Varjon kohtaaminen henkisellä polulla – säröistä eheyteen

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Mitä oikeastaan etsimme, kun astumme henkisen kasvun polulle? Moni kaipaa rauhaa kiireen keskelle, selkeyttä kaaokseen ja yhteyttä johonkin suurempaan. Nykyisessä uushenkisyyden ja hyvinvointikulttuurin nousuaallossa tavoitteet kuvataan houkuttelevan kirkkaina: tavoittelemme ”korkeampaa värähtelyä”, rajatonta potentiaalia, manifestointikykyä ja jatkuvaa onnellisuutta. Haluamme olla paras versio itsestämme – valaistunut, tyyni ja tasapainoinen.

Tämä valon tavoittelu on inhimillistä ja kaunista. Mutta siinä piilee paradoksi, josta C.G. Jung varoitti sotien ravistelemaa maailmaa: ”Mitä kirkkaampi valo, sitä syvempi varjo.” Jos henkisyydestä tulee suoritus, jolla pyrimme optimoimaan itsemme täydelliseksi, luomme huomaamattamme itsellemme yhä suuremman varjon.

Suorittajan varjo – yhteiskunnallinen sokea piste

Elämme maailmassa, joka palvoo pärjäämistä. Meidän odotetaan olevan tehokkaita, aikaansaavia ja aina ”positiivisia”. Tämä suorituskeskeinen maailmankuva ei jää työpaikan oven taakse, vaan se ui salakavalasti myös henkiseen harjoitukseemme.

Olen pohtinut tätä paljon viime aikoina kirjoituksissani ja Mielen laboratorio -podcastin keskustelujen äärellä. Kun yhteiskunta sanoo, että vain menestyvä ja reipas yksilö on arvokas, me työnnämme varjoon kaiken sen, mikä ei tähän kuvaan sovi: väsymyksen, keskeneräisyyden, vihan, kateuden ja haavoittuvuuden.

Syntyy suorittajan varjo. Alamme suorittaa myös henkisyyttä. Alamme kilpailla siitä, kuka on ”henkisesti pisimmällä”. Sisäistämme tiedostamattoman uskomuksen, että jos koemme negatiivisia tunteita tai elämämme on sotkuista, olemme epäonnistuneet henkisessä harjoituksessamme.

Elämätön elämä ja kultainen varjo

Jungilaisesta näkökulmasta varjo ei ole ”paha”. Se on yksinkertaisesti se osa meistä, joka on jäänyt tiedostamattomaan. Podcast-vieraani, syvyyspsykologi Connie Zweig (jakso 77), kuvaa varjoa osuvasti termillä ”elämätön elämä”.

Lapsuudessa opimme nopeasti, mitkä piirteet tuovat meille hyväksyntää. Ne puolet, jotka eivät sovi ympäristön odotuksiin, työnnetään ”säkkiin”, jota raahaamme perässämme. Joskus sinne joutuu vihan ja kiukun lisäksi myös luovuutta, voimaa ja herkkyyttä. Tämä kultainen varjo tarkoittaa sitä, että heijastamme omat korkeimmat potentiaalimme – viisautemme, voimamme ja karismamme – toisiin ihmisiin, kuten guruihin tai opettajiin, koska emme uskalla omistaa niitä itsessämme. Ihailemme toisissa sokeasti juuri sitä, mikä meissä itsessämme odottaa puhkeamistaan kukkaan.

Henkinen ohituskaista – pakoa todellisuudesta?

Kun emme uskalla kohdata varjoamme, ajaudumme helposti ilmiöön nimeltä henkinen ohittaminen (spiritual bypassing). Termin kehitti alun perin John Welwood, ja se on ollut keskeinen teema Connie Zweigin tuotannossa.

Henkinen ohittaminen on puolustusmekanismi. Se tarkoittaa henkisten ideoiden ja harjoitusten käyttämistä kilpenä, jolla vältämme kohtaamasta ratkaisemattomia tunne-elämän haavoja. Se on sitä, kun viha leimataan ”epähenkiseksi” tai kun vaikean trauman keskellä kehotetaan vain ”päästämään irti” ja luottamaan universumiin, ennen kuin kipua on edes uskallettu kohdata.

Torjuttu pimeys ei kuitenkaan katoa. Se vetäytyy maan alle ja alkaa ohjata ajattelua ja toimintaa tiedostamattomasti.

Miksi guru lankeaa – herääminen, aikuistuminen, puhdistautuminen

Miksi monet henkisellä polullaan pitkälle edistyneet opettajat tai harjoittajat voivat sortua karkeaan käytökseen, vallan väärinkäyttöön tai taloudellisiin sotkuihin? Eikö valaistumisen pitäisi poistaa varjot?

Tähän tuo valoa filosofi Ken Wilberin erottelu ihmisen kehityksen eri osa-alueista. Wilberin mukaan kasvu ei tapahdu lineaarisesti yhdellä linjalla, vaan meillä on (ainakin) kolme erillistä kehityslinjaa, jotka eivät välttämättä kehity samaa tahtia:

  1. Waking Up (Herääminen): Tämä viittaa tietoisuuden tiloihin (states). Meditaation tai muiden harjoitusten avulla voimme kasvaa kohti syviä ykseyden, rauhan ja rajattomuuden kokemuksia. Heräämme näkemään itsemme ja maailman yhä laajemman tietoisuuden valossa.
  2. Growing Up (Aikuistuminen): Tämä viittaa psykologiseen ja moraaliseen kehitykseen. Se tarkoittaa kehitysvaiheita, joissa kyky asettua toisen asemaan, eettinen kypsyys, tunneäly ja kyky kantaa vastuuta kehittyvät yhä kypsemmille tasoille (stages).
  3. Cleaning Up (Puhdistautuminen): Tämä on Wilberin termi varjotyölle. Se tarkoittaa omien neuroosien, traumojen ja torjuttujen puolien kohtaamista ja integrointia.

Ongelma syntyy, kun näiden kasvulinjojen kehittymisen tahti eriytyy. On täysin mahdollista olla erittäin pitkällä Waking Up -linjalla (kokea syviä valaistumisen tiloja), mutta olla samaan aikaan Cleaning Up -linjalla täysin alkutekijöissä (varjot ovat syviä ja tiedostamattomia).

Osho ja narsistinen peilaus

Klassinen ja varoittava esimerkki tästä epätasapainosta on intialainen mystikko Osho (Bhagwan Shree Rajneesh). Kukaan ei voi kiistää hänen karismaansa tai kykyään avata ihmisille syviä tietoisuuden tiloja (Waking Up). Hänen läsnäolonsa oli magneettinen.

Cleaning Up ja Growing Up -näkökulmista tarina on kuitenkin toinen. Monet analyytikot ja entiset oppilaat ovat kuvanneet, kuinka yhteisön dynamiikka perustui lopulta ns. narsistiseen peilaukseen ja narsistiseen lähteeseen (narcissistic supply).

Vaikka Osho puhui egon kuolemasta, hän tarvitsi tuhansien ihmisten ihailevan katseen ylläpitääkseen omaa grandioosia minäkuvaansa. Oppilaat toimivat peilinä, joka heijasti takaisin gurun ”täydellisyyttä”. Kun tämä narsistinen tarve ihailulle jäi varjoon (sitä ei tunnistettu tai myönnetty), se vääristyi: se johti Rolls Royce -kokoelmiin, vallan väärinkäyttöön ja lopulta yhteisön traumaattiseen hajoamiseen.

Tämä opettaa meille, että korkeinkaan henkinen tila ei poista psykologista varjoa. Jos ihminen ei tee varjotyötä (Cleaning Up), hänen henkinen voimansa voi valjastua varjon palvelukseen – usein täysin tiedostamatta.

Kintsugi – säröjen kauneus

Miten sitten voimme välttää henkisen ohittamisen sudenkuopat ja siirtyä rakentamaan aitoa eheyttä täydellisyyden sijaan?

Japanilaisessa Kintsugi-taiteessa on tähän täydellinen metafora. Kun arvokas keramiikka rikkoutuu, sitä ei heitetä pois. Palaset liitetään yhteen lakalla, johon on sekoitettu aitoa kultajauhetta.

Lopputuloksena halkeamat eivät peity, vaan ne korostuvat kultaisina saumoina. Astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi juuri säröjensä vuoksi.

Tämä on varjotyön ydin. Emme pyri tilaan, jossa olemme virheettömiä ja pelkkää valoa. Pyrimme eheyteen, johon mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Kun kohtaamme omat varjomme, pettymyksemme ja haavamme – sen sijaan että pakenisimme niitä henkiseen suorittamiseen – niistä tulee se kultainen sauma, joka tekee meistä ainutlaatuisia.

Henkisellä polulla ei ole niinkään kyse siitä, kuinka korkealle voimme nousta, vaan siitä, kuinka syvälle uskallamme katsoa ja kuinka paljon pystymme hyväksymään – myös sitä, mikä on rikki.

Syvenny aiheeseen kuuntelemalla Connie Zweigin haastattelu Mielen laboratorion jaksoissa 52 ja 77, sekä Matti Rautaniemen ajatuksia varjosta, magiasta ja rakkaudesta jaksossa 74.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Salaisuuksien salaisuus – Dan Brown nondualismin lähteillä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden ”vaikeaan ongelmaan”. Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja ”pärjäämisen pakko”. Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden ”vaikean ongelman” ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: ”Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä.”

