahdesta siivekkäästä hevosesta. Tummakarvainen hevonen edustaa viettien vallassa toimivaa alempaa luontoa ja vaaleakarvainen hevonen moraalisempaa ja tottelevaista korkeampaa luontoa. Vaununajaja on järki, jonka tehtävänä on hallita ja ohjata hevosia niin, että ne vetävät vaunuja ylöspäin kohti taivaanlakea. Jumalten vaunut ovat vakaita ja helposti ohjattavissa, mutta ihmisten vaunuissa toinen hevonen vikuroi ja vetää vaunuja kohti maata, tehden hallinnan vaikeaksi.

Sieluista se joka tiukimmin seuraa jumalaa pystyy kohottamaan vaununajajan pään taivaan ulkopuoliselle alueelle, olemaan mukana kiertokulussa, mutta hevoset häiritsevät sitä niin että se vain vaivoin näkee todella olevan. (Faidros, s.168-169)

Platonin mielen analyysi on siis varsin samankaltainen kuin Katha Upanishadissa: Vaununajaja on myös Faidroksessa korkeampi järki, joka pyritään yhdistämään tosiolevaan. Tumma hevonen kuvaa ihmisen tiedostamatonta puolta, jonka hallitsemattomuus vaikeuttaa matkaa. Vedalaisessa filosofiassa tämä puoli esitetään aisteina (hevosvaljakko) jotka pyritään saamaan hallintaan. Vaalea hevonen kuvaa tietoista ja rationaalista puolta, jonka avustamana vaununajaja pyrkii kouluttamaan tummaa hevosta. Vaaleaa hevosta voi siis verrata Upanishadin ohjaksiin, joita korkeampi järki pitelee. On hyvä huomata, että molemmissa vertauksissa vikuroivatkin hevoset ovat kuitenkin tarpeellisia – ilman tumman hevosen apua eivät vaunut kohoa taivaanlaelle.

Mielen vaunut itäisissä ja läntisissä viisausperinteissä

Platonin vaunuvertaus antaa mielenkiintoisen vertailukohdan sille miten mielen/sielun olemusta on käsitelty läntisissä ja itäisissä viisausperinteissä. On helppoa nähdä selkeitä yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi Dhammapadan säe vaunujen hallinnasta vihan syttyessä ei juuri poikkea Platonin ajatuksesta vaunujen hallinnasta tumman hevosen vikuroinnista huolimatta. Dhammapada esittää jumaltenkin rakastavan vaunujen hallinnan saavuttanutta ihmistä, kun Platonin vertauksessa hevosensa hallitseva sielu pääsee kurkistamaan taivaanlaelle jumalien todellisuuteen. Molemmissa vertauksissa valjakon hallinta antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea jotain jumalallista.

Selkeänä eroavaisuutena näiden vertausten välillä voi nähdä vaunujen matkustajan (Atman), joka puuttuu niin Dhammapadasta kuin Faidroksestakin. Platon kuitenkin pitää vaunujen kokonaisuutta (sielua) ikuisena ja lähestyy näin vedalaista ajatusta Atmanista. Juuri ennen vaunuvertausta Platonin Faidros itseasiassa esittelee kuolemattoman sielun alutonta ja syntymätöntä olemusta hyvin samalla tavoin, kuin vedalainen filosofia esittelee ei-ehdonvaraista olemusta. Buddhalainen filosofia puolestaan näkee vaunut osasista koostuvana, pysymättömänä ja itseydestä tyhjänä, jättäen ei-ehdonvaraisen käsittelemättä.

Lopuksi

Katha Upanishadin ja Dhammapadan vaunuvertausten välillä on helppoa nähdä yhtäläisyyksiä, sillä ne rakentuvat samojen tarinallisten rakenteiden päälle. Samalla Dhammapadassa voi kuitenkin nähdä myös uudelleentulkintaa Katha Upanishadin varhaisempaan filosofiaan nähden. Platonin vertauksessa taas vaikuttaa olevan elementtejä molemmista lähestymistavoista, vaikkakin se kokonaisuutena vaikuttaisi olevan lähempänä vedalaista ajattelua.

Meditatiivisen työskentelyn kannalta kaikki kolme teosta tarjoavat mielenkiintoisia ja inspiroivia näkökulmia mielen rakenteeseen ja sen parissa työskentelyyn. Olipa sitten tarkoitus käydä huviajelulla tai matkustaa kohti yleviä päämääriä, valjakon kouluttaminen ja hallinta on tarpeen. Muutoin käy helposti niin, että vaununajajasta tulee pelkkä ohjaksista pitelijä.

Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutus starttaa Oulussa lokakuussa 2020. Ilmoittautuminen käynnissä!

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Hän on julkaissut kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana Oulussa lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Ehdonvaraisuuden kehä ja jäätelönhimon olemus

Pratītya-samutpāda on yksi keskeisimmistä buddhalaisista opetuksista. Se löytyy monista vanhoista opetusteksteistä, kuten esimerkiksi Anathapindika-suttasta. Pratītya-samutpāda voidaan kääntää esimerkiksi riippuvuussyntyisyydeksi (pratitya = riippuvuus jostakin, samutpāda = nouseminen, alkuperä) tai ehdonvaraisuuden kehäksi, joka kuvaa opetuksen sisältöä tarkemmin. Käytän tässä kirjoituksessa molempia käännöksiä tilanteen mukaan.

Riippuvuussyntyisyys kuvaa samaan aikaan buddhalaista käsitystä minän muodostumisesta ja buddhalaista ontologiaa, eli käsitystä olevaisuuden olemuksesta. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan hieman molempia näkökulmia.

Riippuvuussyntyinen minä

Riippuvuussyntyisyyttä voidaan pitää eräänlaisena buddhalaisen psykologian tiivistelmänä. Se kuvaa minän prosessina, joka muodostuu jatkuvasti hetkestä hetkeen, ilman tiettyä alkua ja loppua. Tätä prosessia voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä tässä hetkessä tai toisaalta pidemmällä aikavälillä, joka voi tarkoittaa minuutteja, päiviä, kokonaista elämänkaarta tai jopa jälleensyntymien ketjua.

Ehdonvaraisuuden kehä esitetään yleisimmin 12 linkistä muodostuvana ketjuna. Koska tätä kirjoittaessani sattuu olemaan kaunis kesäpäivä, esittelen linkit meille monille tutun jäätelönhimon kautta:

1. Tietämättömyys (avidyā)

Ensimmäinen linkki on tietämättömyys, joka käytännössä tarkoittaa sitä, etten ole tietoinen minän riippuvuussyntyisyydestä, vaan samaistun täysin kokemuksiini ja pidän niitä kyseenalaistamattomana todellisuutena. En siis ole tietoinen tässä kuvaamastani ketjusta, vaan se pääsee muodostumaan tiedostamattomalla tasolla niin, etten kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.

2. Taipumukset (samskāra)

On kuuma kesäpäivä, samanlainen joita olen kokenut elämässäni usein aiemminkin. Huomaamattani aiemmat kokemukseni ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa rakentaneet tietynlaisia taipumuksia, jotka ehdollistavat kokemusmaailmaani. Menneet kesäpäivät ovat siis läsnä taipumuksissani, vaikken ole siitä tietoinen.

3. Tajunta (vijñāna)

Nämä taipumukset muodostavat tajunnan siitä tilanteesta, jossa nyt olen. Tajunta luokittelee ja tunnistaa tilanteesta osatekijöitä, jotka vastaavat aiempia ehdollistumiani: lämpö, auringonpaisteen kuumotus iholla ja hikipisarat otsalla.

4. Nimi ja muoto (tai mieli ja keho) (nāmarupa)

Aluksi tajuisuuteni tilanteesta on vielä usvainen ja jäsentymätön, mutta tajunnan toiminta alkaa muodostamaan tilanteelle nimen ja muodon, joka vastaa keho-mieleni kokemusta: Minulla on kuuma ja hikoilen.

5. Kuusi aistiperustaa (salāyatana)

Kokemus jäsentyy prosessissa entisestään. Kuumuuden ja hikoilun tuntemuksen lisäksi näen auringonpaisteen hehkuvia värejä, haistan kesäisiä kukkien ja puiden tuoksuja, kuulen linnunlaulua ja minussa herää ehdollistumien herättämiä muistoja ja ajatuksia, sekä niihin liittyviä makuaistimuksia. Kuusi aistiperustaa jäsentävät näin kokemustani yhä tarkemmaksi.

6. Kontakti (Sparśa)

Aistikohteissa muodostuu erityisen vahva kontakti kuumuuden tunteeseen iholla sekä muistojen synnyttämään makuaistimukseen. Kylmä suklaajäätelö alkaa maistumaan kielellä ja sen tuoksu täyttää sieraimet.

7. Tuntemukset (vedanā)

Syntynyt kontakti makuaistimukseen herättää erilaisia negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. Kuvittelemani jäätelön maku tuntuu miellyttävältä ja kutsuvalta, kun taas toisaalta auringon kuumuus on epämiellyttävän ahdistava.

