Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Onko Joulupukkia olemassa? Tämä kysymys on monien lasten huulilla joka jouluna. Muistan varsin hyvin, kun itse löysin ratkaisun tähän kysymykseen nelisenkymmentä vuotta sitten tunnistaessani naamarin takaa pappani. Kysymys juolahti taas mieleeni, kun keskustelimme Mielen laboratorio -podcastissa joogaopettaja Måns Broon kanssa joogafilosofioiden erilaisista lähestymistavoista todellisuuteen – ja Joulupukkiin.

Joulupukkiin liittyvä ”suuren kysymyksen” perinne muistuttaa itseasiassa monien viisausperinteiden pyrkimystä selvittää totuus todellisuudesta. Kiinalainen Hua Tou on hyvä esimerkki meditatiivisesta kysymisestä, jossa itse kysyminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Tartunkin seuraavaksi tähän tärkeään kysymykseen buddhalaisen mielenfilosofian kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Mitä löytyy naamarin takaa?

Kysymyksen Joulupukin olemassaolosta voi nähdä viittauksena laajempaan kysymykseen – onko minää olemassa? Monet varhaisbuddhalaiset tekstit, kuten anathapindika sutta keskittyvät juuri tähän kysymykseen. Kysymykseen haetaan vastausta näissä perinteissä tutkimalla erilaisia mentaalisia ilmiöitä meditatiivisesti. Harjoittaja ottaa tutkimuskohteeksi esimerkiksi viisi ilmiöryhmää (muoto, tuntemukset, mielteet, tahtomukset ja tajunta) ja tutkii löytyykö näistä erillistä, pysyvää minuutta. Meditatiivisen harjoituksen edetessä syvemmälle, ilmiöiden erottelukyky muuttuu yhä tarkemmaksi. Lopulta harjoittaja toteaa omakohtaisen tutkimuksen perusteella, ettei itseyttä ei löydy näistä tai muistakaan ilmiöistä.

Joulupukin olemassaoloa voisi tutkia samalla tavalla erilaisten ominaisuuksien kautta. Löytyykö Joulupukki valkoparrasta, hiippalakista, karvanutusta, ryhmysauvasta tai reestä? Kun jokaista elementtiä on tarkoin tutkittu voidaan tehdä johtopäätös: Joulupukki ei löydy näistä elementeistä, eikä häntä siis ole olemassa erillisenä ja pysyvänä itseytenä. Valkoparta, hiippalakki, karvanuttu, ryhmysauva ja reki luovat vain kudelman, jota mieli erehtyy pitämään todellisena. Joulupukin todellinen itse on ei-itse.

Tämä on kuitenkin vain yksi ratkaisu Suureen Kysymykseen. Mahayana-buddhalainen Sydänsuutra tarkastelee asiaa hieman eri näkökulmasta.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Sydänsuutra eli Prajnaparamita Hridaya (Viisauden täydellistymän Sydän) tiivistää nimensä mukaan buddhalaisen viisausfilosofian ydinkäsitteet. Sydän on merkitykseltään tässä yhteydessä sama kuin kynttilän ”sydän”. Suutra käännetäänkin usein myös Ydinsuutraksi. Varhaisimmat löydetyt kommentaarit tästä tekstistä sijoittuvat 600-luvun alkuun.

Sydänsuutra on varsin lyhyt ja tiivis teksti. Se on helppo opetella ulkoa ja ehkäpä siksi se on hyvin suosittu monissa buddhalaisissa koulukunnissa – ja onpa se löytänyt tiensä myös sekulaariin kontekstiin. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinn esittelee Sydänsuutran erityisen merkityksellisenä tekstinä kehittämänsä mindfulness-ohjelman (MBSR) kannalta.

Sydänsuutran ensimmäinen säkeistö oikeastaan tiivistää sisällön muutamaan riviin: 

Avalokiteshvara (myötätunnon bodhisattva) syventyi Viisauden täydellistymään ja näki, että viisi ilmiöryhmää (skandhaa) ovat tyhjiä, ja ylitti näin kaiken kärsimyksen.

Seuraavissa säkeissä Avalokiteshvara käy yksityiskohtaisesti läpi buddhalaisen psykologian peruselementit kuten skandhat, dharmat, riippuvuussyntyisyyden 12 linkkiä, sekä neljä jaloa totuutta ja kertoo, että ne ovat kaikki tyhjiä (shunya). Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa. Ei ole siis mitään saavutettavaa tai ei-saavutettavaa.