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden ”vaikeaksi ongelmaksi”.

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin ”pärjäämisen pakon” perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina ”minuuksina” kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla ”nondualistisesta oivalluksesta” tai ”ykseyden kokemisesta” voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun ”vastaanotinmalliin”.

Meadin mukaan mieli ja tietoinen ”Itse” (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, ”Minä” ja ”Minuus”, välillä:

  1. ”Minuus” (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on ”yleistynyt toinen”, jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
  2. ”Minä” (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän ”Minuuteen”. Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, ”Minän” ja ”Minuuden”, välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

”Aivot vastaanottimena” -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin ”dissosioituu” juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska ”suodatin” eli ”Minuus” rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se ”Minuus”, joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan ”suuren mysteerin” takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, ”vertikaalisen” yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja ”horisontaalisen” yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako ”suurempaan ykseyteen” olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani ”Minä (I)” siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan ”Minuuden (Me)” kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut ”minuus” (Meadin ”Me”) ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi – epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on ”epätäydellisen ihmisen kauneutta” tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Oy Minä Ab – miten ottaa lomaa neoliberaalista itseydestä?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Lomapäiväsi alkaa virheettömällä lenkillä, terveellisellä aamiaisella ja harkitulla somepäivityksellä, joka tihkuu luonnonläheisyyttä ja mielenrauhaa. Päällisin puolin täydellistä – mutta kuka tekee todellisuudessa päätökset tässä skenaariossa? Sinä vai sisäinen toimitusjohtajasi yrityksessä ”Oy Minä Ab”? Tässä postauksessa pureudumme siihen, miten uusliberalistinen itseys ohjaa meitä jopa lomalla ja ennen kaikkea – miten ottaa siitä lomaa?

On heinäkuu ja voit olla vihdoin ilman herätyskelloa. Sisäinen kello herättää sinut tuttuun tapaan klo 7:30. On aika hyödyntää aamun viileys. Vedät lenkkitossut jalkaan ja suuntaat järvenrantaa kiertävälle polulle. Polkujuoksu on hyvää kuntoilua ja pitää niveletkin kunnossa. Älykello mittaa sykettä ja matkaa, josta voit tyytyväisenä todeta, että kehitystä tapahtuu ja kunto pysyy yllä myös lomalla. Suihkun jälkeen on aamiaisen vuoro. Otat proteiinipitoista rahkaa, tuoreita marjoja ja pähkinöitä. Sopiva määrä auttaa palautumaan optimaalisesti. Säästät proteiinipatukan iltapäivälle. Aamiaisen aikana on hyvä hetki päivittää sosiaalista mediaa. Eilisistä kymmenistä auringonlaskukuvista valitset sen, jossa värit ovat parhaimmillaan ja sommittelu onnistunut. Muotoilet kuvatekstiin rennon, mutta oivaltavan lauseen, joka kertoo loman palauttavasta vaikutuksesta ja luonnonrauhasta. #loma #suomenluonto #mökkielämää #kiitollinen.

Pääkonttorin näkymätön työpäivä

Päällepäin kaikki näyttää täydelliseltä lomapäivältä, jota kelpaa mainostaa somessakin. Ehkä siitä vielä toinen postaus? Jos kuitenkin pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan sisäistä maailmaa, huomaa, että taustalla käy melkoinen kuhina. Vaikka olet lomalla, mielesi sisällä toimiva Oy Minä Ab on painanut täyttä työpäivää:

  • Tuotekehitysosasto vastasi aamun lenkistä, jonka tavoitteena oli fyysisen suorituskyvyn ylläpito ja parantaminen.
  • HR:n hyvinvointijaosto suunnitteli terveellisen aamiaisen, jolla varmistettiin työntekijän optimaalinen palautuminen ja toimintakyky.
  • Markkinointi- ja viestintäosasto taas toteutti huolella suunnitellun somekampanjan, joka vahvisti henkilöbrändin arvoja: hyvinvointia, luonnonläheisyyttä ja henkistä tasapainoa.

Kaikkea tätä valvoi valppaana toimitusjohtaja itse – se osa sinua, joka varmistaa, että projekti ’Minä’ etenee strategian mukaisesti. Loma-aikahan onkin mitä parhain ajanjakso rakentaa luonnonarvoja korostavaa brändiä.

Sisäinen toimitusjohtaja – neoliberaali itseys

Sisäinen ’toimitusjohtaja’ ei ole puhtaasti henkilökohtainen ominaisuutesi. Se on kulttuurinen ilmiö, jota esimerkiksi sosiologi Matthew Adams on kuvannut teoksessaan Self and Social Change. Hänen teoksensa auttaa ymmärtämään, miksi niin moni meistä kokee elämänsä loputtomana projektina.

Adamsin mukaan nykykulttuuri kannustaa meitä omaksumaan niin sanotun ”yrittäjäminän” roolin. Tämä on ajatusmalli, jossa näemme itsemme ja elämämme eräänlaisena yrityksenä, jota tulee jatkuvasti johtaa, brändätä ja kehittää. Meistä tulee oman onnemme, työllistettävyytemme ja jopa hyvinvointimme aktiivisia managereita. Adams korostaa, että tämä ei tunnu ulkoiselta pakolta, vaan se koetaan vapaana valintana ja itsensä toteuttamisena – mikä tekee siitä erityisen voimakkaan ja sitovan. Michel Foucault nimitti samaa ilmiötä sisäistetyksi mikrovallaksi.

Miten tämä ”yrittäjäminä” sitten näkyy käytännössä? Adamsin mukaan se rakentuu muutamasta keskeisestä pilarista:

  • Vastuu siirtyy yksilölle: Neoliberaalissa yhteiskunnassa jokainen on täysin vastuussa omasta menestyksestään ja hyvinvoinnistaan. Jos uupuu tai epäonnistuu, se nähdään henkilökohtaisena heikkoutena, ei niinkään yhteiskunnan rakenteiden tai kohtuuttomien vaatimusten tuloksena.
  • Itsestä tulee pääomaa: Keho, mieli, taidot ja jopa vapaa-aika nähdään pääomana, jota tulee hallita ja kasvattaa. Koulutus, harrastukset ja jopa lepo muuttuvat investoinneiksi tulevaisuuden tuottavuuteen ja henkilökohtaiseen markkina-arvoon.
  • Elämä on kilpailua: Tällainen ajattelukulttuuri luo jatkuvan, hienovaraisen kilpailun ilmapiirin. Meidän tulee olla tehokkaita ja joustavia, jotta pärjäämme markkinoilla – niin työelämässä, opinnoissa kuin sosiaalisissa piireissäkin.

Tämän kuvion tunnistaminen on ensimmäinen askel vapauteen. Kun ymmärrät, että sisäistetty vaativa ääni ei olekaan absoluuttinen totuus sinusta, vaan kulttuuristen normien muodostama rooli, voit ehkä ottaa siihen hieman etäisyyttä ja pyrkiä suhtautumaan itseesi myötätuntoisemmin.

Oletko lomalla vai ylitöissä?

Tässä on muutamia merkkejä siitä, että Oy Minä Ab painaa ylitöitä ilman lomakorvauksia:

  • Jatkuva optimointi ja itsekehitys:
    • Vapaa-aikasi on täynnä ’hyödyllisiä’ aktiviteetteja ja pelkkä lepääminen ilman päämäärää aiheuttaa syyllisyyttä.
    • ”Aamupalalla podcasteja menestyksestä, salilla uusin treeniohjelma, illalla verkkokurssi tuottavuudesta. Kaiken pitää olla optimoitua ja tehokasta – myös vapaa-ajan”.
  • Vertaileva arviointi:
    • Huomaat vertailevasi omaa lomanviettoasi muiden somepäivityksiin ja tunnet riittämättömyyttä. Seurauksena on sisäinen kehityskeskustelu.
    • ”Olen ollut vain viikon verran pois kaupungista, kaverit näyttävät olevan ulkomailla koko perheen kera. Riittämättömyyden tunne hiipii mieleen: Olenko tarjonnut perheelleni yhtä hyvän loman kuin muut? Pitäisikö hankkia vielä ex tempore äkkilähtö Kreetalle?”
  • Suorituskeskeisyys ja ”onnenpakko”:
    • Lepäämisen sijaan suunnittelet jo kuumeisesti, miten olet syksyllä tehokkaampi ja parempi versio itsestäsi.
    • ”Jokaisen hetken pitäisi olla merkityksellinen, jokaisen kuvan Instagram-tasoa. Rentoutumisen pitää näyttää ja tuntua ’oikealta’ ja brändinmukaiselta. Pysähtyminenkin pitää tuotteistaa, sen tarkoitus on hallita tunteita ja kokemuksia, tehdä niistä positiivisempia.”

Jos nyökkäilit näille, et ole yksin. Sisäinen toimitusjohtajasi painaa kurinalaisesti ylitöitä, huolehtien siitä, että Oy Minä Ab pysyy kilpailun tasalla.

Miten ottaa lomaa minuuden suorittamisesta?