8. Halu/janoaminen (sanskr. tṛ́ṣṇā / pali. tanhā)

Nämä tuntemukset nostattavat halun päästä eroon epämiellyttävistä kuumuuden tuntemuksista edes hetkeksi. Ajatus kylmästä jäätelöstä alkaa houkuttelemaan niin, että alan janoamaan sen kurkkua viilentävää tunnetta ja kielen makunystyröitä viettelevää makua.

9. Takertuminen (upādāna)

Kuvitelma jäätelön mausta voimistuu janoamisen seurauksena niin, etten enää saa sitä pois mielestäni, vaan takerrun (upadana) mielikuvaan voimakkaasti. Voin jo maistaa kielelläni lähikaupan jäätelöhyllyllä olevan Ben & Jerry’s -paketin makuvivahteet.

10. Joksikin tuleminen (bhava)

Takertuminen synnyttää minussa voimakkaan tarpeen alkaa toimimaan haluni mukaan. Kyse ei ole enää vain satunnaisista tajunnassa virtaavista tuntemuksista ja haluista, jotka tulevat ja menevät. Nyt kokemusmaailmani täyttyy eräänlaisesta pyörteestä, joka alkaa tulemaan erilliseksi toimijaksi – ”jäätelönsyöjäksi”.

11 Syntymä (jāti)

Tulemisen prosessi johtaa jäätelöä janoavan minän syntymään, joka alkaa toteuttamaan jäätelön hankkimiseen liittyviä toimenpiteitä. Muut ihmiset ja asiat ympärillä alkavat muuttumaan välineiksi, jotka joko auttavat jäätelön hankinnassa tai estävät sitä. Näin itsekkyys vahvistaa ja suojelee jäätelön syömiseen liittyvää minä-kokemusta.

12. Vanheneminen ja kuolema (jarāmarana) sekä niihin liittyvä epätyydyttävyys (duhkha)

Jäätelön syöminen ja sen hankkimiseen liittyvät toimenpiteet tuntuvat aluksi tyydyttäviltä, mutta jäätelö on nopeasti syöty ja sen viilentävä vaikutus katoaa jo hetken kuluttua. Toisinsanoen sen vaikutus vanhenee ja lopulta kuolee. Kun halu on tyydytetty muistan myös, että minun oli tarkoitus huolehtia linjoistani ja välttää jäätelön syömistä. Käyttäydyin myös jäätelönhimossani itsekkäästi muita ihmisiä kohtaan ja koen siitä nyt pienoista katumusta. Epätyydyttävyys valtaa taas mieleni ja riippuvuussyntyisyyden linkit alkavat rakentamaan uutta ehdollistumisen kehää. Ehkä alan suunnittelemaan lenkille lähtöä…

Tämä esimerkki käsitteli alle tunnin mittaista ajanjaksoa, mutta samalla tavalla riippuvuussyntyisyys voi kuvata kokonaisen elämänkaaren eri jaksoja:

Elämän alussa vauva on tietämätön ympäristöstään ja rakentaa kokemusten kautta erilaisia ehdollistumia ja taipumuksia. Näin hänelle alkaa muodostumaan tajuisuus itsestä ja ympäristöstä. Asiat alkavat saamaan nimiä ja muodon. Lapsi tulee tietoisemmaksi erilaisista aistikohteista, ajatuksista sekä niihin liittyvistä tunnesävyistä. Näiden kautta hän muodostaa kokemuksen minuudesta, joka rakentaa elämäänsä ja persoonaansa erilaisten halujen ja takertumien kautta, kunnes lopulta vanheneminen ja kuolema päättävät elämänkaaren. Tällä tavalla nähtynä riippuvuussyntyisyys sisältää kehityspsykologisia vaiheita ja elämänkaareen liittyviä elementtejä. 

Esoteerisemmassa merkityksessä ehdonvaraisuuden kehä kuvaa myös toisiaan seuraavien syntymien ketjua. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, ettei riippuvuussyntyisyys oleta minkäänlaista jälleensyntyvää sielua, vaan pikemminkin erilaisten ehdollistumien kasaumia, jotka muodostavat ehdonvaraisuuden kehässä kokemuksen minuudesta.

Todellisuuden ehdonvarainen muodostuminen

Ehdonvaraisuuden kehän voikin nähdä myös paljon hienovaraisempana ilmiönä, joka kuvaa todellisuuden perimmäistä olemusta eli siis buddhalaisuuden ontologiaa. Tämä on vaativa aihe, mutta uskaltaudun silti esittämään tästä seuraavaksi joitain ajatuksia.

