Varjon kohtaaminen henkisellä polulla – säröistä eheyteen

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Mitä oikeastaan etsimme, kun astumme henkisen kasvun polulle? Moni kaipaa rauhaa kiireen keskelle, selkeyttä kaaokseen ja yhteyttä johonkin suurempaan. Nykyisessä uushenkisyyden ja hyvinvointikulttuurin nousuaallossa tavoitteet kuvataan houkuttelevan kirkkaina: tavoittelemme ”korkeampaa värähtelyä”, rajatonta potentiaalia, manifestointikykyä ja jatkuvaa onnellisuutta. Haluamme olla paras versio itsestämme – valaistunut, tyyni ja tasapainoinen.

Tämä valon tavoittelu on inhimillistä ja kaunista. Mutta siinä piilee paradoksi, josta C.G. Jung varoitti sotien ravistelemaa maailmaa: ”Mitä kirkkaampi valo, sitä syvempi varjo.” Jos henkisyydestä tulee suoritus, jolla pyrimme optimoimaan itsemme täydelliseksi, luomme huomaamattamme itsellemme yhä suuremman varjon.

Suorittajan varjo – yhteiskunnallinen sokea piste

Elämme maailmassa, joka palvoo pärjäämistä. Meidän odotetaan olevan tehokkaita, aikaansaavia ja aina ”positiivisia”. Tämä suorituskeskeinen maailmankuva ei jää työpaikan oven taakse, vaan se ui salakavalasti myös henkiseen harjoitukseemme.

Olen pohtinut tätä paljon viime aikoina kirjoituksissani ja Mielen laboratorio -podcastin keskustelujen äärellä. Kun yhteiskunta sanoo, että vain menestyvä ja reipas yksilö on arvokas, me työnnämme varjoon kaiken sen, mikä ei tähän kuvaan sovi: väsymyksen, keskeneräisyyden, vihan, kateuden ja haavoittuvuuden.

Syntyy suorittajan varjo. Alamme suorittaa myös henkisyyttä. Alamme kilpailla siitä, kuka on ”henkisesti pisimmällä”. Sisäistämme tiedostamattoman uskomuksen, että jos koemme negatiivisia tunteita tai elämämme on sotkuista, olemme epäonnistuneet henkisessä harjoituksessamme.

Elämätön elämä ja kultainen varjo

Jungilaisesta näkökulmasta varjo ei ole ”paha”. Se on yksinkertaisesti se osa meistä, joka on jäänyt tiedostamattomaan. Podcast-vieraani, syvyyspsykologi Connie Zweig (jakso 77), kuvaa varjoa osuvasti termillä ”elämätön elämä”.

Lapsuudessa opimme nopeasti, mitkä piirteet tuovat meille hyväksyntää. Ne puolet, jotka eivät sovi ympäristön odotuksiin, työnnetään ”säkkiin”, jota raahaamme perässämme. Joskus sinne joutuu vihan ja kiukun lisäksi myös luovuutta, voimaa ja herkkyyttä. Tämä kultainen varjo tarkoittaa sitä, että heijastamme omat korkeimmat potentiaalimme – viisautemme, voimamme ja karismamme – toisiin ihmisiin, kuten guruihin tai opettajiin, koska emme uskalla omistaa niitä itsessämme. Ihailemme toisissa sokeasti juuri sitä, mikä meissä itsessämme odottaa puhkeamistaan kukkaan.

Henkinen ohituskaista – pakoa todellisuudesta?

Kun emme uskalla kohdata varjoamme, ajaudumme helposti ilmiöön nimeltä henkinen ohittaminen (spiritual bypassing). Termin kehitti alun perin John Welwood, ja se on ollut keskeinen teema Connie Zweigin tuotannossa.

Henkinen ohittaminen on puolustusmekanismi. Se tarkoittaa henkisten ideoiden ja harjoitusten käyttämistä kilpenä, jolla vältämme kohtaamasta ratkaisemattomia tunne-elämän haavoja. Se on sitä, kun viha leimataan ”epähenkiseksi” tai kun vaikean trauman keskellä kehotetaan vain ”päästämään irti” ja luottamaan universumiin, ennen kuin kipua on edes uskallettu kohdata.

Torjuttu pimeys ei kuitenkaan katoa. Se vetäytyy maan alle ja alkaa ohjata ajattelua ja toimintaa tiedostamattomasti.

Miksi guru lankeaa – herääminen, aikuistuminen, puhdistautuminen

Miksi monet henkisellä polullaan pitkälle edistyneet opettajat tai harjoittajat voivat sortua karkeaan käytökseen, vallan väärinkäyttöön tai taloudellisiin sotkuihin? Eikö valaistumisen pitäisi poistaa varjot?

Tähän tuo valoa filosofi Ken Wilberin erottelu ihmisen kehityksen eri osa-alueista. Wilberin mukaan kasvu ei tapahdu lineaarisesti yhdellä linjalla, vaan meillä on (ainakin) kolme erillistä kehityslinjaa, jotka eivät välttämättä kehity samaa tahtia:

  1. Waking Up (Herääminen): Tämä viittaa tietoisuuden tiloihin (states). Meditaation tai muiden harjoitusten avulla voimme kasvaa kohti syviä ykseyden, rauhan ja rajattomuuden kokemuksia. Heräämme näkemään itsemme ja maailman yhä laajemman tietoisuuden valossa.
  2. Growing Up (Aikuistuminen): Tämä viittaa psykologiseen ja moraaliseen kehitykseen. Se tarkoittaa kehitysvaiheita, joissa kyky asettua toisen asemaan, eettinen kypsyys, tunneäly ja kyky kantaa vastuuta kehittyvät yhä kypsemmille tasoille (stages).
  3. Cleaning Up (Puhdistautuminen): Tämä on Wilberin termi varjotyölle. Se tarkoittaa omien neuroosien, traumojen ja torjuttujen puolien kohtaamista ja integrointia.

Ongelma syntyy, kun näiden kasvulinjojen kehittymisen tahti eriytyy. On täysin mahdollista olla erittäin pitkällä Waking Up -linjalla (kokea syviä valaistumisen tiloja), mutta olla samaan aikaan Cleaning Up -linjalla täysin alkutekijöissä (varjot ovat syviä ja tiedostamattomia).

Osho ja narsistinen peilaus

Klassinen ja varoittava esimerkki tästä epätasapainosta on intialainen mystikko Osho (Bhagwan Shree Rajneesh). Kukaan ei voi kiistää hänen karismaansa tai kykyään avata ihmisille syviä tietoisuuden tiloja (Waking Up). Hänen läsnäolonsa oli magneettinen.

Cleaning Up ja Growing Up -näkökulmista tarina on kuitenkin toinen. Monet analyytikot ja entiset oppilaat ovat kuvanneet, kuinka yhteisön dynamiikka perustui lopulta ns. narsistiseen peilaukseen ja narsistiseen lähteeseen (narcissistic supply).

Vaikka Osho puhui egon kuolemasta, hän tarvitsi tuhansien ihmisten ihailevan katseen ylläpitääkseen omaa grandioosia minäkuvaansa. Oppilaat toimivat peilinä, joka heijasti takaisin gurun ”täydellisyyttä”. Kun tämä narsistinen tarve ihailulle jäi varjoon (sitä ei tunnistettu tai myönnetty), se vääristyi: se johti Rolls Royce -kokoelmiin, vallan väärinkäyttöön ja lopulta yhteisön traumaattiseen hajoamiseen.

Tämä opettaa meille, että korkeinkaan henkinen tila ei poista psykologista varjoa. Jos ihminen ei tee varjotyötä (Cleaning Up), hänen henkinen voimansa voi valjastua varjon palvelukseen – usein täysin tiedostamatta.

Kintsugi – säröjen kauneus

Miten sitten voimme välttää henkisen ohittamisen sudenkuopat ja siirtyä rakentamaan aitoa eheyttä täydellisyyden sijaan?

Japanilaisessa Kintsugi-taiteessa on tähän täydellinen metafora. Kun arvokas keramiikka rikkoutuu, sitä ei heitetä pois. Palaset liitetään yhteen lakalla, johon on sekoitettu aitoa kultajauhetta.

Lopputuloksena halkeamat eivät peity, vaan ne korostuvat kultaisina saumoina. Astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi juuri säröjensä vuoksi.

Tämä on varjotyön ydin. Emme pyri tilaan, jossa olemme virheettömiä ja pelkkää valoa. Pyrimme eheyteen, johon mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Kun kohtaamme omat varjomme, pettymyksemme ja haavamme – sen sijaan että pakenisimme niitä henkiseen suorittamiseen – niistä tulee se kultainen sauma, joka tekee meistä ainutlaatuisia.

Henkisellä polulla ei ole niinkään kyse siitä, kuinka korkealle voimme nousta, vaan siitä, kuinka syvälle uskallamme katsoa ja kuinka paljon pystymme hyväksymään – myös sitä, mikä on rikki.