Kuten Adams tuo esille, neoliberaali itseys on kulttuurinen ilmiö, josta on vaikeaa päästää irti. Sen tarkoitus on pitää Oy Minä Ab kilpailukykyisenä ja turvata erilaisten pääomien saatavuus tulevaisuudessakin. Viime kädessä kyse on siis selviytymisestä ja turvallisuuden tunteesta. Samalla se kääntyy kuitenkin itseään vastaan, sillä elämän merkityksellisyys ei löydy suorittamisen oravanpyörästä. Seuraavat ehdotukset ovat ystävällisiä kutsuja avautua elämälle sellaisenaan, tässä ja nyt, ilman tulosvastuuta.

  1. Määrittele päivän tavoitteeksi ”tavoitteettomuus” Sisäistetty toimitusjohtajasi rakastaa tavoitteita. Anna sille siis sellainen, mutta käännä se päälaelleen. Päätä tietoisesti, että ’tämän päivän ainoa tavoite on olla ilman tavoitteita’. Kun teet jotain täysin ’turhaa’, kuten tuijotat pilviä tai kuuntelet tuulta, voit todeta toimitusjohtajalle: ’Hyvin menee, pysymme suunnitelmassa.’ Anna itsellesi lupa sulkea Excel-taulukot ja strategiakansiot.
  2. Pistä työkalut syrjään hetkeksi Toimitusjohtaja johtaa datalla. Jätä siis tietoisesti mittarit, kuten älykello ja -sormukset, kotiin päiväksi. Passita myös markkinointiosasto lomalle poistamalla laitteistasi käyttämäsi some-appit. Viestitä sisäistetylle toimitusjohtajallesi, ettet tarvitse mikromanagerointia, vaan voit luottaa kehon ja mielen luonnollisiin viesteihin, joita ei tarvitse säädellä strategiasuunnitelmilla.
  3. Käy myötätuntoinen kehityskeskustelu Kun huomaat toimitusjohtajan taas alkavan suunnitella ja vaatia suoritteita, pysähdy ja ohjaa sitä lempeästi kuin uupunutta, ylisuorittavaa kollegaa: ’Kiitos huolenpidosta. Olet tehnyt todella paljon töitä. Nyt sinulla on lupa levätä. Mene sinäkin riippumattoon kuuntelemaan hetkeksi tuulen suhinaa puiden lehdillä. Me pärjäämme kyllä.’

Pohjimmiltaan näissä ehdotuksissa kyse on reflektoivan minän valjastamisesta tietoisen läsnäolon palvelukseen. Erilaiset mindfulness-harjoitukset voivat olla suureksi avuksi siinä, että huomaa sisäistetyn toimitusjohtajan aktivoituvan. Ja toisaalta hyväksyvän, arvostelemattoman asenteen harjoittaminen voi auttaa päästämään irti sisäisistä vaatimuksista.

Mitä lomilta tuodaan tuliaisiksi?

Oy Minä Ab:n toiminta ei luultavasti lopu tähän, mutta voit oppia olemaan sen armollisempi johtaja. Ehkäpä jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä voi ottaa välillä kokonaisia vapaapäiviä tai iltavapaita. Kuka tietää, mitä uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia tällainen pysähtyminen saattaa avata elämälle?

Ehkä parasta, mitä lomalta voi tuoda tuliaisiksi, ei olekaan uusi energialataus syksyn parempia suorituksia varten, vaan taito päästää irti jatkuvasta minäprojektin suorittamisesta ja antaa itselle lupa nauttia elämästä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Elokuussa on mahdollisuus osallistua Oulu Floatsin järjestämään kelluntaretriittiin, jonka pitää Ari-Pekka. Lisätiedot: info@oulufloats.fi Syyskuussa taas on Ari-Pekan ja Nina Pyykkösen pitämä Symbolin voima -retriitti. Lokakuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus

Shamanistinen mindfulness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Ovatko ajatukset mielen roskasisältöä, josta mindfulness-harjoittajan tulisi päästää irti – vai voiko niillä olla jokin tärkeämpi tehtävä? Tiedostamattoman mielen merkitys on nykymaailmassa usein unohdettu, vaikka se tarjoaa väylän elämämme suurempaan kokonaisuuteen. Mindfulnessin harjoittamisen voi suunnata myös sisäiseen maailmaan, joka on meille aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen kuin ulkoinen maailmakin.

Olen opettanut mindfulnessia ja meditaatiota laajemminkin reilut parikymmentä vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut näkemään monenlaisia harjoituksiin liitettyjä uskomuksia niin harrastajilla kuin ammattilaisillakin.

Yksi mindfulnessiin vahvasti liittyvä uskomus on, että ajatukset ja mielikuvat ovat jonkinlaista roskasisältöä, joista tulisi päästää irti ja korkeintaan vain tarkkailla niitä ulkopuolelta, ikään kuin pilviä taivaalla. Tämän näkemyksen taustalla on pyrkimys neutraalin tarkkailijan asemaan, joka on vapaa sisäisen ja ulkoisen maailman vaikutuksista. Tarkkailija on kuin tiedemies valkoisessa takissaan, joka havainnoi maailmaa sen ulkopuolelta. Tämä on hyvin vahva pyrkimys loogis-rationaalista mieltä painottavassa nykymaailmassa.

On tietysti totta, että tällaisia minuudettomia tietoisuudentiloja on mahdollista kohdata esimerkiksi syvämeditaatiossa. Olisi kuitenkin virhe ajatella, että se on mindfulnessin päämäärä. Ennemminkin kyse on vain yhdestä harjoituksen muodosta, tyhjyys-mindfulnessista. Tällainen orientaatio voikin tarjota tervetulleen levähdyshetken sellaisille ihmisille, joiden päivät täyttyvät kaikenlaisesta ajatustyöstä. Samalla kuitenkin menetetään jotain oleellista. Mindfulness-harjoitusten aikana mieleen putkahtelevat ajatukset ja mielikuvat eivät synny sattumalta. Ne nousevat tiedostamattomasta mielestä, joka alkaa harjoituksen aikana tulla näkyvämmäksi.

Tiedostamaton mieli

Tiedostamaton mieli ei ole roskasäiliö, jonka sisältö on yhdentekevää ja tarpeetonta. Päinvastoin, se on silta suurempaan kokonaisuuteen, joka on oikeastaan koko elämämme. Harjoituksen aikana esiin nouseviin ajatuksiin ja mielikuviin kannattaa kiinnittää tarkasti huomiota, sillä ne voivat olla viittoja elämämme kannalta tärkeisiin asioihin.

Me nykyajan ihmiset olemme kuitenkin vieraantuneet tiedostamattoman mielen merkityksestä. Tämä näkyy mindfulnessin lisäksi monissa muissakin työskentelytavoissa, kuten buddhalainen meditaatio, jooga ja qigong. Painopiste on useimmiten mielen ja kehon kontrolloinnissa erilaisten menetelmien avulla. Mielikuvituksen ja intuition aktiivinen käyttö harjoituksissa on suurimmalle osalle harjoittajista täysin tuntematon alue. Tämä on oikeastaan ironista, sillä suurin osa arjen tapahtumista ohjautuu tiedostamattomasti. Miksi siis suunnata työskentely rationaalisen mielen vahvistamiseen, jonka rooli jää joka tapauksessa paljon luultua vähäisemmäksi?

Tiedostamattoman mielen kohtaaminen onkin ollut luonnollinen päämäärä meditatiivisessa työskentelyssä jo iät ja ajat. Nykyäänkin useimmista henkisistä perinteistä löytyy vielä koulukuntia, joissa tällainen työskentely on säilynyt. Esimerkkejä ovat buddhalaisuuden ja vedalaisuuden tantriset koulukunnat, teististen perinteiden mystikot, sekä taolaisuuden shamanistiset haarat. Tiedostamattoman mielen parissa työskentely ei ole nyky-psykologiallekaan aivan vierasta, vaikka valtavirran teoriat pysyttelevätkin psyyken pintarakenteiden tuntumassa. Esimerkiksi Carl G. Jung kehitteli teorioita ja menetelmiä, joiden kautta voitaisiin päästä yhteyteen tiedostamattoman mielen syvempien rakenteiden kanssa. ”Joka katsoo ulospäin, on unessa – joka katsoo sisäänpäin, herää”, totesi Jung aikoinaan.

Sisäiseen maailmaan katsominen

Mitä nykyajan mindfulness-harjoittaja voisi oppia tiedostamattoman mielen kohtaamisesta?

Ensinnäkin omaa asennetta ajatusten ja mielikuvien suhteen kannattaa miettiä. Miksi mieleen putkahtaa esimerkiksi viikon takainen tapaaminen ystävän kanssa? Sen sijaan että huomiota pyrittäisiin pitämään jossain etukäteen valitussa kohteessa, kuten hengityksessä tai kehotuntemuksissa, entäpä jos mielen annettaisiinkin syventyä tuohon mieleen nousevaan tapahtumiseen kokonaisvaltaisesti? Millaisia kehotuntemuksia tilanteeseen liittyy? Millaisia hajuaistimuksia, näkö- ja kuulohavaintoja? Millainen tapahtuman tunnelma on ja millaisia tunteita itsessä risteilee?