Ontologisena kuvauksena ehdonvaraisuuden 12 linkkiä täytyy nähdä tässä hetkessä tapahtuvana äärimmäisen hienovaraisena ja perustavanlaatuisena ilmiönä, joka ei siis tapahdu lineaarisen ajan funktiona. Sen sijaan riippuvuussyntyisyys on juuri se ilmiö, jonka seurauksena koemme aikajatkumon. Jokainen kokemamme hetki syntyy ehdonvaraisuuden 12 linkin kehässä.

Tämä hetki muodostuu tyhjyydestä (1), joka kääntyy sisäänpäin kuin häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Sen itseensä käpertyvä toiminta muodostaa kasautumia (2), jotka laajenevat tajunnaksi (3), muodoksi (4), aisteiksi (5) ja kontakteiksi (6), joissa muodostuu tuntemuksia (7), halua (8), takertumista (9) joksikin tulemista (10) ja syntymistä (11), sekä vanhenemista ja katoamista (12).

Tämä on se ontologinen prinsiipppi buddhalaisen maailmankuvan perustalla, joka kuvaa ehdonvaraisen maailman olemuksen. Maailma syntyy ja katoaa tyhjyyteen joka hetki yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla riippuvuussyntyisyyden kehä laajenee fraktaalikuvion tavoin koko tuntemaksemme maailmaksi. Jokainen ilmiö voidaan nähdä tällaisena emergenttinä ilmentymänä: kvanttitason ilmiöt, molekyylit, solut, elimet, yksilöt, yhteisöt, kulttuurit, maailmat, maailmankaikkeudet – kaikki tasot syntyvät ja katoavat ehdonvaraisuuden ajattomassa syklissä.

Tieteellisen maailmankuvan kautta katsottuna ehdonvaraisuuden 12 linkkiä siis kuvaa eräänlaisen tyhjyydessä syntyvän alkuräjähdyksen ja sitä seuraavan annihilaation syklin, jossa jokainen hetki muodostuu. Samankaltaisen idean voi nähdä esimerkiksi kvanttifysiikan teorioissa, jotka esittävät materiankin olevan pohjimmiltaan tyhjyydestä syntyvää ilmenemisen ja katoamisen värähtelyä.

Buddhalainen ontologia pohjautuu siis materialismin sijaan idealistiseen maailmankuvaan. Maailmankaikkeus ei muodostu materiasta, vaan tulemisen ja menemisen syklistä, jossa muodostuu myös inhimillinen tajunta ja sen kannalta oleelliset ilmiöt. Ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjyyttä, sillä ne ovat olemassa vain ehdonvaraisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on myös minän pohjimmainen olemus, joka syntyy, vanhenee ja kuolee tässä ehdonvaraisuuden kehässä.

Onko olemassa jotain tämän ehdonvaraisuuden tuolla puolen, jotain ei-ehdonvaraista? Siihen pratītya-samutpāda ei oikeastaan ota kantaa. Buddhalainen filosofia keskittyy kuvaamaan ehdonvaraisen olemassaolon ilmiöitä ja niihin liittyvän kärsimyksen vähentämisen tapoja.

Yhteenvetoa

Yhteenvetona voisi sanoa että pratītya-samutpāda, riippuvuussyntyisyys, on kuvaus siitä miten minä muodostuu ja toimii maailmassa. Aistit, taipumukset, tuntemukset, tajunta, kehomieli, minä ja siihen liittyvät halut, samoin kuin vanheneminen ja kuolemakin ovat kaikki ehdonvaraisia ilmiöitä, jotka muodostuvat suhteessa toisiinsa. Niillä ei ole riippumatonta ja itsenäisesti pysyvää olemassaoloa.

Pratītya-samutpādan ymmärtäminen on pohjimmiltaan dharman ymmärtämistä. Tätä ymmärrystä voi syventää ja laajentaa meditatiivisten harjoitusten, opiskelun ja arkisen elämän kautta. Riippuvuussyntyisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään miksi ajaudun jäätelönhimon valtaan tai muihin epätyydyttäviin tilanteisiin. Ymmärryksen syventäminen voi auttaa myös heikentämään ehdonvaraisuuden ketjun linkkejä ja siten vähentämään erilaisten takertumien aiheuttamia ongelmia.

Ihmistä ei ole mielekästä tarkastella maailmasta erillisenä saarekkeena. Ehdonvaraisuuden kehä kuvaa arkista elämää, mutta samalla myös todellisuuden metafyysistä perustaa, kuten se meille näyttäytyy. Kaiken olemassaolon taustalla oleva tyhjyys sisältää potentiaalina kaiken ja ei mitään.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alusta saakka. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.