Syvenny aiheeseen kuuntelemalla Connie Zweigin haastattelu Mielen laboratorion jaksoissa 52 ja 77, sekä Matti Rautaniemen ajatuksia varjosta, magiasta ja rakkaudesta jaksossa 74.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Shamanistinen mindfulness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Ovatko ajatukset mielen roskasisältöä, josta mindfulness-harjoittajan tulisi päästää irti – vai voiko niillä olla jokin tärkeämpi tehtävä? Tiedostamattoman mielen merkitys on nykymaailmassa usein unohdettu, vaikka se tarjoaa väylän elämämme suurempaan kokonaisuuteen. Mindfulnessin harjoittamisen voi suunnata myös sisäiseen maailmaan, joka on meille aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen kuin ulkoinen maailmakin.

Olen opettanut mindfulnessia ja meditaatiota laajemminkin reilut parikymmentä vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut näkemään monenlaisia harjoituksiin liitettyjä uskomuksia niin harrastajilla kuin ammattilaisillakin.

Yksi mindfulnessiin vahvasti liittyvä uskomus on, että ajatukset ja mielikuvat ovat jonkinlaista roskasisältöä, joista tulisi päästää irti ja korkeintaan vain tarkkailla niitä ulkopuolelta, ikään kuin pilviä taivaalla. Tämän näkemyksen taustalla on pyrkimys neutraalin tarkkailijan asemaan, joka on vapaa sisäisen ja ulkoisen maailman vaikutuksista. Tarkkailija on kuin tiedemies valkoisessa takissaan, joka havainnoi maailmaa sen ulkopuolelta. Tämä on hyvin vahva pyrkimys loogis-rationaalista mieltä painottavassa nykymaailmassa.

On tietysti totta, että tällaisia minuudettomia tietoisuudentiloja on mahdollista kohdata esimerkiksi syvämeditaatiossa. Olisi kuitenkin virhe ajatella, että se on mindfulnessin päämäärä. Ennemminkin kyse on vain yhdestä harjoituksen muodosta, tyhjyys-mindfulnessista. Tällainen orientaatio voikin tarjota tervetulleen levähdyshetken sellaisille ihmisille, joiden päivät täyttyvät kaikenlaisesta ajatustyöstä. Samalla kuitenkin menetetään jotain oleellista. Mindfulness-harjoitusten aikana mieleen putkahtelevat ajatukset ja mielikuvat eivät synny sattumalta. Ne nousevat tiedostamattomasta mielestä, joka alkaa harjoituksen aikana tulla näkyvämmäksi.

Tiedostamaton mieli

Tiedostamaton mieli ei ole roskasäiliö, jonka sisältö on yhdentekevää ja tarpeetonta. Päinvastoin, se on silta suurempaan kokonaisuuteen, joka on oikeastaan koko elämämme. Harjoituksen aikana esiin nouseviin ajatuksiin ja mielikuviin kannattaa kiinnittää tarkasti huomiota, sillä ne voivat olla viittoja elämämme kannalta tärkeisiin asioihin.

Me nykyajan ihmiset olemme kuitenkin vieraantuneet tiedostamattoman mielen merkityksestä. Tämä näkyy mindfulnessin lisäksi monissa muissakin työskentelytavoissa, kuten buddhalainen meditaatio, jooga ja qigong. Painopiste on useimmiten mielen ja kehon kontrolloinnissa erilaisten menetelmien avulla. Mielikuvituksen ja intuition aktiivinen käyttö harjoituksissa on suurimmalle osalle harjoittajista täysin tuntematon alue. Tämä on oikeastaan ironista, sillä suurin osa arjen tapahtumista ohjautuu tiedostamattomasti. Miksi siis suunnata työskentely rationaalisen mielen vahvistamiseen, jonka rooli jää joka tapauksessa paljon luultua vähäisemmäksi?

Tiedostamattoman mielen kohtaaminen onkin ollut luonnollinen päämäärä meditatiivisessa työskentelyssä jo iät ja ajat. Nykyäänkin useimmista henkisistä perinteistä löytyy vielä koulukuntia, joissa tällainen työskentely on säilynyt. Esimerkkejä ovat buddhalaisuuden ja vedalaisuuden tantriset koulukunnat, teististen perinteiden mystikot, sekä taolaisuuden shamanistiset haarat. Tiedostamattoman mielen parissa työskentely ei ole nyky-psykologiallekaan aivan vierasta, vaikka valtavirran teoriat pysyttelevätkin psyyken pintarakenteiden tuntumassa. Esimerkiksi Carl G. Jung kehitteli teorioita ja menetelmiä, joiden kautta voitaisiin päästä yhteyteen tiedostamattoman mielen syvempien rakenteiden kanssa. ”Joka katsoo ulospäin, on unessa – joka katsoo sisäänpäin, herää”, totesi Jung aikoinaan.

Sisäiseen maailmaan katsominen

Mitä nykyajan mindfulness-harjoittaja voisi oppia tiedostamattoman mielen kohtaamisesta?

Ensinnäkin omaa asennetta ajatusten ja mielikuvien suhteen kannattaa miettiä. Miksi mieleen putkahtaa esimerkiksi viikon takainen tapaaminen ystävän kanssa? Sen sijaan että huomiota pyrittäisiin pitämään jossain etukäteen valitussa kohteessa, kuten hengityksessä tai kehotuntemuksissa, entäpä jos mielen annettaisiinkin syventyä tuohon mieleen nousevaan tapahtumiseen kokonaisvaltaisesti? Millaisia kehotuntemuksia tilanteeseen liittyy? Millaisia hajuaistimuksia, näkö- ja kuulohavaintoja? Millainen tapahtuman tunnelma on ja millaisia tunteita itsessä risteilee?

Suuntaamme huomiomme yleensä ulkoiseen maailmaan, mutta kaikki samat aistit, havainnot ja huomion kohteet ovat käytettävissä myös mielikuvien, muistojen ja päiväunelmien maailmassa. Vaikka materialistinen maailmankuva painottaa läsnäolon merkitystä ulkoisessa todellisuudessa (fyysisessä maailmassa), on sisäinen maailmakin aivan yhtä todellinen ja merkityksellinen. Myös ajatuksien ja mielikuvien äärellä voi olla hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

Shamanistinen mindfulness

Sisäänpäin katsominen avaa myös monia sellaisia mahdollisuuksia, jotka puuttuvat ulkoisten aistihavaintojen kanssa työskennellessä. Sisäinen maailma on nimittäin paljon joustavampi ja helpommin muovautuva kuin ulkoinen maailma. Mielikuvassaan läsnäoleva harjoittaja voi alkaa työskentelemään sen kanssa. Jos mieleen nouseessa ystävän tapaamisessa oli esimerkiksi kireä ilmapiiri, joka tuntuu vatsaa puristavana tunteena, tälle tunteelle voi esittää kysymyksiä. Mitä se toivoisi tapaamisessa muuttuvan, mitä se toivoisi tapahtuvan? Ehkäpä tuo tunne toivoisi tapaamisen siirtyvän lämpimän meren rannalle ja haluaisi tunnelman muuttuuvan kannustavaksi. Selvä, annetaan mielen muuttaa puitteet sellaisiksi. Millaisia aistimuksia ja havaintoja meren rannalla syntyy? Miten tapaaminen etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi?

Tällainen harjoitus tuntuu todennäköisesti neutraalin tarkkailijan asemaan pyrkivälle mindfulnessin harjoittajalle vieraalta. Mutta tosiasiassa tällainen mielen toiminta on hyvin luonnollista ja tuttua meille kaikille. Jo pienet lapsetkin osaavat käyttää mieltään tällä tavoin leikeissään. Itseasiassa kaikki luova työskentely vaatii mielikuvituksen ja intuition käyttöä. Sisäänpäin katsominen mahdollistaa mielen luovan puolen käyttämisen meditatiivisen työskentelyn yhteydessä. Jung hyödynsi tätä mielen kykyä kehittämässään työskentelymuodossa, jota hän kutsui ”aktiiviseksi imaginaatioksi”.

Vastaavanlaisia mielen sisäiseen maailmaan suuntautuvia työskentelymuotoja löytyy kaikkialta maailmasta etenkin shamanististen perinteiden piiristä. Unien ja unenkaltaisten tietoisuuden tilojen parissa työskentelyä on harjoitettu kaikilla maailman kolkilla, myös koto-Suomen maaperällä.

Mindfulness-harjoituksesta voikin tehdä myös shamanistisen harjoituksen, jossa neutraalin tarkkailijan roolin sijaan hypätäänkin mielikuvien ja ajatusten mukaan. Tarkoitus ei ole kuitenkaan vain ajelehtia päämäärättömästi erilaisten päiväunelmien virrassa, vaan olla aktiivisesti läsnä näissä mielensisällöissä kaikilla aisteilla ja aktiivisella intentiolla. Silloin harjoituksesta voi tulla eräänlainen purjehdusmatka, jossa mielen luonto elää vapaasti, mutta harjoittaja säilyttää oman läsnäolonsa ja suuntaa purjevenettään kiinnostavilta ja tärkeiltä tuntuviin suuntiin.

