Takertuva tietoinen läsnäolo – hyväksymisen paradoksi

Jon Kabat-Zinn on tehnyt jo 1970-luvulta saakka ansiokasta työtä tuodessaan vanhoja buddhalaisia meditaatioharjoituksia osaksi populaaria hyvinvointi- ja terveydenhoitokulttuuria. Hänen kehittämänsä MBSR-menetelmä on toiminut pioneerina meditaation terveysvaikutuksiin liittyvässä tieteellisessä tutkimuksessa. Kabat-Zinnin luomaa perinnettä seuraten mindfulness käännetään usein: ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Tässä käännöksessä on kuitenkin vahva väärinymmärryksen vaara, joka johtaa hyvin helposti vinoutuneeseen harjoitukseen.

Kabat-Zinn määrittelee itse mindfulnessin seuraavalla tavalla: ”Awareness that arises from paying attention on purpose in the present moment, non-judgementally” eli suomennettuna ”Tietoisuus joka nousee tarkoituksellisesta huomion kiinnittämisestä nykyhetkeen, ei-arvostelevasti”. Kabat-Zinnille mindfulness on siis eräänlaista metatietoisuutta siitä mitä nykyhetkessä tapahtuu.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo kuitenkin käsitetään käytännössä usein jonkinlaiseksi positiivisen mielentilan etsimiseksi, jossa kaikkiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja kokemuksiin pyritään suhtautumaan lempeän hyväksyvällä asenteella. Sanojen tasolla tarkoitus antaa tilaa niin miellyttäville kuin epämiellyttävillekin tunteille ja tuntemuksille, mutta hienovaraisemmalla tasolla on selkeästi nähtävissä pyrkimys hyväksyvään, miellyttävään mielentilaan. Hyväksyminen on siis tässä lähestymistavassa työväline, jonka avulla hankalista ja negatiivisista mielentiloista pyritään todellisuudessa pääsemään eroon.  Hyväksyvä ja lempeä mielentila muodostuu huomaamatta tavoitteeksi, joka johtaa positiiviseen mielentilaan takertumiseen. Kokemusmaailma jakautuu kahtia toivottuun ja ei-toivottuun mielentilaan.

Jotta Kabat-Zinnin määritelmän voisi ymmärtää syvällisemmin, täytyy tuntea hieman buddhalaista filosofiaa. Mindfulness (palin kielellä sati) tarkoittaa valpasta tarkkaavaisuutta, jossa harjoittaja on tietoinen siitä mihin huomio on kohdistuneena. Satin avulla hän huomaa mikäli mieli lähtee harhailemaan pois tietystä kohteesta. Sati on kuitenkin vain osa Kabat-Zinnin määritelmää mindfulnessista – se ei selitä mitä hän tarkoittaa käsitteellä ”ei-arvosteleva”. ”Ei-arvosteleva” muistuttaa buddhalaista termiä upekkha, jonka voisi karkeasti suomentaa tasapuoliseksi mielentilaksi. Kabat-Zinn sisällyttää siis määritelmäänsä mindfulnessista kaksi buddhalaista käsitettä: mindfulness (sati) ja tasapuolisuus (upekkha).

Tasapuolisuus (upekkha) ei ole sama asia kuin hyväksyminen, sillä silloin ei-hyväksyvää mielentilaa ei sallittaisi. Tasapuolisuus tarkoittaa tässä yhteydessä kokemusta, joka ei tarraudu positiivisiin mielentiloihin, eikä toisaalta välttele negatiivisia mielentiloja. Jos harjoittaja kokee esimerkiksi vihaa, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri tästä eroon. Jos harjoittajan on vaikea hyväksyä vihan tunnetta itsessään, tasapuolisuutta sisältävä mieli ei pyri muuttamaan ei-hyväksymistä hyväksymiseksi. Pyrkimys hyväksymiseen on takertumista ideaaliin, jonka perimmäinen päämäärä on onnellisuuden kokeminen. Paradoksaalisesti hyväksymisestä tulee helposti oma esteensä, sillä se pyrkii pois ei-hyväksymisestä.

Parempi käännös olisikin ”tasapuolinen tietoinen läsnäolo”. Näin ehkä vältyttäisiin väärinkäsitykseltä, jonka vuoksi monet mindfulnessin harjoittajat tekevät huomaamattaan hienovaraista väkivaltaa itselleen, pyrkimällä kohti ”hyväksymistä”. Kokeneen meditaation harjoittajan on hyvin helppoa huomata, miten tällainen pyrkimys lisää takertuvaa erottelua ja kadottaa tasapuolisuuden.

On ihan OK, jos tämä hetki ei tunnu olevan OK!

 

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut kirjan ”Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus” (Basam Books, 2019). Katso myös lokakuussa 2019 Oulussa alkava Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus, jossa Ari-Pekka toimii pääkouluttajana.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.