Suuntaamme huomiomme yleensä ulkoiseen maailmaan, mutta kaikki samat aistit, havainnot ja huomion kohteet ovat käytettävissä myös mielikuvien, muistojen ja päiväunelmien maailmassa. Vaikka materialistinen maailmankuva painottaa läsnäolon merkitystä ulkoisessa todellisuudessa (fyysisessä maailmassa), on sisäinen maailmakin aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen. Myös ajatuksien ja mielikuvien äärellä voi olla hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

Shamanistinen mindfulness

Sisäänpäin katsominen avaa myös monia sellaisia mahdollisuuksia, jotka puuttuvat ulkoisten aistihavaintojen kanssa työskennellessä. Sisäinen maailma on nimittäin paljon joustavampi ja helpommin muovautuva kuin ulkoinen maailma. Mielikuvassaan läsnäoleva harjoittaja voi alkaa työskentelemään sen kanssa. Jos mieleen nouseessa ystävän tapaamisessa oli esimerkiksi kireä ilmapiiri, joka tuntuu vatsaa puristavana tunteena, tälle tunteelle voi esittää kysymyksiä. Mitä se toivoisi tapaamisessa muuttuvan, mitä se toivoisi tapahtuvan? Ehkäpä tuo tunne toivoisi tapaamisen siirtyvän lämpimän meren rannalle ja haluaisi tunnelman muuttuuvan kannustavaksi. Selvä, annetaan mielen muuttaa puitteet sellaisiksi. Millaisia aistimuksia ja havaintoja meren rannalla syntyy? Miten tapaaminen etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi?

Tällainen harjoitus tuntuu todennäköisesti neutraalin tarkkailijan asemaan pyrkivälle mindfulnessin harjoittajalle vieraalta. Mutta tosiasiassa tällainen mielen toiminta on hyvin luonnollista ja tuttua meille kaikille. Jo pienet lapsetkin osaavat käyttää mieltään tällä tavoin leikeissään. Itseasiassa kaikki luova työskentely vaatii mielikuvituksen ja intuition käyttöä. Sisäänpäin katsominen mahdollistaa mielen luovan puolen käyttämisen meditatiivisen työskentelyn yhteydessä. Jung hyödynsi tätä mielen kykyä kehittämässään työskentelymuodossa, jota hän kutsui ”aktiiviseksi imaginaatioksi”.

Vastaavanlaisia mielen sisäiseen maailmaan suuntautuvia työskentelymuotoja löytyy kaikkialta maailmasta etenkin shamanististen perinteiden piiristä. Unien ja unenkaltaisten tietoisuuden tilojen parissa työskentelyä on harjoitettu kaikilla maailman kolkilla, myös koto-Suomen maaperällä.

Mindfulness-harjoituksesta voikin tehdä myös shamanistisen harjoituksen, jossa neutraalin tarkkailijan roolin sijaan hypätäänkin mielikuvien ja ajatusten mukaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan vain ajelehtia päämäärättömästi erilaisten päiväunelmien virrassa, vaan olla aktiivisesti läsnä näissä mielensisällöissä kaikilla aisteilla ja aktiivisella intentiolla. Silloin harjoituksesta voi tulla eräänlainen purjehdusmatka, jossa mielen luonto elää vapaasti, mutta harjoittaja säilyttää oman läsnäolonsa ja suuntaa purjevenettään kiinnostavilta ja tärkeiltä tuntuviin suuntiin.

Kirjoitin tästä aiheesta muutaman kappaleen kirjassani Mielen laboratorio (Basam Books, 2019). Ehkäpä kirjoitan tästä aiheesta joskus lisää blogissa. Voit myös kuunnella tähän aiheeseen liittyvän jakson Mielen laboratorio -podcastissa.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja (25op) starttaa lokakuussa 2024. Siihen voi osallistua livenä Oulussa ja etänä mistä päin maailmaa tahansa: https://www.ppkyo.fi/fi/voimavarakeskeinen-mindfulness-ohjaaja-25-op-8/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Mitä sinulta puuttuu?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Ihmismielen perusasetukset ovat sellaiset, ettei pysyvää tyydytystä ole saatavilla: Mielihyvä laimenee ajan myötä (hedoninen oravanpyörä) ja negatiivisiksi koetut asiat saavat enemmän huomiota kuin positiiviset (negatiivinen vinouma). Tämä johtaa suorituskeskeiseen kierteeseen, jossa nykytila on aina epätyydyttävä ja päämäärä siintää tulevaisuudessa.

Tämä asetelma on uurtunut myös yhteiskunnan rakennelmiin, jotka suurelta osin perustuvat alati kasvavien tarpeiden tyydyttämiseen ja vertailevaan kilpailuun. Kilpailu on niin vahva osa kulttuuriamme, että identiteettimmekin rakentuu suurelta osin sen varaan.

Identiteetin rakentamisen strategiat

Ensimmäinen strategia identiteetin rakentamisessa on kilpailussa menestyminen. On löydettävä sellainen kilpakenttä, johon omat ominaisuudet ja käytettävissä olevat resurssit sopivat. Kilpailussa menestymisen merkkeinä ovat lisääntyvä varallisuus, tietotaito ja valinnan mahdollisuudet. Mutta maaliviivaa ei kilpailija kuitenkaan koskaan saavuta, sillä tyytyväisyys nykytilaan laimenee ja parhaan kymmenyksenkin sisältä löytyy aina se paras kymmenys jota tavoitella. Tavoite siirtyy aina seuraavalle huipulle.

Entäpä ne 90% jotka eivät yllä kilpailussa kärkijoukkoon? Heidän vaihtoehtonsa ovat sopivamman kilpakentän etsiminen, riman laskeminen tai kilpailusta pudottautuminen. Jos omat resurssit eivät riitä kilpailevassa vertailussa menestymiseen, täytyy tyytyä häviäjän rooliin tai kyseenalaistaa koko kilpailun dynamiikka.

Joitain vuosia sitten julkisuudessa käytiin keskustelua ideologisesta työttömyydestä. Näin sen oivaltavana strategiana säilyttää omanarvontunne kilpailuyhteiskunnassa, jossa työttömyys tulkitaan usein epäonnistumiseksi. Taloudellisen menestymisen sijaan tavoite siirretään esimerkiksi kulttuurillisten arvojen saavuttamiseen. Psykologisesti tämä on paljon parempi strategia kuin luovuttaminen ja syrjäytyminen. Tämä näkökulma taisi jäädä monelta huomaamatta, sillä jopa presidentti Sauli Niinistö otti asiaan kantaa tuomiten ajatuksen jyrkästi.

Taloudellisen menestymisen sijaan kohti kulttuurista ja sosiaalista pääomaa

Pierre Bourdieu’n mukaan taloudellisen pääoman lisäksi ihmiset kuitenkin tavoittelevat myös kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Tämä laajentaa ihmisten mahdollisuuksia menestyä. Taloudellisen varallisuuden sijaan voi tavoitella kulttuurillista sivistyneisyyttä kirjallisuudessa, taiteissa tai humanismissa. Tai sitten voi opiskelun sijaan keskittyä esimerkiksi kotivanhemmuuteen ja pyrkiä rakentamaan sosiaalista pääomaa perheen, ystävien ja muiden verkostojen kautta.

Myös näillä kilpakentillä on kuitenkin helppoa joutua samaan suorittamisen kierteeseen. Edes kaikesta omaisuudesta luopuminen monastikoksi ryhtymällä ei takaa irrottautumista vertailevasta kilpailusta, sillä luostaritkin ovat täynnä hierarkioita ja statuskilpailuja. Ratkaisu ei löydy omaisuutta keräämällä, eikä myöskään siitä luopumalla.

Mitä minulta puuttuu?

Mieli keskittyy automaattisesti siihen mitä puuttuu. Koska täyttymyksen tunne on hetkellinen, puutelista on loputon. Vastalääkkeeksi tällaiselle takertuvalle halulle olen alkanut tietoisesti havainnoimaan mieleeni tulevia puutelistoja ja kääntämään tietoisesti huomioni niiden sijaan siihen mitä minulla on. Tämä auttaa näkemään, kuinka vääristynyttä puutteisiin keskittyvä ajattelu on ja tarjoaa realistisemman ja terveemmän näkökulman tilanteisiin. Käytännössä ajatuksenvaihto voi olla esimerkiksi seuraavanlainen:

Minulta puuttuu uusi iPhone, jossa on huippuluokan kamera –> Minulla on hyvä puhelin, joka riittää hyvin kaikkeen tarpeelliseen ja siinä on itseasiassa hyvä kamerakin –> mutta se on jo pari vuotta vanha, eikä kamera ole läheskään yhtä hyvä kuin iPhonessa olisi –> minulla on hyvä puhelin, joka riittää helposti kaikkeen mitä tarvitsen -> mutta siitä puuttuu kuitenkin 5-kertainen zoomi ja… –> minulla on hyvä puhelin, jossa on jopa kolme kameraa, joilla saa mainioita kuvia.