Kirjoitin tästä aiheesta muutaman kappaleen kirjassani Mielen laboratorio (Basam Books, 2019). Ehkäpä kirjoitan tästä aiheesta joskus lisää blogissa. Voit myös kuunnella tähän aiheeseen liittyvän jakson Mielen laboratorio -podcastissa.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja (25op) starttaa lokakuussa 2024. Siihen voi osallistua livenä Oulussa ja etänä mistä päin maailmaa tahansa: https://www.ppkyo.fi/fi/voimavarakeskeinen-mindfulness-ohjaaja-25-op-8/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin, sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Wabi sabi – epätäydellisen työntekijän kauneus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Aikaamme leimaa jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelu. Jatkuva kasvu ei tietystikään toteudu, jos tehdään vain samoja asioita samalla tavalla. Niinpä suurin osa yrityksistä ja organisaatioista pyrkii kehittämään toimintaansa nopeammaksi ja tehokkaammaksi, sekä laajentumaan uusille alueille. Tämä on kehityspolku, jossa ei ole oikeastaan lopullista päämäärää, vaan ainoastaan välietappeja kohti äärettömyyksiä.

Sama jatkuvan kehittymisen eetos on myös psykologisesti sisäistetty ihmisten keskuudessa ja tätä sisäisen mikrovallan dynamiikkaa (kuten Foucault sitä kutsui) vahvistavat organisaatioiden ja koulutusinstituuttien kehityskeskustelut ja suoriutumisen arvioinnit. Pysyäkseen kasvukäyrän tuottavana tekijänä, työntekijänkin täytyy jatkuvasti kehittää itseään. Osaamista täytyy syventää ja laajentaa, CV:tä täytyy lisäkoulutuksin ehostaa, omia toimintatapoja tehostaa ja keskittyminen sekä palautuminen täytyy virittää huippuunsa. Vapaa-ajastakin tulee suoritusten kenttä, jossa omaa taloutta ja perhettä luotsataan kohti uusia saavutuksia; isompaa kotia, lomamökkiä hiihtokeskuksessa, hienompia ulkomaanreissuja, parempia koulutodistuksia. Harrastuksissakaan ei kannata levätä laakereilla, vaan kämmenlyöntiä pitää kehittää ja opetella kitaralla yhä vaativampia kappaleita. Tähän päälle sitten tehokas fyysinen treeni personal trainerin rakentamalla kuntosaliohjelmalla, sekä yhtä tehokas palautuminen joogan, mindfulnessin ja ravintovalmentajan loihtiman ruokavalion avulla.

Kenellä on aikaa pysähtyä miettimään mikä on se lopullinen päämäärä, johon kaikki tämä jatkuva kasvu  ja kehittyminen tähtää? Ja kannattaako sitä ylipäänsä miettiä, vai onko parempi vain keskittyä seuraavaan etappiin? Vaarana nimittäin on, ettei lopullista päämäärää löydykään, tai se ei ole tavoittelemisen arvoinen. Kuten tuntemani joogaopettaja totesi taannoin: ”Jooga nostaa suorituskykyä 100%, mutta samalla se opettaa keskittymään siihen mikä on tärkeää, mikä laskee suorituskyvyn takaisin alkuperäiselle tasolle.”

Onko tälle jatkuvan kasvun eetokselle vaihtoehtoa, vai olemmeko ikuisesti tuomitut juoksemaan loputtomassa oravanpyörässä?

Wabi sabi – kohti yksinkertaisuutta

Itseasiassa maailmanmenomme muistuttaa tietyllä tapaa sitä japanilaisen ylimystön elämäntapaa, joka vallitsi 1500-luvulla, jolloin visionäärinen teemestari Sen no Rikyu vaikutti. Rikas ylimystö koetti nostaa statustaan ja löytää elämäänsä merkitystä keräämällä itselleen erilaisia luksustuotteita, kuten kullattuja kiinalaisia teeastioita ja maljakoita, joita saattoi esitellä seurapiireille teeseremonioiden yhteydessä. Tämän materialistista yltäkylläisyyttä tavoittelevan asenteen vastaliikkeenä teemestari Rikyu teki yllättäviä ja arvoasetelmia ravistelevia muutoksia teeseremonian käytäntöihin. Prameilevien teesalien ja astiastojen sijaan hän alkoikin keskittymään yksinkertaisuuteen. Hän vei seremonian vaatimattomiin pieniin teemökkeihin, vaihtoi hienon keramiikan tavanomaisiin karkeisiin savikulhoihin, norsunluiset teeottimet bambulusikoihin ja kalliit kupariset vesiastiat arkisiin puuämpäreihin. Ja kas, ulkoisen muodon yksinkertaistaminen veikin seremoniaan osallistujat kohti sisäisen maailman rikastamista.

Tällainen asenne, joka löytää kauneutta arjen yksinkertaisuuden keskeltä, on nimeltään wabi sabi. Haljennut savikuppi ja pieni ahdas maja, jossa teemestari teki teeseremoniasta uudenlaista taidetta, tarjosivat merkityksellisyyttä, jota kultakoristeinen yltäkylläisyys ei voinut tarjota. Kääntyminen ulkoisista saavutuksista kohti sisäisen hiljaisuuden yksinkertaisuutta auttoi näkemään sen mikä on tärkeää. Ruohonkorsi auringossa, vesilätäköstä heijastuva pihlajanoksa, teemökin vuotava räystäs. Läsnäolo, jota abstraktit asiat, sellaiset kuin raha ja status, eivät vaivaa.

Jatkuvaan kasvuun tähtäävä elämäntyylimme kaipaisi samanlaista ravistelua, jollaisen Rikyu toi ylimystön pröystäilyyn. Jatkuvan suorittamisen ja saavutusten metsästämisen sijaan huomio tulisi siirtää siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Tämä ei tarkoita laiskottelua tai työelämästä syrjään vetäytymistä, vaan näkökulman vaihtamista. Fokuksen siirtämistä niihin asioihin, joista arkinen elämämme todellisuudessa rakentuu. Vastaantulevan ihmisen kohtaaminen jalkakäytävällä, ohiajavan auton ääni työhuoneen ikkunan takana, saippuan tuoksu pesualtaalla, merkityksellisen työtehtävän tuoma keskittymisen ilo.

Kuulostaa aivan mindfulness-harjoitukselta? Kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, valitettavasti mindfulness on niin vahvasti tuotteistettu työelämän palautumisvälineeksi, että se muodostuu helposti vain uudeksi suorittamisen välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Ratkaisu ei löydy yhä uusien välineiden omaksumisesta, sillä ne keskittyvät juurisyyn sijaan oireiden hoitoon.

Epätäydellisen työntekijän kauneus

Wabi sabi ei ole työväline, vaan pikemminkin asenne tai arvomaailma. Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä, yksinkertaisen ja tavanomaisen sisäisen arvon tunnistaminen. Voisiko tällainen asennemuutos tuoda jatkuvan kasvun ja kehittymisen eetokseen terveellisen vastalääkkeen? Epätäydellisyyden hyväksyminen ja sen oivaltava tarkastelu, jopa kauneuden löytäminen keskeneräisyyksistä ja ”virheellisyyksistä”.

Ehkäpä halkeama teekupissa ei olekaan virhe, vaan jotain mikä tekee siitä uniikin kappaleen, jolla on tunnearvoa? Ja ehkäpä ne CV:stä puuttuvat 5 vuotta, jotka kuluivat kotivanhempana lapsia hoitamassa, eivät olekaan vakava puute uralla, vaan jotain mikä tekee ihmisestä uniikin. Sellaisen, jolla on muitakin arvoja elämässä, kuin jatkuva suorittaminen ja työuran rakentaminen.

Elämä ei ole sarja onnistumisia ja kultareunuksia. Pikemminkin se on sarja lohkeamisia ja niiden paikkailuja enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Täydellisyys on tylsää ja elotonta, siitä puuttuu elämä. Epätäydellisyys on puolestaan mielenkiintoista, sillä se avaa arvaamattomia mahdollisuuksia. Sellaisia ihan tavallisia mahdollisuuksia, kuten uuden ystävän löytäminen, tai auringossa kauniisti kimaltelevan talventörröttäjän näkeminen keväthangella.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Buddhalainen psykoterapia – yogācāra

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Buddhalainen psykologia on nykyään jo tunnettu käsite niin hyvinvoinnin ja psykologian alueella, kuin akateemisena oppiaineenakin. Buddhalaisen mielenfilosofian perustana toimivat Buddhan varhaiset opetukset, joita täydennettiin myöhemmissä Abhidharma-kirjoituksissa. Vuosisatojen kuluessa opetuslinjat haarautuivat erilaisiin koulukuntiin samaan tapaan kuin antiikin filosofiassakin. Yogācāra on yksi näistä opetuslinjoista. Sen piirissä oppijärjestelmää jatkokehitettiin kokonaisvaltaiseksi mielenfilosofiseksi järjestelmäksi, jota voi kutsua buddhalaiseksi psykologiaksi ja psykoterapiaksi.

Yogācāra on mahāyāna -koulukunnan haarauma, joka tarkoittaa kirjamellisesti ”joogan harjoittamista”. Koulukunnan oppeja löydetään jo 100-200-luvuille ajoitetuista teksteistä. Yogācāran oppeja systematisoivat noin 300-400-luvuilla veljekset Asanga ja Vasubandhu, sekä kenties edellisen mentorina toiminut Maitreya-nātha. Yogācāra vaikutti intialaiseen buddhalaisuuteen vielä pitkään tämän jälkeenkin ja sen vaikutteet ovat edelleenkin nähtävissä muun muassa tiibetinbuddhalaisuudessa sekä chan-buddhalaisuuden eri haaroissa Kiinassa, Koreassa, Japanissa ja Vietnamissa.