Kun tyhjyys nostetaan hallitsevaksi teemaksi, meditatiivinen työskentely siirtyy eräänlaiseen dekonstruktioon. Tyhjyydessä ei ole aikasidonnaisia syy-seurausketjuja, eikä siten myöskään buddhalaisen psykologian erittelemiä ilmiöitä, niiden synnyttämiä ketjuja eikä ketjujen lakkaamiseen johtavia polkuja. Tämä on paradoksi, joka tulee polun harjoittajan ratkaistavaksi – viisauden täydellistymässä ei ole polkua eikä mitään ratkaistavaa. Loputtoman ilmiöiden erottelun (vijnana) sijaan Bodhisattva näkee olevaisen tyhjyysluonteen, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä ja pyrkimyksestä kärsimyksen lakkauttamiseen.

Sydänsuutran kannalta oppi ei-itseydestä (anatman) ei yllä riittävän pitkälle. Sydänsuutra kertoo kaikkien ilmiöiden olevan pohjimmiltaan tyhjyyden, absoluutin ilmentymää. Sydänsuutra korostaa siis ei-itseyden sijaan shunyataa, kaiken tyhjyyttä. Shunyata ei hajota ainoastaan ”itseyden rekeä” osiin, joista ei löydy pysyvää minää – shunyata hajottaa myös reen osat täydelliseen tyhjyyteen.

Palatkaamme siis Suureen Kysymykseen Joulupukista.

Sydänsuutra kertoisi, että Joulupukki on tyhjyyttä, mutta tyhjyys on myös Joulupukki. Joulupukkia ei voi löytää valkoparrasta, hiippalakista tai karvanutusta sillä nekin ovat tyhjää. Tyhjyys ei kuitenkaan johda nihilistiseen olemattomuuteen, sillä tyhjyys ilmenee myös muotoina. Vaikka Joulupukki on olemukseltaan tyhjä, tyhjyys samaan aikaan ilmenee Joulupukkina. Kuka tahansa lapsi voi todistaa, että joulupukki on varsin todellinen ja tärkeä olento. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin S-ryhmä tai Tiernanpojat.

Joulupukki on elävä Hua Tou, joka jokaisen lapsen täytyy ratkaista. Ratkaisu ei ehkä kuitenkaan ole se, johon päädyin 40 vuotta sitten. Se olisi mustavalkoinen pakotie nihilismiin. Joulupukki yhtä aikaa on ja ei ole. Tämän paradoksin ylläpitäminen on hankalaa, mutta samalla myös viisauden alku. Ehkäpä tänä jouluna etsin joulukoristelaatikosta aloittelijan mielen ja koetan antautua tälle mysteerille uudestaan: Onko Joulupukki olemassa?

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Jumalaiset mielentilat – empatiataidot viisausperinteissä

Viime vuosina empatian merkitys ihmissuhteissa, hyvinvoinnissa ja yhteistyössä on noussut esiin monissa tutkimuksissa. Empatiaa ei nähdä enää vain ihmisluontoon kuuluvana vaistomaisena toimintana. Sen sijaan on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, että empatia on myös taito, jota voi kehittää. Empatiataitojen avulla voimme ymmärtää paitsi itseämme, myös muita ihmisiä. Empatia myös yhdistää meidät konkreettisesti toisten ihmisten kokemusmaailmaan. On esimerkiksi osoitettu, että pelkästään toisen ihmisen kivun näkeminen aktivoi meissä kivun lievitykseen liittyviä opioidijärjestelmiä.

Empatiataidot eivät ole kuitenkaan uusi keksintö. Vanhoista viisausperinteistä löytyy tähän liittyviä opetuksia jo reilusti yli 2500 vuoden takaa. Brahmavihārat ovat todennäköisesti tunnetuin empatiataitoihin liittyvä opetus, joka löydetään jo buddhalaisuutta edeltäneeltä ajalta.

Brahmavihāra tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”Brahman asumusta”. Brahmavihāraa kutsutaan myös nimellä apramāna, joka tarkoittaa mittaamattomuutta, rajatonta tilaa. Käytännössä brahmavihāra tarkoittaa rajattomia, ”jumalaisia” tiloja, jotka voidaan saavuttaa henkisen harjoituksen kautta. Brahmavihārat löytyvät monista opetusteksteistä, kuten buddhalaisista ja jainalaisista suutrista, hindulaisista upanishadeista ja Patanjalin jooga-suutrasta.