Avaimena tässä harjoituksessa on keskittyä siihen mitä minulla on ja sivuuttaa kaikki se mitä voisi/pitäisi/tulisi olla. Tarkoitus ei ole jäädä väittelemään puutteisiin takertuvan ajattelun kanssa, vaan yksinkertaisesti siirtää huomio puutteiden sijaan siihen mitä minulla jo on. Tämä on idealtaan varsin stoalainen harjoitus, joka tarjoaa realistisempaa tilannekuvaa.

Siirtyminen pintatasolta syvemmälle

Harjoitus ei kuitenkaan lopu vielä tähän. Huomion kiinnittäminen puutteiden sijaan asioihin joita omaa on ensimmäinen askel, mutta silloin ollaan edelleen pääomien keräämisen maailmassa. On tärkeää mennä syvemmälle ja kysyä itseltä: Mitä minulla on oikeasti, tässä ja nyt? Mikä tekee siitä merkityksellistä? Kuka on tämä minä, joka nämä asiat omaa?

Kokeile seuraavanlaista harjoitusta: Ota mukaan muistiinpanovälineet ja mene istuskelemaan johonkin mukavaan kahvilaan. Ala kirjoittaa paperille mitä sinulla on, juuri tässä ja nyt. Kun paperille ilmestyy erilaisia asioita, pyri siirtymään kohti välitöntä läsnäolemisen tilaa ja tutki sitä tarkemmin. Esitä kysymyksiä, jotka porautuvat syvemmälle:

Minulla on mukavat kengät – Mutta mitä se tarkoittaa, että minulla on ne? Mitä se tarkoittaa, että ne ovat mukavat? Kuka on se, joka ne kokee mukaviksi?

Minulla on asunto – Mitä asunnon omistaminen tarkoittaa tässä ja nyt? Onko asunto jollain tavalla mukana, kun istuskelen tässä kahvilassa? Millä tavoin? Miten asunnon omistaminen on läsnä tässä olemisen kokemuksessani?

Tämä harjoituksen toinen osa vaatii tietoisuustaitojen lisäksi reflektiotaitoja, sekä kykyä porautua havainnoissa yhä syvemmälle. En halua kuitenkaan johdatella kysymyksiä ja niiden vastauksia liian pitkälle, sillä tämän prosessin täytyy olla henkilökohtainen ja johtaa aidosti oman itsen syvyyksien äärelle. Kirjastani Mielen laboratorio (2019) löytyy tähän liittyvää filosofista pohdintaa, jos koet sen hyödylliseksi.

Kokemukseni on, että tämän harjoituksen lopputulos voi olla hyvin vapauttava ja johtaa parhaimmillaan kokemukseen olemisesta, josta ei puutu yhtään mitään.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Ei keskittyminen, vaan kärsivällisyys

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Viime vuosina keskittymiskyvyn krooninen katoaminen on ollut paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden määrä on kasvanut ja ihmiset kokevat keskittymisen vaikeuksia niin töissä, kuin vapaa-ajallaankin. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa – keskittymiskyky näyttäisikin pikemminkin parantuneen jo vuosikymmenten ajan. Mistä tässä on kyse?

Olin juuri ohjaamassa viikonlopun mittaista mindfulness-retriittiä, jossa ihmiset istuivat hiljaa istumatyynyillä useita tunteja päivässä, suunnaten huomiotaan pakottomasti ympäristöön ja omaan hengitykseensä. Tiloissa ei ollut mitään virikkeitä, ainoastaan ilmalämpöpumpun hurina toi talviseen äänimaailmaan pientä vaihtelua. Tauot ja ruokailutkin vietettiin hiljaisuudessa, eikä kirjojen tai älylaitteiden käyttö ollut sallittua. Ennen retriittiä jotkut huolestuivat miten voisivat olla koko viikonlopun älylaitteen tavoittamattomissa. Jälkikäteen kuitenkin ihasteltiin sitä mielenrauhaa, jonka tällainen viikonlopun mittainen virike-paasto toi mukanaan.

Kadonnut keskittymiskyky?

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymiskyvyn puute on ollut viime vuosina paljon otsikoissa. Tarkkaavaisuushäiriöiden diagnoosimäärät ovat kasvaneet valtavasti ja ihmiset kokevat yleisesti keskittymisen olevan vaikeaa niin töissä, kuin vapaa-ajalla. Uudet tutkimustulokset kuitenkin kertovat päinvastaista tarinaa. Kolmenkymmenen vuoden mittaisessa pitkittäistutkimuksessa (1990-2021) ihmisten keskittymiskyky näytti pikemminkin parantuneen. Itseasiassa tutkijat epäilevät, että Flynn-efektikin (älykkyysosamäärän keskimääräinen kasvu pitkällä aikavälillä) johtuu osittain juuri keskittymiskyvyn parantumisesta.

Jos tutkimustulokset kertovat keskittymiskyvyn parantumisesta, miksi sitten näyttää siltä, että yhteiskunta kärsii kroonisesti kadonneesta keskittymiskyvystä?

On selvää, että nykymaailma todellakin haastaa keskittymiskykyä yhä enenevässä määrin. Älylaitteet ovat pullollaa sovelluksia, joiden intressinä on vangita ihmisten huomio ja niiden houkuttavuuteen panostetaan myös valtavasti rahaa. Tietysti huomion hallinnan haaste kasvaa ympäristössä, jossa sitä tietoisesti koetetaan kaapata. Ehkäpä huomion hallintaa haastava ympäristö myös pakottaa kehittämään keskittymiskykyä? Tässä voisi olla yksi selitys ristiriitaisilta tuntuviin tutkimustuloksiin. Ja vaikka keskittymiskyky kasvaakin, sovellusten koukuttavat algoritmit kehittyvät paljon nopeammin.

Haluan kuitenkin nostaa esiin myös toisen selityksen, joka tuli mieleeni mindfulness-retriittiä vetäessäni. Reilun kahdenkymmenen vuoden harjoituskokemuksella huomion siirtäminen ja ylläpitäminen esimerkiksi hengityksen rauhallisessa liikkeessä ei ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan huomasin, miten tietyissä tilanteissa kärsivällisyys oli koetuksella. Esimerkiksi ruokajonossa seistessä ajatukset lähtivät tottumuksen voimasta hakeutumaan älylaitteen suuntaan. Tämä havainto toi mukanaan myös oivalluksen.

Kärsivällisyyden hyve

Yhteiskuntaa vaivaava krooninen keskittymisvaje ei siis johdu keskittymiskyvystä, joka tutkimusten mukaan on pikemminkin parantunut. Ongelmat nousevat enemmänkin siitä, että tarjolla on niin paljon vaihtoehtoja nopeisiin mielihyvän lähteisiin. Harvalla on kärsivällisyyttä pitää huomiotaan pitkään sellaisessa kohteessa, josta ei ole helposti saatavissa mielihyvän tunnetta, kun tarjolla on liuta nopeaa tyydytystä tarjoavia vaihtoehtoja.

Suomen kielen sana kärsivällisyys kuvaa tilannetta hyvin, sillä se tulee samasta juuresta kuin sana kärsimys. Kärsivällisyys on oikeastaan kykyä sietää kärsimyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ettei siirry nopeaa mielihyvän tunnetta tuovaan toimintaan. Meidän ajassamme on niin helppoa hakea piristystä somesta, kissavideoista, peleistä, äänikirjoista ja erilaisista sovelluksista, ettei ihmisillä yksinkertaisesti ole samanlaista tarvetta kärsivällisyyden kehittämiselle kuin parikymmentä vuotta sitten.

Kärsivällisyyttä pidetään universaalisti hyveenä, jota voi tietoisesti kehittää. Esimerkiksi buddhalaisuudessa kärsivällisyys (sanskrit. kshanti) on yksi täydellistymistä, jotka muodostavat henkisen harjoituspolun. Kärsivällisyyttä voi hyvin kehittää meditaatiotyynyllä istuessa tai vaikkapa hitaita qigong-liikkeitä tehdessä. Aloin kuitenkin miettimään, mitkä asiat arkisessa elämässä voisivat tuoda luonnollisia tilaisuuksia kärsivällisyyden kehittämiseen. Punaisena lankana olisi siis pidättäytymien nopeista mielihyvän lähteistä (kuten älylaitteen esiin kaivamisesta) ja keskittyminen oleelliseen.

Tässä hieman listaa arjen tilanteista, jotka sopivat hyvin kärsivällisyys-harjoituksiin:

  1. Oman vuoron odottaminen liikenneruuhkassa, kauppajonossa tms ilman älylaitteen esiin kaivamista.
  2. Oman puheenvuoron odottaminen vilkkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
  3. Velvollisuuksien hoitaminen, kuten tiskikoneen täyttäminen, roskien vienti ja pyykkääminen, jotka pakottavat lykkäämään miellyttävämmät toimet myöhemmäksi.
  4. Jonkin instrumentin tai haastavan kappaleen soittamisen opettelu, jossa samaa kohtaa käydään läpi yhä uudestaanja uudestaan.
  5. Omasta mielestä tylsän luennon kuunteleminen tai tylsän oppiaineen opiskelu
  6. Byrokraattisen tehtävän täyttäminen, kuten vaikkapa veroilmoituksen tekeminen.