Vasubandhun Trimshikā kārikā eli kolmekymmentä säettä on tiivis kirjallinen esitys yogācāran keskeisestä filosofiasta. Näistä säkeistä on tehty useita kommentaareja, kuten vuonna 2022 julkaistu Timo Klemolan suomenkielinen esitys. Vasubandhun veljen Asangan nimiin on puolestaan laitettu teos Yogācārabhumi, joka sisältää laajan esityksen yogācāran oppijärjestelmästä ja harjoituksista. Paramārtha puolestaan teki 500-luvulla suuren työn kääntäessään yogācāra-tekstejä kiinaksi, samalla kehittäen niiden oppeja eteenpäin.

Yogācāra buddhalaisena psykologiana ja psykoterapiana

Yogācāra painottaa mentaalisten prosessien, kuten tiedonkäsittelyn, havaitsemisen ja tietoisuuden tutkimista buddhalaisten joogaharjoitusten kautta. Siksipä sitä kutsutaan myös vijnānavādaksi, joka tarkoittaa tietoisuus- tai tajuntaoppia. Tutkijoiden piirissä on jonkin verran erimielisyyttä sen suhteen, onko kyseessä idealistinen metafyysinen oppi, joka pitää mieltä todellisuuden perustana, vai pikemminkin fenomenologinen oppi, joka ei pyri selvittämään niinkään olevaisen perustaa, kuin sen kokemuksellista ilmenemistä. Molemmat tulkinnat ovat loogisesti mahdollisia.

Yogācāran mielenteoriaan kuuluvat tajunta alakategorioineen, mielentekijät osa-alueineen, sekä keho. Yogācāran psykologia siis yhdisti niin kognition (eli tiedonkäsittelyn) kuin kehotietoisuudenkin. Vastaavanlainen ajattelu on tullut läntisen psykologian valtavirtaan vasta 1500 vuotta myöhemmin, kun kognitivismi alkoi syrjäyttämään behaviorismia noin 1950-luvulta alkaen. Kehollisesta käänteestä on puolestaan alettu puhumaan laajemmin vasta 2000-luvun taitteessa. Yogācāra myös jatkokehitti varhaisbuddhalaisuudessa esiintynyttä juuritajunnan (mula-vijnāna) käsitettä, kutsuen sitä varastotajunnaksi (ālaya-vijnāna). Tätä voi pitää varhaisena esityksenä tiedostamattomasta mielestä, johon liittyviä psykoterapeuttisia teorioita muun muassa Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung alkoivat kehittelemään 1900-luvun alkupuolella.

Yogācāran järjestelmä sisältää mielenfilosofian lisäksi myös psykoterapeuttisia työvälineitä. Näihin kuuluvat optimaalisen mielentoiminnan kannalta hyödyllisten ja haitallisten mielentekijöiden kategorisointeja ja niiden hallintaan kytkeytyviä harjoituksia. Näiden meditatiivisten joogaharjoitteiden avulla yogācāran harjoittaja pyrkii kehittämään psykologisesti terveempää, tietämättömyydestä vapaata mieltä. Tässäkin suhteessa on helppoa nähdä vastaavuuksia nykyisen psykoterapiakentän kehitykseen, jossa buddhalaispohjainen mindfulness ja keholliset joogaharjoitukset on otettu tärkeäksi osaksi mielenterveyden hoitoa.

Yogācāran keskeisiä oppeja – yhdeksän tajuntaa ja kolme luontoa

Yogācāralle ominaista oli tajunnanfilosofian hyvin tarkka käsittely. Sen keskeisiin käsitteisiin kuuluivat varastotajunta ja puhdas tajunta (amala-vijnāna), joista jälkimmäistä kehitteli yogācāra-filosofi Paramārtha (499-569 jaa). Yogācāra jakoi tajunnan yhdeksään osaan: viisi aistitajuntaa, ajatustajunta, minätajunta, varastotajunta ja puhdas tajunta.

Varastotajunta toimii perustana, jolle aistitajunnat, ajatustajunta ja minätajunta rakentuvat. Se on nimensä mukaisesti luonteeltaan varastoiva ja mahdollistaa siten karmallisten seurausten jatkumon (tässä ja seuraavissa elämissä). Varastotajuntakaan ei ole kuitenkaan perimmäinen todellisuus, sillä se on ehdonvarainen ja siten pysymätön. Puhdas tajunta on puolestaan ei-ehdonvarainen. Chan-koulukunnan käsitys buddhaluonnosta (tathāgatagarbha) vastaa yogācāran puhtaan tajunnan käsitettä. Srimaladevi-suutra esittää buddhaluonnon olevan pysyvä, nautintoa, tosi-itse ja puhdas, vastakohtana ehdonvaraisen olemassaolon pysymättömyydelle, kärsimyksellisyydelle, itsettömyydelle ja tahraisuudelle. Sekä varastotajunnan, että puhtaan tajunnan käsitteitä on kritisoitu joissain buddhalaisissa koulukunnissa, sillä molemmat muistuttavat vedalaisten opetusten pysyvää tosi-itseä, ātmania.

Omaleimainen on myös yogācāran oppi ilmiöiden kolmesta luonnosta, jotka linkittyvät tajunnanfilosofiaan. Nämä ovat kuviteltu luonto, keskinäisriippuvainen luonto ja absoluuttinen ei-luonto:

Ajatusten rakentama kuviteltu luonto (parikalpita-svabhāva) vastaa arkista kokemustamme todellisuudesta. Tämä syntyy takertumisesta subjektiin ja objektiin, sekä kyvyttömyydestä havaita miten mieli rakentaa ilmiöitä nimeämisen ja takertumisen kautta. Käytännössä tämä on siis aisti-, ajatus- ja minätajunnan luoma todellisuus. Keskinäisriippuvainen luonto (paratantra-svabhāva) rakentuu ilmiöiden ilmentymisen ja katoamisen virrasta. Pysymättömät ilmiöt muodostavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan kuvioita, jotka vaikuttavat pysyviltä, kuten pyörteet virrassa. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin pysymättömiä ja ainoastaan suhteellisesti olemassaolevia. Varastotajunta ylläpitää näitä keskinäisriippuvaisuuden syy-seuraussuhteita. Absoluuttinen ei-luonto (parinispanna-svabhāva) on löydettävissä meditaatioharjoitusten avulla. Tätä perimmäistä todellisuutta on mahdotonta kuvailla käsitteillä, sillä se on niistä täysin tyhjä. Tähän ei-luontoon viitataan sanoilla sellaisuus (tathātā) ja tyhjyys (sunyata).

Yogācāran mielenteoria ja harjoitukset pyrkivät avaamaan sekä käsitteellisesti, että kokemuksellisesti ilmiömaailman eri puolia. Tarkoituksena on oivaltaa syvällisesti kuvitellun luonnon, keskinäisriippuvaisuuden luonnon ja absoluuttisen ei-luonnon eroavaisuudet. Näin harjoittaja voi lopulta vapautua takertumisesta varastotajunnan ylläpitämään illusoriseen ilmiömaailmaan ja oivaltaa puhtaan tajunnan kautta todellisuuden perimmältään tyhjänä ei-luontona. ”Todellinen itse on ei-itse”, kuten zen-opettaja Hakuin Ekaku (1686-1769) aikoinaan kirjoitti.

Lopuksi

Yogācāran vaikutus intialaiseen buddhalaisuuteen on ollut vahva, ja buddhalaisuuden levitessä Itä-Aasiaan yogācāran opit ovat integroituneet osaksi chan/zen-koulukuntia. Niinpä ei olekaan yllättävää, että myöhempien aikojen kuuluisat opettajat, kuten Hakuin, ovat käsitelleet samoja teemoja omissa opetuksissaan. Myöhemmät mahāyāna-filosofit ovat kehittäneet joitain käsitteitä pidemmälle ja esittäneet myös vaihtoehtoisia näkökulmia, mutta on selvää, että yogācāra on toiminut vahvana pohjana näille kehitelmille.

On mielenkiintoista havaita, miten selkeästi nykyinen mindfulness-liike on myöskin ottanut vaikutteita näistä opeista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mindfulnessin isänä pidetty Thick Nhat Hanh (1926-2022) harjoitti vietnamilaista zeniä ja MBSR:n kehittäjä Jon Kabat-Zinn opiskelee puolestaan korealaista zeniä. Yogācāran kehittämä buddhalainen psykologia ja psykoterapia ovatkin siis edelleen vaikuttamassa myös nykyajan mielenterveyden hoitomenetelmiin.

Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, integratiivinen terapeutti ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Syksyllä 2022 ilmestyy uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto, joka antaa välineitä nyky-yhteiskunnan haasteiden kohtaamiseen.

Polkuja mielenselkeyteen – idässä ja lännessä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Olen tutkiskellut mielentoimintaa parikymmentä vuotta omakohtaisen harjoituksen ja viisausperinteiden filosofioiden kautta. Mielenselkeys on tärkeä tavoite miltei missä tahansa perinteessä, sillä ilman selkeyttä ei voi olla taitavaa toimintaa. Suurin osa mielenfilosofioista olettaa, että ihmisellä on mahdollisuus joko koulia mieltään selkeämmäksi tai tavoittaa arkimielen taustalla alati oleva, kirkas ja selkeä mielen tosiolemus.