Jumalaisia mielentiloja on neljä: lempeys (maitri/metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upeksa/upekkha).

Lempeys tarkoittaa hyväntahtoista ja sydämellistä suhtautumista muihin aistiviin olentoihin. Lempeys tunnistaa kaikkien tuntevien olentojen tarpeen kokea hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Voisi sanoa, että lempeys on perusta, jonka varaan empatia pohjimmiltaan rakentuu.

Myötätunto on aktiivista ja rakentavaa sosiaalista toimintaa, joka tunnistaa kärsimyksen ja pyrkii vähentämään sitä. Myötätunto on empatiaa, joka ei pelkää kärsimyksen synnyttämään kipua, vaan kohtaa sen rohkeasti ja tekee voitavansa lievittääkseen sitä.

Myötäilo on empaattista ja osallistuvaa suhtautumista muiden kokemaan onneen. Se ei tarkoita vain iloitsemista muiden kanssa, vaan aktiivista osallistumista tämän ilon vaalimiseen ja ylläpitämiseen.

Tasapuolinen tyyneys merkitsee takertumattomuutta olosuhteisiin ja tunnetiloihin. Mittaamattomien mielentilojen joukossa se tarkoittaa sitä, ettei harjoittajalla ole henkilökohtaista tarvetta muuttaa kanssaihmisiään toisenlaisiksi. Tasapuolinen tyyneys näkee ja hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Jumalaisista tiloista viimeinen, tasapuolinen tyyneys, löytyy myös Anapanasati-suutran seitsemän valaistumistekijän joukosta. Sen avulla harjoittaja voi kohdata tasapuolisesti mitkä tahansa ilmentyvät tilat, niin etteivät ne enää johda 12 olemassaolon linkin loputtomaan kehään. Myös neljä jumalaista mielentilaa voi nähdä asteittain etenevänä kehityspolkuna, jonka lopputuloksena sosiaalisissa suhteissa ilmenevät tekijät eivät enää voi horjuttaa harjoittajaa pois tasapuolisesta tyyneydestä. Brahmavihārat voikin nähdä eräänlaisena sosiaalisiin suhteisiin kietoutuvana vastineena yksilökeskeisille meditaatiopoluille.

Mietitäänpä tätä kehityspolkua käytännöllisen esimerkin kautta:

Kaarina on tavallinen meditaation harjoittaja, joka kokee ihmissuhteissaan kaikenlaisia elämään kuuluvia tunteita, kuten pettymyksiä, kiukkua, kateutta ja tietysti myös iloisia hetkiä. Kokemusten painopiste tuntuu kuitenkin olevan hänen elämässään negatiivisemmissa asioissa. Hän törmää sattumalta brahmavihāra-harjoituksiin ja päättää kokeilla niitä omassa elämässään. Ensimmäisenä tehtävänä on lempeyden harjoittaminen ihmissuhteissa. Kaarina pyrkii tietoisesti suhtautumaan itseensä ja muihin ihmisiin ymmärtäväisesti ja lempeästi, vaikkei se aina helppoa olekaan. Harjoituksen jatkuessa hän tulee tietoisemmaksi siitä, miten suuri merkitys hänen omalla asenteellaan on lähiyhteisön hyvinvoinnille. Lisääntyvä tietoisuus siitä, miten oma asennoituminen vaikuttaa sekä omaan itseen että muihin, herkistää Kaarinan huomaamaan muidenkin ihmisten elämän hankaluudet. Tämä synnyttää kuin itsestään myötätunnon siemenen, jota hän pyrkii seuraavaksi tietoisesti ravitsemaan. Hän ottaa aktiivisen otteen muiden ihmisten auttamiseksi aina kun huomaa heidän elämissään hankaluuksia. Tämä tuntuu Kaarinasta hyvältä ja lisääntynyt hyvä olo kannustaa häntä jatkamaan myötätuntoista toimintaansa. Toiminta muiden ihmisten hyväksi kehittää Kaarinan omaa mieltä ja sydäntä. Kärsimyksen vähentyminen tuottaa selvästi ympärilleen hyvinvointia. Kaarina on aiemmin salaa kadehtinut erään ystävänsä varallisuutta ja onnellista parisuhdetta, mutta työ muiden auttamiseksi on huomaamatta muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Hän ei enää keskity vertailemaan omaa elämäänsä muihin. Kun Kaarinan ystävä kertoo uudesta onnenpotkustaan Kaarina tunteekin vilpitöntä myötäiloa. Hän jopa miettii automaattisesti miten voisi omalta osaltaan tukea ystävänsä onnea ja iloa jatkossa. Itseasiassa monet aiemmin hankalat ja kuormittavat ihmissuhteet ovatkin muuttuneet tilaisuuksiksi kehittää lempeyttä ja myötätuntoa. Ja yhä useammin lempeys ja myötätunto saavat seurakseen myös myötäilon kokemuksia. Näin Kaarina kulkee kohti tasapuolisen tyyneyden mielenasennetta. Hänen oma henkinen hyvinvointinsa ei ole enää niin riippuvainen muiden ihmisten elämäntilanteista tai tunnetiloista. Hän voi helpommin toivottaa ihmiset tervetulleiksi elämänpolulleen sellaisina kuin he ovat.