Listaa voisi mainiosti jatkaa pidemmällekin. Persoonallisuuden erot vaikuttavat tietysti siihen, mitkä asiat keneltäkin vaativat kärsivällisyyttä ja mitkä taas tuntuvat miellyttäviltä ja motivoivilta. Oleellista harjoittelussa on kiinnittää huomiota omiin impulsseihin hakea jatkuvasti nopeaa tyydytystä ja virikkeitä, sekä koettaa vapautua pikku hiljaa niiden vallasta.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Mindfulness ja pärjäämisen pakko

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp 
Yhteiskuntaamme leimaa vahva suorittamisen kulttuuri, joka lisää huolta ja ahdistuneisuutta erityisesti nuorilla. Mindfulness on syntynyt ajassamme stressaavan elämäntavan vastavoimaksi, mutta onko siitäkin tullut ratas jatkuvan suorittamisen koneistoon?

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet nuorista aikuisista on huolissaan henkisestä hyvinvoinnistaan. He kokevat muun muassa pärjäämisen pakkoa ja toivovat työelämältä kohtuullisuutta.

Olen miettinyt tätä teemaa paljon työskennellessäni hoitavana tahona työelämässä. Hyvin monet asiakkaat ovat päätyneet vastaanotolleni juuri tällaisen pärjäämisen pakon vuoksi. Pärjäämiseen ei nykyään riitä, että on osaava ja hyvä työntekijä. Samalla tavalla kuin yrityksen tuloksen täytyy kvartaalitalouden logiikan mukaisesti jatkuvasti kasvaa, myös työntekijän pitäisi suoriutua koko ajan yhä paremmin. Tämä on kova vaatimus, joka ei loogisesti ajatellen ole pitkällä tähtäimellä edes mahdollinen.

Keskustelut psykoterapeutin tai psykologin kanssa voivat auttaa ihmistä löytämään tukevampaa jalansijaa omien arvojen mukaiselle merkitykselliselle elämälle. Silloin ihminen saattaa päästä korjaamaan pahoinvoinnin juurisyitä, pintapuolisten laastareiden sijaan. Mutta samalla kun näitä ongelmia tutkii ammattilaisena pintaa syvemmältä, täytyy yhtyä psykologi Sanah Ahsanin artikkeliin The Guardianissa – juurisyyt eivät useinkaan ole ihmisessä yksilönä, vaan niissä rakenteissa, joissa hän elämäänsä elää.

Kuten opetusneuvos Yrjö Kallinen jo aikoinaan totesi ihmisen perusongelmasta: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä. Yksilötason hoito on usein vain oireiden lievittämistä, joka ei poista perusongelmaa. Pärjäämisen pakko kasvaa yhteiskunnan perusrakenteista. Peruskoulun järjestelmä on rakennettu kilpailutilanteeksi, jossa vain parhaille suoriutujille riittää opiskelupaikkoja. Työelämän jatkuva suoritusten mittaaminen on luonnollinen jatkumo tälle asetelmalle.

Mindfulness osana oravanpyörää?

Mindfulness-pohjaisten hoitomuotojen kehitys sai alkunsa kroonisesta stressistä kärsivien ihmisten auttamisesta, kun Jon Kabat-Zinn otti ensiaskeleita MBSR-ohjelmansa kanssa 70-luvun lopulla. Ulkoiseen maailmaan keskittymisen sijaan ihmiset opettelivat istumaan paikoillaan ja tutkimaan kokemusmaailmaansa ei-tuomitsevalla asenteella. Valtava määrä ihmisiä on hyötynyt tällaisista läsnäolon taidoista.

Olen kuitenkin pistänyt merkille, miten kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana mindfulness-trendi on kokenut muutoksia. Kun mindfulnessin pariin hakeutui aiemmin verrattain pieni määrä ihmisiä, pysyi liike eräänlaisena alakulttuurina, joka antoi mahdollisuuden luoda vaihtoehtoisia näkökulmia valtakulttuurille. Meditaatiotyyny ja harjoitusryhmä tarjosivat pakopaikan jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä. Mindfulness-liikkeen levitessä terveydenhuollon, koulujen ja yritysten yleiseksi hyvinvoinnin työvälineeksi, se on kasvanut osaksi valtakulttuuria. Valitettavasti tämän laajentumisen myötä mindfulness itsessään on menettänyt jotain oleellisen tärkeää.

Mindfulness ei enää välttämättä tarjoakaan vaihtoehtoista arvomaailmaa, jossa on lupa päästää irti ulkoisten paineiden tuomasta pärjäämisen pakosta. Mindfulnessista on sen sijaan tullut työväline, jolla ihminen voi paremmin sietää stressiä ja jatkaa oravanpyörässä juoksemista nopeammin ja pidempään. Tätä työvälinettä on tuotteistettu tehokkaasti ja se löytyy nykyisellään muodossa tai toisessa melkein jokaisen älypuhelimen sovellusvalikoimasta. 

Mielenkiintoisella tavalla mindfulnessin levittämisestä itsestään on tullut suuri bisnes, joka löytyy tuhansien koodareiden, projektipäälliköiden ja markkinointitiimien omilta tuloskorteilta. Herääkin kysymys, käyttävätkö nämä kehitystiimit omia sovelluksiaan omasta jatkuvan suorittamisen oravanpyörästään selviytymiseen?

Mindfulness-harjoituksistakin on näiden kehityskulkujen kautta rakentunut yhä suoriutumiskeskeisempiä. Sovellusten ansaintalogiikka vaatii, että niitä käytetään paljon ja laajasti. Mikäpä olisi ansainnan ja markkinoinnin kannalta parempi strategia, kuin hyödyntää juuri sitä suorittamisen kulttuuria, johon yhteiskunnan rakenteet meitä kasvattavat? Niinpä mindfulnessin markkinointi rakentaa mielikuvia ”hyvin pärjäävistä, menestyvistä ihmisistä, jollainen sinustakin voi harjoitusten myötä tulla”. Sovellukset pyrkivät myös koukuttamaan ihmisiä muun muassa seuraamalla harjoitusmääriä ja rakentumalla eri tavoin osaksi (addiktiivista) itsensä kehittämisen projektia.

Sellaista sovellusta, jonka tarkoituksena olisi aidosti päästää irti kaikenlaisesta suorittamisesta, kuten myös sovelluksen itsensä käyttämisestä, ei taitaisi kukaan bisnes-rahoittaja tukea?

Vapaaksi oravanpyörästä?

Minulla on paljon myönteisiä kokemuksia mindfulness-harjoitusten hyödyistä niin omakohtaisesti kuin asiakastyössänikin. Samalla olen kuitenkin tullut yhä varovaisemmaksi siinä millä tavoin käytän näitä välineitä asiakkaideni kanssa – jottei mindfulnessista tulisi yhtä uutta suoritusta asiakkaiden muutoinkin kuormittavaan arkeen.

Maailmassa on paljon hyväntahoisia ihmisiä, jotka pyrkivät aidosti auttamaan muita tarjoamalla mindfulness-harjoituksia kursseilla ja some-alustoilla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, maailma tarvii enemmän läsnäoloa, jos jotakin. Ongelma on se, ettei tätä kuvaamaani nyky-mindfulnessiin liittyvää varjopuolta yleensä tiedosteta. Hyväntahtoisista aikomuksista huolimatta päädytäänkin tiedostamatta vahvistamaan sitä samaa pärjäämisen pakkoa, josta olisi tarkoitus vapautua.

Vastalääke tähän ongelmaan on nähdäkseni harjoituksen kytkeminen yhteiskunnallisen tilanteen parantamiseen. Mindfulness on vain yksi askel kehityspolulla, jonka täytyy johtaa myös mielenselkeyden ja myötätunnon kehittymiseen. Voi esimerkiksi tutkia ennakkoluulottomasti, lisääkö harjoittelu lempeyttä, myötätuntoa, myötäiloa ja tasapuolista tyyneyttä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija. Hänen kouluttamansa Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022 ja siihen voi nyt osallistua myös etänä.

Ari-Pekka on koulutettu joogaopettaja ja dharmaopettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus meditatiivisista harjoituksista. Ari-Pekan uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) ilmestyy lokakuussa. Se on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Meditaation haitalliset vaikutukset – primum non nocere

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Meditaatioharjoitusten vaikutuksia on tutkittu tieteellisesti jo yli 50 vuotta. Tutkimukset ovat kuitenkin pitkään keskittyneet yksipuolisesti vain harjoitusten tuomiin hyötyihin. Viime vuosina myös meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista on saatu tieteellistä näyttöä.

Meditaation vaikutusten tieteellinen tutkimus alkoi 1970-luvun alussa Maharishi Mahesh Yogin länteen tuoman transsendenttisen meditaation myötä. Jon Kabat-Zinnin kehittämää MBSR-menetelmää puolestaan alettiin tutkia kymmenen vuotta myöhemmin. Tutkimuskenttä laajentui seuraavina vuosikymmeninä niin, että nykyään julkaistaan vuosittain tuhansia tieteellisiä tutkimuksia mindfulnessin hyödyistä. 