Erimielisyydet (pun intended) koskevat lähinnä sitä, onko jotain saavutettavaa, vai onko mieli jo valmiiksi kirkas ja puhdas?

Viisausperinteiden polkuja mielenselkeyteen

Syyn ja seurauksen poluiksi voisi sanoa niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan erilaisten ehdollistumien ja kasautumien kautta tahriintunut. Tällöin harjoittajan tehtävänä on tutkia mielen toimintaa tarkasti ja puhdistaa sitä tällaisista tahroista taitavien menetelmien avulla. Tahrainen mieli ei tietystikään itse voi itseään puhdistaa. Eihän pölyistä peiliäkään saa puhtaaksi likaisella rätillä hangaten. Maailmassa on kuitenkin elänyt ihmisiä, joiden mieltä on hämärtänyt vain vähäinen pölykerros, niin että he ovat lopulta kyenneet sen kirkastamaan. Nämä mestarit ovat kirkkaan ymmärryksensä avulla kehittäneet menetelmiä, joita seuraten muutkin ihmiset ovat kyenneet selkeyttämään mieltään. Esimerkkejä tällaisista menetelmistä ovat muun muassa vanhat Theravada-buddhalaiset tekstit ja Patanjalin jooga-suutra.

Äkillisen kirkastumisen poluiksi voisi kutsua niitä lähestymistapoja, jotka olettavat mielen olevan aina pohjimmiltaan puhdas, niin ettei pöly voi sitä tahrata. Tämän ajattelutavan mukaisesti ei ole välttämätöntä tehdä pitkäkestoista ja raskasta puhdistustyötä. Ihmisen on mahdollisuus havahtua yhtäkkiä, äkisti ja spontaanisti kirkkaaseen tajunnantilaan, jota mitkään tahrat eivät himmennä. Miksi sitten ihmiset eivät ole jatkuvasti tällaisessa selkeyden tilassa? Tämä sanotaan johtuvan siitä, että ihminen samaistuu erilaisiin mielentoimintoihin, ajatuksiin, aistikohteisiin ja tarinoihin omasta erillisestä minuudesta. Tämän samaistumisen vuoksi hän ei havaitse sitä, mikä on koko ajan läsnä. Joskus tällainen havahtuminen tapahtuu spontaanisti, kuten Yrjö Kalliselle Oulun Kontinkankaan metsässä kävellessä. Havahtuminen voi kuitenkin tapahtua myös erilaisten harjoitusten ja ohjeiden seuraamisen kautta. Tästä syystä äkillisen kirkastumisen poluillakin voidaan tehdä erilaisia harjoituksia. Silloin ideana ei kuitenkaan ole mielen puhdistaminen tahroista, vaan minäkokemuksen harhauttaminen niin, että taustalla oleva puhtaan kirkas mieli tulee nähdyksi, kuten pilvien takaa paljastuva täysikuu. Pilvet eivät ole sitä missään vaiheessa tahranneet. Tällaisista lähestymistavoista esimerkkejä ovat muun muassa Mahayana-buddhalaiset tekstit, chan/zen/dzogchen-koulukuntien opetukset, sekä vaikkapa joidenkin kristillisten mystikoiden, kuten Mestari Eckhartin, saarnat.

Läntisen psykologian näkökulmia eheytymiseen

Psykologina olen tietysti tutkinut näitä asioita myös läntisen psyyken tutkimuksen kautta. Läntinen psykologia on myöskin jakaantunut erilaisiin koulukuntiin, joista suurin osa ei edes yritä määritellä mielen olemusta, vaan tyytyy pelkästään kuvaamaan sen toimintoja.

Kognitiiviset ja neurotieteelliset koulukunnat näkevät mielen informaatiota käsittelevänä systeeminä, jossa on sisäänrakennettuja tiedonkäsittelyn vinoumia sekä erilaisten ehdollistumien kautta syntyneitä vääristyneitä ajattelu- ja toimintamalleja. Näitä vinoumia ja vääristymiä voidaan korjata ja uudelleenohjelmoida terapeuttisten menetelmien avulla, joihin voi liittyä myös mindfulness-harjoitteita. Tässä mielessä kognitiivinen lähestymistapa on hyvin samankaltainen kuin edellä esitellyt syyn ja seurauksen polut. Ideana on haitallisten mielentoimintojen paikantaminen ja korjaaminen tutkittujen menetelmien avulla. Esimerkkejä tällaisista lähestymistavoista ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, skeematerapia sekä hyväksymis- ja omistautumisterapia.

Humanistiset ja eksistentialistiset koulukunnat näkevät mielen yksilöä ja minuutta suurempana, laajalti tiedostamattomana ilmiönä. Viisausperinteistä ja humanistisesta filosofiasta ideoita ammentaen nämä lähestymistavat eivät näe mieltä vinoutuneena ja huonosti toimivana systeeminä. Sen sijaan ihminen nähdään pohjimmiltaan eheänä, valtavan positiivisen potentiaalin omaavana olentona. Näin ollen terapeuttisen työskentelyn päämääränä ei ole niinkään ulkopuolisen asiantuntijan johtama korjaustyö, vaan ihmisen omien sisäisten voimavarojen löytäminen ja käyttöön valjastaminen. Humanistinen lähestymistapa on siis perusvireeltään hyvin samankaltainen kuin äkillisen kirkastumisen polut. Esimerkkejä humanistisista lähestymistavoista ovat C.G.Jungin analyyttinen psykologia, Carl Rogersin humanistinen psykologia sekä Fritz Perlsin hahmoterapia.

Yhteenvetoa

Mielenselkeys on nykyajan monimutkaisessa maailmassa hyvin tärkeää, sillä meitä ympäröivä informaatiovyöry haastaa keskittymiskykyä ja tekee kokonaisuuksien ymmärtämisestä vaikeaa. Mitä selkeämmin kykenemme havaitsemaan itsemme suhteessa omaan ympäristöömme, sen paremmat mahdollisuudet meillä on hyviin ja kestäviin valintoihin. Selkeällä mielellä tehdyt valinnat auttavat rakentamaan parempaa elämää itselle ja muille.
Ihmisten maailmankuvat eroavat toisistaan ja niinpä on hyvä, että maailmasta löytyy monenlaisia lähestymistapoja mielenselkeyden kehittämiseen. Jotkut kokevat vetoa henkisiin harjoitteisiin ja perinteisiin, toiset taas enemmänkin tieteellisiin ja terapeuttisiin menetelmiin. Näidenkin sisältä löytyy erilaisia näkökulmia ihmisen kasvuun ja eheytymiseen.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi ja tietokirjailija, jolta on aiemmin julkaistu teos Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books 2019). Basam Booksin kanssa on tehty kustannussopimus myös uudesta kirjasta, joka tulee käsittelemään mielenselkeyttä monipuolisesti. Ari-Pekan kouluttama Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2021 ja siihen voi nyt osallistua myös täysin etänä.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Onko Joulupukkia olemassa? Tämä kysymys on monien lasten huulilla joka jouluna. Muistan varsin hyvin, kun itse löysin ratkaisun tähän kysymykseen nelisenkymmentä vuotta sitten tunnistaessani naamarin takaa pappani. Kysymys juolahti taas mieleeni, kun keskustelimme Mielen laboratorio -podcastissa joogaopettaja Måns Broon kanssa joogafilosofioiden erilaisista lähestymistavoista todellisuuteen – ja Joulupukkiin.

Joulupukkiin liittyvä ”suuren kysymyksen” perinne muistuttaa itseasiassa monien viisausperinteiden pyrkimystä selvittää totuus todellisuudesta. Kiinalainen Hua Tou on hyvä esimerkki meditatiivisesta kysymisestä, jossa itse kysyminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Tartunkin seuraavaksi tähän tärkeään kysymykseen buddhalaisen mielenfilosofian kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Mitä löytyy naamarin takaa?

Kysymyksen Joulupukin olemassaolosta voi nähdä viittauksena laajempaan kysymykseen – onko minää olemassa? Monet varhaisbuddhalaiset tekstit, kuten anathapindika sutta keskittyvät juuri tähän kysymykseen. Kysymykseen haetaan vastausta näissä perinteissä tutkimalla erilaisia mentaalisia ilmiöitä meditatiivisesti. Harjoittaja ottaa tutkimuskohteeksi esimerkiksi viisi ilmiöryhmää (muoto, tuntemukset, mielteet, tahtomukset ja tajunta) ja tutkii löytyykö näistä erillistä, pysyvää minuutta. Meditatiivisen harjoituksen edetessä syvemmälle, ilmiöiden erottelukyky muuttuu yhä tarkemmaksi. Lopulta harjoittaja toteaa omakohtaisen tutkimuksen perusteella, ettei itseyttä ei löydy näistä tai muistakaan ilmiöistä.