Kaarinan esimerkissä empatiataidot kehittyvät asteittain. Ensin kehitetään lempeyttä, jotta voidaan kokea myötuntoa, joka puolestaan mahdollistaa myötäilon kokemisen ja näiden kautta päädytään kohti tasapuolista tyyneyttä. Toisissa harjoituspoluissa lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta. Harjoittaja ei niinkään pyri luomaan olosuhteita brahmaviharoille, vaan etsii niiden valmiita ilmentymiä itsestään. Kun jokin jumalainen mielentila löytyy edes pieneksi hetkeksi, hän vaalii ja kehittää sitä vahvemmaksi. Usein harjoituspoluilla yhdistellään myös molempia lähestymistapoja.

Elämme kaikki osana erilaisia yhteisöjä. Niinpä arjen elämämme tuo vastaan käytännössä rajattoman määrän tilaisuuksia tutkia ja kehittää omaa toimintaamme yhteisön jäseninä. Empatiataidot ovat monikulttuurisessa ja kansainvälisessä maailmassa yhä tärkeämpiä välineitä rauhan ja hedelmällisen yhteistyön kannalta. Brahmavihārat kiteyttävät olennaisia näkökulmia empatiataitojen kehittämiseen. Ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa jo vuosituhansien ajan.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Mielen vaunut viisausperinteissä

Ihmismielestä on aina käytetty erilaisia metaforia. Käytetyin metafora nykyaikana on tietokone, jonka prosessori, muistipiirit ja ohjelmistot kuvaavat mielen ja aivojen toimintaa. Tämä sopii hyvin vallalla olevaan kognitiiviseen ajatteluun. Ennen tietotekniikan aikakautta metaforana käytettiin höyrykonetta, jonka painekattilat ja venttiilit edustivat mielen toiminnallisuuksia. Tämä vertaus sopi puolestaan hyvin sen ajan psykoanalyyttiseen käsitykseen mielestä.

Muinaisina aikoina usein käytetty vertauskuva oli vaunuja vetävä hevosvaljakko. Vaunuvertaus löytyy useasta eri viisausperinteestä, kuten hindulaisesta Katha Upanishadista, buddhalaisesta Dhammapadasta ja antiikin filosofiasta Platonin teoksesta Faidros.

Katha Upanishad – ratha kalpana

Katha Upanishadin vaunumetafora (ratha kalpana) on ajoitettu noin vuoteen 800 eaa. Tässä vertauskuvassa vaunut edustavat ruumista, hevoset ihmisen viittä aistia, ohjakset mieltä ja vaununajaja korkeampaa älyä, buddhia. Vaunujen matkustaja on todellinen itse, Atman.

”Kuka ymmärtää vaununajajan ja hallitsee mielensä ohjakset, hän saavuttaa matkan pään, ylivertaisen ja kaikenläpäisevän.” (Katha upanishad, säe 1.3.10-11)

Jotta vaunut kuljettaisivat arvokasta matkustajaansa tämän määränpäätä kohden, hevosten täytyy olla hyvin koulutettuja ja vaununajajan taitava. Huonosti koulutetut hevoset eivät tietenkään tottele ohjaksia käyttävää vaununajajaa, vaan säntäilevät hallitsemattomasti vaistojensa ohjaamina. Joogin tehtävänä on näin ollen ottaa vallattomat aistit hallintaansa, sekä luoda hyvä yhteys korkeamman älyn ja todellisen itse välille. Näin vaunut kulkevat vakaasti kohti korkeinta päämäärää.