Tutkimusten anti on kuitenkin ollut pitkään yksipuolista. On etsitty vain hyötyjä, jotka eittämättä ovat osalle ihmisiä todellisia. Samaan aikaan tutkimusotoksissa on kuitenkin aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole harjoituksista hyötyneet – tai joille niistä on ollut enemmänkin haittaa. Itseasiassa on myös tutkimuksin osoitettu, että mindfulness-tutkimusten julkaisuissa on vinoumaa. Hyötyjä esittelevät tutkimukset pääsevät helpommin julkaisuihin kuin ne tutkimukset, joissa hyötyjä ei olla löydetty, tai joissa hyötyjen sijaan onkin löydetty enemmän haittavaikutuksia.

Brownin yliopiston tutkija Willoughby Britton on tutkimusryhmineen tehnyt pioneerityötä tutkimalla meditaatioharjoitusten haittavaikutuksia. Britton tutki alunperin mindfulnessin hyötyjä unettomuuden hoidossa, mutta huomasi datansa olevan ristiriidassa odotettujen tulosten kanssa. Harjoituksilla näyttikin olevan negatiivisia vaikutuksia. Brittonin luotsaama voittoa tavoittelematon yhdistys Cheetah House saakin vuosittain kymmeniätuhansia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kärsivät meditaatioharjoitusten haittavaikutuksista. Suomessakin tätä asiaa on viime aikoina nostettu pinnalle esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa. Vaikka kyseisessä HS:n jutussa käytettiin esimerkkinä vain yhtä tiettyä harjoitusperinnettä, meditaatioharjoituksiin liittyviä haittavaikutuksia esiintyy kaikissa tutkituissa harjoitusperinteissä.

Meditaatioharjoitusten haittavaikutukset

On yleinen myytti, että meditaatio voi olla haitallista lähinnä traumataustaisille ihmisille. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että haitallisia vaikutuksia esiintyy usein myös ihmisillä, joilla ei ole minkäänlaista traumataustaa tai aiempia mielenterveyden ongelmia. Periaatteessa siis kuka tahansa voi kokea haittavaikutuksia.

Tyypillisiä haittavaikutuksia ovat ylivirittyneisyys tai alivirittyneisyys, keskittymisen ja muistamisen vaikeudet, univaikeudet, aistihavaintoihin liittyvä epämiellyttävyys, hankaluudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tasapainoisen minäkokemuksen horjuminen. Näistä useimmin toistuvia hankaliksi koettuja oireita ovat ylivirittyneisyyteen liittyvät kokemukset. Itseasiassa meditaatioharjoitusten melko yleinen haittavaikutus on ylivirittyneisyyteen liittyvä univaikeuksien lisääntyminen, vaikka populaarissa keskustelussa harjoitusten ajatellaan johtavan parempiin yöuniin. Ylivirittyneisyyteen liittyy joskus myös dissosiaatiota, jossa harjoittaja menettää (negatiivisella tavalla) kosketuksen omaan minuuteensa. Tämä saattaa olla ongelmallisempaa, jos taustalla on jo valmiiksi traumaattisiin kokemuksiin liittyvää dissosiaatio-taipumusta.

Haitalliset vaikutukset voivat olla ohimeneviä, mutta joskus ne kroonistuvat ja voivat kestää vuosia. Harjoitusmenetelmillä on vaikutusta siihen millaisia haittavaikutuksia ilmenee, mutta on yksilöllistä mikä menetelmä toimii hyvin tai huonosti kenellekin. Ei voi siis yksiselitteisesti sanoa, että jokin tietty harjoitus olisi turvallisempi tai haitallisempi kuin jokin toinen. Esimerkiksi keholliset harjoitukset, kuten hengitystietoisuus tai kehotuntemusten tarkastelu, voivat olla vireystilaa tasapainottavia, mutta samat harjoitukset voivat myös lisätä ahdistuneisuutta tai laukaista traumaan liittyviä kokemuksia. Ei-keholliset mielen tason harjoitukset voivat puolestaan horjuttaa tasapainoista minäkokemusta, mikä voi alentaa arjen toimintakykyä.

On myös tärkeää huomata, että samankaltaiset kokemukset voivat olla yhdelle harjoittajalle positiivisia ja toiselle negatiivisia. Esimerkiksi minäkokemuksen ”löystyminen” voi olla hyvä asia, jos harjoittaja on ikäänkuin jumissa oman minuutensa kanssa. Monissa buddhalaisissa ja vedalaisissa harjoitusperinteissä pyritäänkin havaitsemaan minuuden illusorinen luonne. Toisaalta minuus on arjen sujuvuuden kannalta hyvin tärkeä. Jos harjoittaja menettää kosketuksen omaan minuuteensa (dissosioi), siitä voi seurata paljon hankaluuksia arkeen ja ihmissuhteisiin. Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tapausta, jossa naispuolinen harjoittaja oli meditaatioharjoitusten seurauksena menettänyt tunneyhteyden itseensä ja lapsiinsa, kokien tämän vaurioittaneen hänen elämäänsä suuresti. Samoin oman elämän merkityksellisyys on joissain tapauksissa kadonnut, kun harjoittaja ei ole kokenut olevansa aidosti olemassa. Onko jokin ilmiö hyödyllinen vai haitallinen, näyttää riippuvan siitä, onko ilmiö riittävästi harjoittajan itsensä hallittavissa ja tuoko se elämään mahdollisuuksia vai rajoituksia.

Meditaation haittavaikutuksia lieventävinä tekijöinä ovat tutkimusten mukaan olleet sosiaaliset kontaktit, kuten keskustelut toisten ihmisten kanssa. Keskustelut ovat toimineet tärkeinä tasapainottajina erityisesti hiljaisilla retriiteillä. Hiljaisuus ja kontaktin välttely retriiteillä vievät tyypillisesti harjoittajaa kohti ylivirittyneisyyttä ja siihen liittyvää dissosiaatiota. Retriitteihin saattaisikin olla hyödyllistä lisätä enemmän sosiaalista kontaktia ja keskusteluhetkiä intensiivisen meditaatioharjoituksen tasapainoittajiksi. Itselläni on hyviä kokemuksia retriiteistä, joissa illalla on ollut vapaata keskustelua ja saunomista. En ole kokenut tällaisten sosiaalisten tilanteiden vähentävän meditatiivisen harjoituksen vaikuttavuutta. Pikemminkin olen kokenut sosiaalisen vuorovaikutuksen rakentavan siltaa arjen elämään, johon retriitiltä joka tapauksessa palataan.

Meditaation vaikutukset noudattavat usein ylösalaisen U:n muotoista käyrää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alunperin miellyttäviltä tuntuvat vaikutukset saattavat alkaa tuntumaan epämiellyttäviltä, mikäli niiden voimakkuus kasvaa liiaksi. Esimerkiksi aistihavaintojen ja keskittymisen sopiva vahvistuminen voi tuoda arkeen lisää väriä ja merkityksellisyyttä. Jos ”volume” on kuitenkin jatkuvasti liian isolla, eikä sitä saa säädettyä halutessaan pienemmälle, seurauksena onkin ahdistuneisuutta ja pahoinvointia. U-käyrä liittyy myös harjoitusmääriin. Pienillä harjoitusmäärillä näyttää olevan lähinnä myönteisiä vaikutuksia, mutta haitalliset vaikutukset alkavat lisääntymään harjoitusmäärien kasvaessa yli 30 minuuttiin päivässä.

On myös tärkeää ymmärtää, etteivät meditaation haittavaikutukset kosketa vain aloittelijoita. Myös hyvin kokeneilla harjoittajilla on yleisesti harjoituksiin liittyviä negatiivisia kokemuksia, vaikka heillä on laajaa tietämystä harjoittamastaan perinteestä.

Buddhalaisiin meditaatioharjoittajiin keskittyneessä The varieties of contemplative experience tutkimuksessa oli mukana noin 60 haittavaikutuksia kokenutta meditaation harjoittajaa (ikähaarukka 17-63 vuotta, 94% länsimaalaisia). Useimmat heistä olivat pitkänlinjan meditoijia ja itsekin meditaatio-opettajia jossain buddhalaisessa harjoitusperinteessä (theravada, zen ja tiibetiläiset traditiot). Suurimmalla osalla tutkituista oli pääasiallisena harjoituksena samatha, vipassana ja shikantaza, sekä hengityksen laskeminen, mutta mukana oli myös koan, metta, dzogchen, visualisaatio ja mantra-harjoitusten tekijöitä. Käytännössä haitallisia vaikutuksia näyttää esiintyvän siis kaikentyyppisten meditaatioharjoitusten yhteydessä. On myös hyvä tiedostaa, että meditaatio on vain yksi osa buddhalaista harjoitusta. Valtaosa maailman buddhalaisista harjoittaa perinnettään enimmäkseen muilla tavoin, kuten harjoittamalla eettisyyttä ja yksinkertaisia rituaaleja. Silloinkin, kun meditaatioharjoituksia tehdään esimerkiksi osana rituaaleja, ne ovat ajallisesti vain lyhyitä tuokioita.

Lopuksi

Halusin kirjoittaa meditaation haittavaikutuksista hieman kattavammin, sillä tutkittua tietoa näistä asioista ei ole suomeksi juurikaan julkaistu. Vaikka tämä kirjoitus keskittyy tuomaan esille nimenomaan haitallisia vaikutuksia, on tietysti hyvä muistaa, että monille ihmisille meditaatioharjoitukset ovat tuoneet paljon iloa elämään. Asia ei ole siis mustavalkoinen. Itsekin olen harjoittanut meditaatiota parikymmentä vuotta ja kokemukseni ovat olleet pääosin positiivisia.