Joulupukin olemassaoloa voisi tutkia samalla tavalla erilaisten ominaisuuksien kautta. Löytyykö Joulupukki valkoparrasta, hiippalakista, karvanutusta, ryhmysauvasta tai reestä? Kun jokaista elementtiä on tarkoin tutkittu voidaan tehdä johtopäätös: Joulupukki ei löydy näistä elementeistä, eikä häntä siis ole olemassa erillisenä ja pysyvänä itseytenä. Valkoparta, hiippalakki, karvanuttu, ryhmysauva ja reki luovat vain kudelman, jota mieli erehtyy pitämään todellisena. Joulupukin todellinen itse on ei-itse.

Tämä on kuitenkin vain yksi ratkaisu Suureen Kysymykseen. Mahayana-buddhalainen Sydänsuutra tarkastelee asiaa hieman eri näkökulmasta.

Sydänsuutra ja Joulupukin olemus

Sydänsuutra eli Prajnaparamita Hridaya (Viisauden täydellistymän Sydän) tiivistää nimensä mukaan buddhalaisen viisausfilosofian ydinkäsitteet. Sydän on merkitykseltään tässä yhteydessä sama kuin kynttilän ”sydän”. Suutra käännetäänkin usein myös Ydinsuutraksi. Varhaisimmat löydetyt kommentaarit tästä tekstistä sijoittuvat 600-luvun alkuun.

Sydänsuutra on varsin lyhyt ja tiivis teksti. Se on helppo opetella ulkoa ja ehkäpä siksi se on hyvin suosittu monissa buddhalaisissa koulukunnissa – ja onpa se löytänyt tiensä myös sekulaariin kontekstiin. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinn esittelee Sydänsuutran erityisen merkityksellisenä tekstinä kehittämänsä mindfulness-ohjelman (MBSR) kannalta.

Sydänsuutran ensimmäinen säkeistö oikeastaan tiivistää sisällön muutamaan riviin: 

Avalokiteshvara (myötätunnon bodhisattva) syventyi Viisauden täydellistymään ja näki, että viisi ilmiöryhmää (skandhaa) ovat tyhjiä, ja ylitti näin kaiken kärsimyksen.

Seuraavissa säkeissä Avalokiteshvara käy yksityiskohtaisesti läpi buddhalaisen psykologian peruselementit kuten skandhat, dharmat, riippuvuussyntyisyyden 12 linkkiä, sekä neljä jaloa totuutta ja kertoo, että ne ovat kaikki tyhjiä (shunya). Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa. Ei ole siis mitään saavutettavaa tai ei-saavutettavaa.

Kun tyhjyys nostetaan hallitsevaksi teemaksi, meditatiivinen työskentely siirtyy eräänlaiseen dekonstruktioon. Tyhjyydessä ei ole aikasidonnaisia syy-seurausketjuja, eikä siten myöskään buddhalaisen psykologian erittelemiä ilmiöitä, niiden synnyttämiä ketjuja eikä ketjujen lakkaamiseen johtavia polkuja. Tämä on paradoksi, joka tulee polun harjoittajan ratkaistavaksi – viisauden täydellistymässä ei ole polkua eikä mitään ratkaistavaa. Loputtoman ilmiöiden erottelun (vijnana) sijaan Bodhisattva näkee olevaisen tyhjyysluonteen, joka vapauttaa hänet kärsimyksestä ja pyrkimyksestä kärsimyksen lakkauttamiseen.

Sydänsuutran kannalta oppi ei-itseydestä (anatman) ei yllä riittävän pitkälle. Sydänsuutra kertoo kaikkien ilmiöiden olevan pohjimmiltaan tyhjyyden, absoluutin ilmentymää. Sydänsuutra korostaa siis ei-itseyden sijaan shunyataa, kaiken tyhjyyttä. Shunyata ei hajota ainoastaan ”itseyden rekeä” osiin, joista ei löydy pysyvää minää – shunyata hajottaa myös reen osat täydelliseen tyhjyyteen.

Palatkaamme siis Suureen Kysymykseen Joulupukista.

Sydänsuutra kertoisi, että Joulupukki on tyhjyyttä, mutta tyhjyys on myös Joulupukki. Joulupukkia ei voi löytää valkoparrasta, hiippalakista tai karvanutusta sillä nekin ovat tyhjää. Tyhjyys ei kuitenkaan johda nihilistiseen olemattomuuteen, sillä tyhjyys ilmenee myös muotoina. Vaikka Joulupukki on olemukseltaan tyhjä, tyhjyys samaan aikaan ilmenee Joulupukkina. Kuka tahansa lapsi voi todistaa, että joulupukki on varsin todellinen ja tärkeä olento. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin S-ryhmä tai Tiernanpojat.

Joulupukki on elävä Hua Tou, joka jokaisen lapsen täytyy ratkaista. Ratkaisu ei ehkä kuitenkaan ole se, johon päädyin 40 vuotta sitten. Se olisi mustavalkoinen pakotie nihilismiin. Joulupukki yhtä aikaa on ja ei ole. Tämän paradoksin ylläpitäminen on hankalaa, mutta samalla myös viisauden alku. Ehkäpä tänä jouluna etsin joulukoristelaatikosta aloittelijan mielen ja koetan antautua tälle mysteerille uudestaan: Onko Joulupukki olemassa?

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Jumalaiset mielentilat – empatiataidot viisausperinteissä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Viime vuosina empatian merkitys ihmissuhteissa, hyvinvoinnissa ja yhteistyössä on noussut esiin monissa tutkimuksissa. Empatiaa ei nähdä enää vain ihmisluontoon kuuluvana vaistomaisena toimintana. Sen sijaan on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, että empatia on myös taito, jota voi kehittää. Empatiataitojen avulla voimme ymmärtää paitsi itseämme, myös muita ihmisiä. Empatia myös yhdistää meidät konkreettisesti toisten ihmisten kokemusmaailmaan. On esimerkiksi osoitettu, että pelkästään toisen ihmisen kivun näkeminen aktivoi meissä kivun lievitykseen liittyviä opioidijärjestelmiä.

Empatiataidot eivät ole kuitenkaan uusi keksintö. Vanhoista viisausperinteistä löytyy tähän liittyviä opetuksia jo reilusti yli 2500 vuoden takaa. Brahmavihārat ovat todennäköisesti tunnetuin empatiataitoihin liittyvä opetus, joka löydetään jo buddhalaisuutta edeltäneeltä ajalta.

Brahmavihāra tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”Brahman asumusta”. Brahmavihāraa kutsutaan myös nimellä apramāna, joka tarkoittaa mittaamattomuutta, rajatonta tilaa. Käytännössä brahmavihāra tarkoittaa rajattomia, ”jumalaisia” tiloja, jotka voidaan saavuttaa henkisen harjoituksen kautta. Brahmavihārat löytyvät monista opetusteksteistä, kuten buddhalaisista ja jainalaisista suutrista, hindulaisista upanishadeista ja Patanjalin jooga-suutrasta.

Jumalaisia mielentiloja on neljä: lempeys (maitri/metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upeksa/upekkha).

Lempeys tarkoittaa hyväntahtoista ja sydämellistä suhtautumista muihin aistiviin olentoihin. Lempeys tunnistaa kaikkien tuntevien olentojen tarpeen kokea hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Voisi sanoa, että lempeys on perusta, jonka varaan empatia pohjimmiltaan rakentuu.

Myötätunto on aktiivista ja rakentavaa sosiaalista toimintaa, joka tunnistaa kärsimyksen ja pyrkii vähentämään sitä. Myötätunto on empatiaa, joka ei pelkää kärsimyksen synnyttämään kipua, vaan kohtaa sen rohkeasti ja tekee voitavansa lievittääkseen sitä.

Myötäilo on empaattista ja osallistuvaa suhtautumista muiden kokemaan onneen. Se ei tarkoita vain iloitsemista muiden kanssa, vaan aktiivista osallistumista tämän ilon vaalimiseen ja ylläpitämiseen.

Tasapuolinen tyyneys merkitsee takertumattomuutta olosuhteisiin ja tunnetiloihin. Mittaamattomien mielentilojen joukossa se tarkoittaa sitä, ettei harjoittajalla ole henkilökohtaista tarvetta muuttaa kanssaihmisiään toisenlaisiksi. Tasapuolinen tyyneys näkee ja hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Jumalaisista tiloista viimeinen, tasapuolinen tyyneys, löytyy myös Anapanasati-suutran seitsemän valaistumistekijän joukosta. Sen avulla harjoittaja voi kohdata tasapuolisesti mitkä tahansa ilmentyvät tilat, niin etteivät ne enää johda 12 olemassaolon linkin loputtomaan kehään. Myös neljä jumalaista mielentilaa voi nähdä asteittain etenevänä kehityspolkuna, jonka lopputuloksena sosiaalisissa suhteissa ilmenevät tekijät eivät enää voi horjuttaa harjoittajaa pois tasapuolisesta tyyneydestä. Brahmavihārat voikin nähdä eräänlaisena sosiaalisiin suhteisiin kietoutuvana vastineena yksilökeskeisille meditaatiopoluille.