Vaunuvertaus löytyy myös myöhemmistä vedalaisista lähteistä, kuten Bhagavad Gitasta, jossa prinssi Arjunan sotavaunujen ajajana toimii itse Krishna. Eläväinen keskustelu Arjunan ja Krishnan (matkustaja ja vaununajaja) välillä avaa useita erilaisia näkökulmia joogafilosofiaan ja joogan harjoittamiseen.

Dhammapadan vaunuvertaukset

Dhammapada on kokoelma varhaisbuddhalaisia tekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen eri buddhalaisten koulukuntien eriytymistä. Kokoelmasta on useita eri versiota, joista paalinkielinen teos on koottu ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Dhammapadassa esiintyvät vertaukset peilaavat siis upanishadien luomaa kontekstia.

”Kun ihmisen aistit ovat rauhalliset kuin hevoset, joita ajaja hyvin hallitsee, kun hän on poistanut omahyväisyyden ja kun hän on vapaa epäpuhtauksista – silloin jumalatkin rakastavat häntä” (Dhammapada, säe 94)

Tässä säkeessä on helppo nähdä yhteys Katha Upanishadiin. Hevoset ovat aistit, joita vaununajaja eli korkeampi äly taitavasti hallitsee. Värssy kuitenkin täydentää vaunuvertausta omahyväisyydestä ja epäpuhtauksista (āsava) vapautumisen idealla. Omahyväisyys viittaa minuuteen takertumiseen ja toisaalta epäilykseen, jonka vuoksi ihminen ei ota oppia Buddhan opetuksista. Nämä ovat varhaisissa suutrissa kaksi ensimmäistä epäpuhtautta, jotka pitävät ihmisen kiinni kärsimyksen kiertokulussa. Muita epäpuhtauksia ovat esimerkiksi aistinautintoihin takertuminen. Theravada-filosofian mukaan kaikista tahroista vapautunut saavuttaa arhatiuden, vapautumisen jo tässä elämässä. Säkeessä viitataan myös aistinsa hillinneeseen munkki Kaccāyanaan, jota jumalatkin ylistivät.

”Kutsun vaununajajaksi sitä, joka pitää syttyneen vihan aisoissa, kuin heiluvat vaunut. Muut vain pitelevät ohjaksista.” (Dhammapada, säe 222)

Tietämättömyys, ahneus ja viha ovat buddhalaisuudessa kolme mielen myrkkyä. Tämä säkeistö keskittyy vihaan, jonka syttyessä aistikohteet ottavat hallinnan ja mieli poukkoilee hallitsemattomasti sinne tänne vihantunteen vallassa. Todellinen vaununajaja on siis se, joka kykenee säilyttämään mielen ja aistit hallinnassaan jopa vihaisena. Mielenkiintoisesti tämä värssy kuvaa siis henkilöä, joka kokee vihaa, eikä ole täysin tällaisten tunteiden ulottumattomissa. Jos kyyti on tasaista eikä valjakko vikuroi, on helppoa pidellä ohjaksista. Vasta vihan syttyessä voi nähdä, onko kyseessä todellinen vaununajaja vai pelkkä ohjaksista pitelijä.

Dhammapadan vaunuvertauksissa suurin ero vedalaisiin teksteihin nähden on matkustajan puuttuminen. Buddhalainen filosofia näkee ihmisen olevan kuin erilaisita osista koostuvat vaunut. Jos osat erotetaan toisistaan, jäljelle ei jää mitään pysyvää ja muuttumatonta ydintä. Matkustaja siis joko puuttuu kokonaan, tai sitten siihen jätetään tietoisesti viittaamatta.

”Katsokaa nyt tätä maailmaa, joka on kuin koristellut kuninkaan vaunut. Täällä henkisesti epäkypsät vajoavat, mutta ne jotka todella tietävät, eivät takerru mihinkään.” (Dhammapada, säe 171)

Antiikin filosofia – Platonin Faidros

Platonin Faidros on todennäköisesti hieman vanhimpia Dhammapadan säkeitä nuorempi teos (n. 370 eaa). Sen vaunumetafora on idealtaan varsin samankaltainen kuin Katha upanishadin ja Dhammapadan vertaukset.

Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen on sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen.” (Faidros s.166-167)

Vaunut edustavat sielua, joka muodostuu kolmesta osasta: vaununajajasta ja kahdesta siivekkäästä hevosesta. Tummakarvainen hevonen edustaa viettien vallassa toimivaa alempaa luontoa ja vaaleakarvainen hevonen moraalisempaa ja tottelevaista korkeampaa luontoa. Vaununajaja on järki, jonka tehtävänä on hallita ja ohjata hevosia niin, että ne vetävät vaunuja ylöspäin kohti taivaanlakea. Jumalten vaunut ovat vakaita ja helposti ohjattavissa, mutta ihmisten vaunuissa toinen hevonen vikuroi ja vetää vaunuja kohti maata, tehden hallinnan vaikeaksi.