Mielestäni nykyisen mindfulness-trendin laajetessa kouluihin ja työpaikoille tulisi kuitenkin olla avoin sille, ettei kaikkien tarvitse tai edes kannata tehdä meditatiivisia harjoituksia. Lisäksi monet pitkän linjan meditoijatkin saattavat jossain elämänsä vaiheessa törmätä harjoitusten haittavaikutuksiin. Tästä syystä on hyvä olla tietoinen siitä, että haittavaikutukset ovat luultua yleisempiä ja niihin voi saada apua. Meditaatio ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin – monet meditaation harjoittajat hyötyisivät myös hyvästä terapiasta, jota harjoituskeskuksissa on harvoin tarjolla.

Kuuntele myös podcast aiheesta: https://podcasters.spotify.com/pod/show/mielen-laboratorio/episodes/53-Mindfulnessin-haitalliset-vaikutukset-e29i53u

Mindfulness on tärkeä voimavara miljoonille ihmisille ympäri maailman – ja potentiaalia sen käyttöön olisi varmasti vielä paljon enemmänkin. Samaan aikaan osalle ihmisistä tietyt harjoitukset ja niihin liittyvät maailmankatsomukset tuovat selkeitä haittavaikutuksia, jotka tulisi ottaa paremmin huomioon.Olen rakentanut tutkimustietoon pohjautuvan online-kurssin, joka tarjoaa tietoa haittojen tunnistamiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn sekä vähentämiseen. Kurssi sopii sekä mindfulnessia työssään käyttäville ammattilaisille, että meditaation harjoittajille itselleen. https://www.mielenlaboratorio.fi/mindfulness-survival-kit/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija, jolta on julkaistu aiheesta kirjat Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022), (myös äänikirjana) sekä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019).

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).

Jon Kabat-Zinn ja Nondualistinen Mindfulness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Jon Kabat-Zinn livestream 23.4.2020

Olen miettinyt jo tovin aikaa postausta nondualistisesta meditaatioharjoituksesta. Sainkin yllättäen mahdollisuuden kysyä suoraan itsensä Jon Kabat-Zinnin näkemyksiä nondualistisesta tietoisuudesta. Kabat-Zinn tunnetaan erityisesti MBSR-ohjelmasta, joka on varsin muodollinen kahdeksan viikon mittainen harjoitusohjelma. Silti hänen kirjansa ja puheensa käsittelevät usein meditaatioharjoituksen taustalla olevaa ei-kaksinaisuutta – jakamatonta tietoisuutta, joka ei erittele kokemusta ja kokijaa, harjoitusta ja harjoittajaa.

Moni ei itseasiassa tiedä, että Kabat-Zinnin lähestymistapa on hyvin vahvasti kietoutunut nondualistisiin buddhalaisiin meditaatioperinteisiin, kuten Japanilainen zen, Korealainen sŏn ja Tiibetiläinen dzogchen. Kabat-Zinn on itse todennut näiden buddhalaisten opetusten olevan aivan perustavanlaatuisia MBSR:ssä: ”Interviewer: Do you think this Mahayana teaching is important in the way MBSR – or mindfulness – is (taught and practised)? Kabat-Zinn: No, it is not important, it is essential. It is absolutely essential.” (Husgafvel, 2019, s.308)

Itseasiassa Kabat-Zinn pitää MBSR-ohjelmaakin pohjimmiltaan nimenomaan nondualistisena lähestymistapana, vaikkakaan edes monet MBSR-ohjaajat eivät tätä tiedosta: ”Kabat-Zinn: MBSR is really meant to be from the non-dual perspective, but grounded in real people and real life. And I think a lot of MBSR teachers don’t realize that, because the people who are teaching them don’t emphasize non-duality.” (Husgafvel, 2019, s.302).

Vastauksessaan kysymykseeni Kabat-Zinn nostikin esille suhteellisen ja absoluuttisen näkökulman eroavaisuuksia: Ajatus luo subjektin ja objektin, mutta tosiasiallisesti emme todella tunne sitä joka hengittää tai harjoittaa – se on pohjimmiltaan mysteeri. Samastuminen ”minään” itseasiassa rajoittaa älykkyytemme koko laajuutta. Tietoisuus itsessään on ei-kaksinainen – sillä ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä minuutta joka ”tekisi” tietoisuuden. Nondualismi ei ole rationaalisen pintatietoisuuden ymmärrettävissä, mutta syvemmällä tasolla on mahdollista ”olla tietäminen, joka on jo tietoinen”. Rationaalisen ajattelun maailmassa nondualismiin voi vain viitata, mutta esimerkiksi runoudessa (taiteissa) saatetaan tätä maailmaa päästä hieman jo koskettamaan.

Nondualistinen meditaatio on yhä enemmän esillä

Nondualistinen lähestymistapa on nähdäkseni nousemassa jossain määrin meditatiivisen työskentelyn mainstreamiin, vaikkakaan ei niinkään Kabat-Zinnin ohjelman kautta. Esimerkiksi Loch Kellyn kirjat ovat ansiokkaasti popularisoineet dzogchen-perinteestäkin tuttuja ”pointing out”-ohjeita helposti omaksuttaviin muotoihin. Loch Kelly käyttää usein tietoisuuden sijainnin kokemusta lähtökohtana, jota voi tutkia ja jopa muuttaa esimerkiksi siirtämällä sitä kehon ulkopuolelle. Tässä mielessä Kellyn harjoitusmenetelmät ovat hyvin erilaisia kuin Kabat-Zinnin, vaikka molempien opettajien ajattelun tausta on selvästi peräisin samoista juurista.

Sam Harris on myös kirjoittanut ja puhunut paljon nondualistisesta meditaatiosta. Hän on käyttänyt kirjoissaan konkreettisena esimerkkinä edesmenneen Douglas Hardingin luomaa ”headless way” -lähestymistapaa, jonka keskiössä on syvällinen oivallus siitä, ettemme koskaan voi todellisuudessa nähdä itseämme suoraan. Olemme kokemusmaailmassamme ”päättömiä” ja oikeastaan vain konstruoimme kokemuksen itsestämme erilaisten heijasteiden ja käsitteiden kautta. Omat kasvomme voimme nähdä vain kuvajaisena peilissä, lammen pinnassa tai kännykän ruudulla. Mutta kuvajainen ei ole sama asia kuin heijastuksen kohde itse.

Nondualismi – populaarisen meditaatioharjoituksen ”uusi musta”?

Erilaisiin aistikohteisiin sidotut harjoitukset ovat tulleet suurelle yleisölle tutuiksi mindfulness-liikkeen ja joogasalien kautta. Tänä päivänä parituhatta vuotta vanha hengityksen tarkkailun meditaatio ei sisällä enää eksotiikkaa, sillä tällaisiin harjoituksiin törmää helposti vaikkapa viereisen kuntosalin loppurentoutuksessa. Samoin myötätunto-pohjaiset harjoitukset ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Kristin Neffin popularisoiman itsemyötätunnon ja Sharon Shalzbergin länteen tuomien metta-harjoitusten kautta. Siksipä onkin luonnollista, että monet ihmiset etsivät ”sitä seuraavaa” askelta viisausperinteiden poluilta.

Tyhjyys/minättömyys- ja ykseyskokemuksiin solmiutuvat harjoitukset ovat tässä suhteessa vielä hieman tuntemattomampi alue. Aiheesta löytyy kuitenkin jo jonkin verran myös tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat tyhjyysharjoitusten toimivan myöskin hyvinvoinnin lisäämisessä samaan tapaan kuin MBSR ja muut mindfuness-pohjaiset metodit. Näitä lähestymistapoja kuitenkin opetetaan vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että tällaisen kokemuksen äärelle pääseminen on hankalampaa kuin huomion kohdistaminen aistimuksiin. Kuten Kabat-Zinn totesi, nondualismista puhuminenkin on haastavaa. Kielemme on rakentunut kategorisoiville käsitteille, kun taas nondualismi on erottelevien kategorioiden ulottumattomissa. Se täytyy kokea sydämellä, intuitiolla – ei järjellä.

Ilmeisesti yhä useammat ihmiset ovat kuitenkin päässeet tämän kokemuksen äärelle, sillä aiheesta ainakin yritetään puhua aikaisempaa enemmän. Toisaalta tämä ei liene ole ihan uusi ilmiö. Esimerkiksi William James piti 1900-luvun taitteessa omista tutkimuksistaan kuuluisan luentosarjan, joka julkaistiin myös kirjana nimellä ”The Varieties of Religious Experience”. Hän tutki juuri tietoisuutta avaavia ”mystisiä” kokemuksia, joilla tuntui olevan paljon samankaltaisia ominaispiirteitä, vaikka kokemus itsessään sanoitettiinkin hieman eri tavoin kokijan uskonnollisesta taustasta riippuen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi (PsM) ja voimavarakeskeinen työnohjaaja, joka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alulta saakka. Tietoisuustaitojen teoriaa ja käytännön harjoituksia sisältävä Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019) julkaistiin viime kesänä. Ari-Pekka pitää myös podcastia näistä aiheista.