Mietitäänpä tätä kehityspolkua käytännöllisen esimerkin kautta:

Kaarina on tavallinen meditaation harjoittaja, joka kokee ihmissuhteissaan kaikenlaisia elämään kuuluvia tunteita, kuten pettymyksiä, kiukkua, kateutta ja tietysti myös iloisia hetkiä. Kokemusten painopiste tuntuu kuitenkin olevan hänen elämässään negatiivisemmissa asioissa. Hän törmää sattumalta brahmavihāra-harjoituksiin ja päättää kokeilla niitä omassa elämässään. Ensimmäisenä tehtävänä on lempeyden harjoittaminen ihmissuhteissa. Kaarina pyrkii tietoisesti suhtautumaan itseensä ja muihin ihmisiin ymmärtäväisesti ja lempeästi, vaikkei se aina helppoa olekaan. Harjoituksen jatkuessa hän tulee tietoisemmaksi siitä, miten suuri merkitys hänen omalla asenteellaan on lähiyhteisön hyvinvoinnille. Lisääntyvä tietoisuus siitä, miten oma asennoituminen vaikuttaa sekä omaan itseen että muihin, herkistää Kaarinan huomaamaan muidenkin ihmisten elämän hankaluudet. Tämä synnyttää kuin itsestään myötätunnon siemenen, jota hän pyrkii seuraavaksi tietoisesti ravitsemaan. Hän ottaa aktiivisen otteen muiden ihmisten auttamiseksi aina kun huomaa heidän elämissään hankaluuksia. Tämä tuntuu Kaarinasta hyvältä ja lisääntynyt hyvä olo kannustaa häntä jatkamaan myötätuntoista toimintaansa. Toiminta muiden ihmisten hyväksi kehittää Kaarinan omaa mieltä ja sydäntä. Kärsimyksen vähentyminen tuottaa selvästi ympärilleen hyvinvointia. Kaarina on aiemmin salaa kadehtinut erään ystävänsä varallisuutta ja onnellista parisuhdetta, mutta työ muiden auttamiseksi on huomaamatta muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Hän ei enää keskity vertailemaan omaa elämäänsä muihin. Kun Kaarinan ystävä kertoo uudesta onnenpotkustaan Kaarina tunteekin vilpitöntä myötäiloa. Hän jopa miettii automaattisesti miten voisi omalta osaltaan tukea ystävänsä onnea ja iloa jatkossa. Itseasiassa monet aiemmin hankalat ja kuormittavat ihmissuhteet ovatkin muuttuneet tilaisuuksiksi kehittää lempeyttä ja myötätuntoa. Ja yhä useammin lempeys ja myötätunto saavat seurakseen myös myötäilon kokemuksia. Näin Kaarina kulkee kohti tasapuolisen tyyneyden mielenasennetta. Hänen oma henkinen hyvinvointinsa ei ole enää niin riippuvainen muiden ihmisten elämäntilanteista tai tunnetiloista. Hän voi helpommin toivottaa ihmiset tervetulleiksi elämänpolulleen sellaisina kuin he ovat.

Kaarinan esimerkissä empatiataidot kehittyvät asteittain. Ensin kehitetään lempeyttä, jotta voidaan kokea myötuntoa, joka puolestaan mahdollistaa myötäilon kokemisen ja näiden kautta päädytään kohti tasapuolista tyyneyttä. Toisissa harjoituspoluissa lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta. Harjoittaja ei niinkään pyri luomaan olosuhteita brahmaviharoille, vaan etsii niiden valmiita ilmentymiä itsestään. Kun jokin jumalainen mielentila löytyy edes pieneksi hetkeksi, hän vaalii ja kehittää sitä vahvemmaksi. Usein harjoituspoluilla yhdistellään myös molempia lähestymistapoja.

Elämme kaikki osana erilaisia yhteisöjä. Niinpä arjen elämämme tuo vastaan käytännössä rajattoman määrän tilaisuuksia tutkia ja kehittää omaa toimintaamme yhteisön jäseninä. Empatiataidot ovat monikulttuurisessa ja kansainvälisessä maailmassa yhä tärkeämpiä välineitä rauhan ja hedelmällisen yhteistyön kannalta. Brahmavihārat kiteyttävät olennaisia näkökulmia empatiataitojen kehittämiseen. Ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja arvonsa jo vuosituhansien ajan.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Ari-Pekka on harjoittanut meditatiivista työskentelyä parikymmentä vuotta, sekä ohjannut ja kouluttanut näitä taitoja aktiivisesti sekä harrastajille, että ammattilaisille. Häneltä on julkaistu aihepiiriin liittyen kirja Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Kuuntele myös Mielen laboratorio -podcast.

Mielen vaunut viisausperinteissä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Ihmismielestä on aina käytetty erilaisia metaforia. Käytetyin metafora nykyaikana on tietokone, jonka prosessori, muistipiirit ja ohjelmistot kuvaavat mielen ja aivojen toimintaa. Tämä sopii hyvin vallalla olevaan kognitiiviseen ajatteluun. Ennen tietotekniikan aikakautta metaforana käytettiin höyrykonetta, jonka painekattilat ja venttiilit edustivat mielen toiminnallisuuksia. Tämä vertaus sopi puolestaan hyvin sen ajan psykoanalyyttiseen käsitykseen mielestä.

Muinaisina aikoina usein käytetty vertauskuva oli vaunuja vetävä hevosvaljakko. Vaunuvertaus löytyy useasta eri viisausperinteestä, kuten hindulaisesta Katha Upanishadista, buddhalaisesta Dhammapadasta ja antiikin filosofiasta Platonin teoksesta Faidros.

Katha Upanishad – ratha kalpana

Katha Upanishadin vaunumetafora (ratha kalpana) on ajoitettu noin vuoteen 800 eaa. Tässä vertauskuvassa vaunut edustavat ruumista, hevoset ihmisen viittä aistia, ohjakset mieltä ja vaununajaja korkeampaa älyä, buddhia. Vaunujen matkustaja on todellinen itse, Atman.

”Kuka ymmärtää vaununajajan ja hallitsee mielensä ohjakset, hän saavuttaa matkan pään, ylivertaisen ja kaikenläpäisevän.” (Katha upanishad, säe 1.3.10-11)

Jotta vaunut kuljettaisivat arvokasta matkustajaansa tämän määränpäätä kohden, hevosten täytyy olla hyvin koulutettuja ja vaununajajan taitava. Huonosti koulutetut hevoset eivät tietenkään tottele ohjaksia käyttävää vaununajajaa, vaan säntäilevät hallitsemattomasti vaistojensa ohjaamina. Joogin tehtävänä on näin ollen ottaa vallattomat aistit hallintaansa, sekä luoda hyvä yhteys korkeamman älyn ja todellisen itse välille. Näin vaunut kulkevat vakaasti kohti korkeinta päämäärää.

Vaunuvertaus löytyy myös myöhemmistä vedalaisista lähteistä, kuten Bhagavad Gitasta, jossa prinssi Arjunan sotavaunujen ajajana toimii itse Krishna. Eläväinen keskustelu Arjunan ja Krishnan (matkustaja ja vaununajaja) välillä avaa useita erilaisia näkökulmia joogafilosofiaan ja joogan harjoittamiseen.

Dhammapadan vaunuvertaukset

Dhammapada on kokoelma varhaisbuddhalaisia tekstejä, jotka sijoittuvat aikaan ennen eri buddhalaisten koulukuntien eriytymistä. Kokoelmasta on useita eri versiota, joista paalinkielinen teos on koottu ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Dhammapadassa esiintyvät vertaukset peilaavat siis upanishadien luomaa kontekstia.

”Kun ihmisen aistit ovat rauhalliset kuin hevoset, joita ajaja hyvin hallitsee, kun hän on poistanut omahyväisyyden ja kun hän on vapaa epäpuhtauksista – silloin jumalatkin rakastavat häntä” (Dhammapada, säe 94)

Tässä säkeessä on helppo nähdä yhteys Katha Upanishadiin. Hevoset ovat aistit, joita vaununajaja eli korkeampi äly taitavasti hallitsee. Värssy kuitenkin täydentää vaunuvertausta omahyväisyydestä ja epäpuhtauksista (āsava) vapautumisen idealla. Omahyväisyys viittaa minuuteen takertumiseen ja toisaalta epäilykseen, jonka vuoksi ihminen ei ota oppia Buddhan opetuksista. Nämä ovat varhaisissa suutrissa kaksi ensimmäistä epäpuhtautta, jotka pitävät ihmisen kiinni kärsimyksen kiertokulussa. Muita epäpuhtauksia ovat esimerkiksi aistinautintoihin takertuminen. Theravada-filosofian mukaan kaikista tahroista vapautunut saavuttaa arhatiuden, vapautumisen jo tässä elämässä. Säkeessä viitataan myös aistinsa hillinneeseen munkki Kaccāyanaan, jota jumalatkin ylistivät.

”Kutsun vaununajajaksi sitä, joka pitää syttyneen vihan aisoissa, kuin heiluvat vaunut. Muut vain pitelevät ohjaksista.” (Dhammapada, säe 222)

Tietämättömyys, ahneus ja viha ovat buddhalaisuudessa kolme mielen myrkkyä. Tämä säkeistö keskittyy vihaan, jonka syttyessä aistikohteet ottavat hallinnan ja mieli poukkoilee hallitsemattomasti sinne tänne vihantunteen vallassa. Todellinen vaununajaja on siis se, joka kykenee säilyttämään mielen ja aistit hallinnassaan jopa vihaisena. Mielenkiintoisesti tämä värssy kuvaa siis henkilöä, joka kokee vihaa, eikä ole täysin tällaisten tunteiden ulottumattomissa. Jos kyyti on tasaista eikä valjakko vikuroi, on helppoa pidellä ohjaksista. Vasta vihan syttyessä voi nähdä, onko kyseessä todellinen vaununajaja vai pelkkä ohjaksista pitelijä.