Sieluista se joka tiukimmin seuraa jumalaa pystyy kohottamaan vaununajajan pään taivaan ulkopuoliselle alueelle, olemaan mukana kiertokulussa, mutta hevoset häiritsevät sitä niin että se vain vaivoin näkee todella olevan. (Faidros, s.168-169)

Platonin mielen analyysi on siis varsin samankaltainen kuin Katha Upanishadissa: Vaununajaja on myös Faidroksessa korkeampi järki, joka pyritään yhdistämään tosiolevaan. Tumma hevonen kuvaa ihmisen tiedostamatonta puolta, jonka hallitsemattomuus vaikeuttaa matkaa. Vedalaisessa filosofiassa tämä puoli esitetään aisteina (hevosvaljakko) jotka pyritään saamaan hallintaan. Vaalea hevonen kuvaa tietoista ja rationaalista puolta, jonka avustamana vaununajaja pyrkii kouluttamaan tummaa hevosta. Vaaleaa hevosta voi siis verrata Upanishadin ohjaksiin, joita korkeampi järki pitelee. On hyvä huomata, että molemmissa vertauksissa vikuroivatkin hevoset ovat kuitenkin tarpeellisia – ilman tumman hevosen apua eivät vaunut kohoa taivaanlaelle.

Mielen vaunut itäisissä ja läntisissä viisausperinteissä

Platonin vaunuvertaus antaa mielenkiintoisen vertailukohdan sille miten mielen/sielun olemusta on käsitelty läntisissä ja itäisissä viisausperinteissä. On helppoa nähdä selkeitä yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi Dhammapadan säe vaunujen hallinnasta vihan syttyessä ei juuri poikkea Platonin ajatuksesta vaunujen hallinnasta tumman hevosen vikuroinnista huolimatta. Dhammapada esittää jumaltenkin rakastavan vaunujen hallinnan saavuttanutta ihmistä, kun Platonin vertauksessa hevosensa hallitseva sielu pääsee kurkistamaan taivaanlaelle jumalien todellisuuteen. Molemmissa vertauksissa valjakon hallinta antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea jotain jumalallista.

Selkeänä eroavaisuutena näiden vertausten välillä voi nähdä vaunujen matkustajan (Atman), joka puuttuu niin Dhammapadasta kuin Faidroksestakin. Platon kuitenkin pitää vaunujen kokonaisuutta (sielua) ikuisena ja lähestyy näin vedalaista ajatusta Atmanista. Juuri ennen vaunuvertausta Platonin Faidros itseasiassa esittelee kuolemattoman sielun alutonta ja syntymätöntä olemusta hyvin samalla tavoin, kuin vedalainen filosofia esittelee ei-ehdonvaraista olemusta. Buddhalainen filosofia puolestaan näkee vaunut osasista koostuvana, pysymättömänä ja itseydestä tyhjänä, jättäen ei-ehdonvaraisen käsittelemättä.

Lopuksi

Katha Upanishadin ja Dhammapadan vaunuvertausten välillä on helppoa nähdä yhtäläisyyksiä, sillä ne rakentuvat samojen tarinallisten rakenteiden päälle. Samalla Dhammapadassa voi kuitenkin nähdä myös uudelleentulkintaa Katha Upanishadin varhaisempaan filosofiaan nähden. Platonin vertauksessa taas vaikuttaa olevan elementtejä molemmista lähestymistavoista, vaikkakin se kokonaisuutena vaikuttaisi olevan lähempänä vedalaista ajattelua.

Meditatiivisen työskentelyn kannalta kaikki kolme teosta tarjoavat mielenkiintoisia ja inspiroivia näkökulmia mielen rakenteeseen ja sen parissa työskentelyyn. Olipa sitten tarkoitus käydä huviajelulla tai matkustaa kohti yleviä päämääriä, valjakon kouluttaminen ja hallinta on tarpeen. Muutoin käy helposti niin, että vaununajajasta tulee pelkkä ohjaksista pitelijä.

Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutus starttaa Oulussa lokakuussa 2020. Ilmoittautuminen käynnissä!

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Hän on julkaissut kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana Oulussa lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).