Dhammapadan vaunuvertauksissa suurin ero vedalaisiin teksteihin nähden on matkustajan puuttuminen. Buddhalainen filosofia näkee ihmisen olevan kuin erilaisita osista koostuvat vaunut. Jos osat erotetaan toisistaan, jäljelle ei jää mitään pysyvää ja muuttumatonta ydintä. Matkustaja siis joko puuttuu kokonaan, tai sitten siihen jätetään tietoisesti viittaamatta.

”Katsokaa nyt tätä maailmaa, joka on kuin koristellut kuninkaan vaunut. Täällä henkisesti epäkypsät vajoavat, mutta ne jotka todella tietävät, eivät takerru mihinkään.” (Dhammapada, säe 171)

Antiikin filosofia – Platonin Faidros

Platonin Faidros on todennäköisesti hieman vanhimpia Dhammapadan säkeitä nuorempi teos (n. 370 eaa). Sen vaunumetafora on idealtaan varsin samankaltainen kuin Katha upanishadin ja Dhammapadan vertaukset.

”Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen on sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen.” (Faidros s.166-167)

Vaunut edustavat sielua, joka muodostuu kolmesta osasta: vaununajajasta ja kahdesta siivekkäästä hevosesta. Tummakarvainen hevonen edustaa viettien vallassa toimivaa alempaa luontoa ja vaaleakarvainen hevonen moraalisempaa ja tottelevaista korkeampaa luontoa. Vaununajaja on järki, jonka tehtävänä on hallita ja ohjata hevosia niin, että ne vetävät vaunuja ylöspäin kohti taivaanlakea. Jumalten vaunut ovat vakaita ja helposti ohjattavissa, mutta ihmisten vaunuissa toinen hevonen vikuroi ja vetää vaunuja kohti maata, tehden hallinnan vaikeaksi.

Sieluista se joka tiukimmin seuraa jumalaa pystyy kohottamaan vaununajajan pään taivaan ulkopuoliselle alueelle, olemaan mukana kiertokulussa, mutta hevoset häiritsevät sitä niin että se vain vaivoin näkee todella olevan. (Faidros, s.168-169)

Platonin mielen analyysi on siis varsin samankaltainen kuin Katha Upanishadissa: Vaununajaja on myös Faidroksessa korkeampi järki, joka pyritään yhdistämään tosiolevaan. Tumma hevonen kuvaa ihmisen tiedostamatonta puolta, jonka hallitsemattomuus vaikeuttaa matkaa. Vedalaisessa filosofiassa tämä puoli esitetään aisteina (hevosvaljakko) jotka pyritään saamaan hallintaan. Vaalea hevonen kuvaa tietoista ja rationaalista puolta, jonka avustamana vaununajaja pyrkii kouluttamaan tummaa hevosta. Vaaleaa hevosta voi siis verrata Upanishadin ohjaksiin, joita korkeampi järki pitelee. On hyvä huomata, että molemmissa vertauksissa vikuroivatkin hevoset ovat kuitenkin tarpeellisia – ilman tumman hevosen apua eivät vaunut kohoa taivaanlaelle.

Mielen vaunut itäisissä ja läntisissä viisausperinteissä

Platonin vaunuvertaus antaa mielenkiintoisen vertailukohdan sille miten mielen/sielun olemusta on käsitelty läntisissä ja itäisissä viisausperinteissä. On helppoa nähdä selkeitä yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi Dhammapadan säe vaunujen hallinnasta vihan syttyessä ei juuri poikkea Platonin ajatuksesta vaunujen hallinnasta tumman hevosen vikuroinnista huolimatta. Dhammapada esittää jumaltenkin rakastavan vaunujen hallinnan saavuttanutta ihmistä, kun Platonin vertauksessa hevosensa hallitseva sielu pääsee kurkistamaan taivaanlaelle jumalien todellisuuteen. Molemmissa vertauksissa valjakon hallinta antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea jotain jumalallista.

Selkeänä eroavaisuutena näiden vertausten välillä voi nähdä vaunujen matkustajan (Atman), joka puuttuu niin Dhammapadasta kuin Faidroksestakin. Platon kuitenkin pitää vaunujen kokonaisuutta (sielua) ikuisena ja lähestyy näin vedalaista ajatusta Atmanista. Juuri ennen vaunuvertausta Platonin Faidros itseasiassa esittelee kuolemattoman sielun alutonta ja syntymätöntä olemusta hyvin samalla tavoin, kuin vedalainen filosofia esittelee ei-ehdonvaraista olemusta. Buddhalainen filosofia puolestaan näkee vaunut osasista koostuvana, pysymättömänä ja itseydestä tyhjänä, jättäen ei-ehdonvaraisen käsittelemättä.

Lopuksi

Katha Upanishadin ja Dhammapadan vaunuvertausten välillä on helppoa nähdä yhtäläisyyksiä, sillä ne rakentuvat samojen tarinallisten rakenteiden päälle. Samalla Dhammapadassa voi kuitenkin nähdä myös uudelleentulkintaa Katha Upanishadin varhaisempaan filosofiaan nähden. Platonin vertauksessa taas vaikuttaa olevan elementtejä molemmista lähestymistavoista, vaikkakin se kokonaisuutena vaikuttaisi olevan lähempänä vedalaista ajattelua.

Meditatiivisen työskentelyn kannalta kaikki kolme teosta tarjoavat mielenkiintoisia ja inspiroivia näkökulmia mielen rakenteeseen ja sen parissa työskentelyyn. Olipa sitten tarkoitus käydä huviajelulla tai matkustaa kohti yleviä päämääriä, valjakon kouluttaminen ja hallinta on tarpeen. Muutoin käy helposti niin, että vaununajajasta tulee pelkkä ohjaksista pitelijä.

Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutus starttaa Oulussa lokakuussa 2020. Ilmoittautuminen käynnissä!

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja. Hän on julkaissut kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana Oulussa lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Pranayama ja mindfulness – hengittävät suutrat

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Tein pitkään meditatiivisia harjoituksia sellaisella asenteella, jossa vältin kaikenlaista käsitteellistämistä. Tavoitteenani oli tutkia kokemusta suoraan, ilman sanoja ja käsitteitä, kuten zenissä joskus sanotaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että myös erilaisten teorioiden ja opetusten tutkiminen voi auttaa meditaation polulla.

Yksi merkittävä kokemus joka avasi vanhojen opetusten hyödyllisyyden, sattui muutama vuosi sitten Oulussa. Kuulin Arittha-suttan eräällä kaupunkiretriitillä munkki Taehye-sunimin lukemana. Olin toki aiemminkin kuullut erilaisia opetuksia hengityksen tarkkailusta ja lukenut joskus muun muassa satipatthana-suttaa. Olihan ensimmäinen meditaatio-opettajalta saamani harjoituskin juuri hengityksen seuraaminen. Ehkäpä aiempien kokemusteni vuoksi pidin kuitenkin hengityksen tarkkailuun liittyviä harjoituksia ja vanhoja opetuksia hieman yksiulotteisina.

Arittha-sutta kuitenkin lähestyi meditaatioharjoitusta monipuolisesti ja resonoi voimakkaasti omien harjoituskokemusteni kanssa. Teksti tuntui kuvaavan meditaatioprosessin kehittymistä hyvin samalla tavalla, kuin omakin harjoitukseni oli luonnostaan edennyt. Tämä herätti minussa inspiraation vanhojen opetustekstien tarkempaan tutkimiseen.

Hengitystietoisuuden vaiheet

Arittha-sutta on nimetty munkin mukaan, jolle Buddha opastaa hengityksen tiedostamisen harjoituksen. Arittha itsessään on myös mielenkiintoinen hahmo. Ennen munkiksi ryhtymistään korppikotka-kouluttajana toiminut Arittha karkoitettiin väliaikaisesti munkkiyhteisöstä, koska hän ei suostunut muiden munkkien painostuksesta huolimatta luopumaan (harhaoppisesta) käsityksestään, jonka mukaan aistinautinnot eivät ole harjoituksen este. Aritthan ajatuksista ei ole laajemmin dokumentoitua tietoa, mutta tämä voisi hyvinkin viitata esimerkiksi tantristen koulukuntien opetuksiin.

Hengitystietoisuus (anapanasati) kuvataan tekstissä 16-kohtaisena prosessina, joka jakaantuu käytännössä neljään vaiheeseen. Huomionarvoista on, että hengitys itsessään on harjoituksen ensisijaisena kohteena vain prosessin alussa. Tämän jälkeen fokus siirtyy muuhun kehoon (kaya), tunteisiin (vedana), mieleen (citta) ja mielen ilmiöihin (dhamma) samaan tapaan kuin satipatthana-suttassa. Arittha-suttassa hengityksen tiedostamisesta ei kuitenkaan luovuta missään vaiheessa, vaan harjoittaja on yhtä aikaa tietoinen sekä hengityksestä että harjoituksen ensisijaisesta kohteesta. Hengitystietoisuutta toisinsanoen ylläpidetään taustalla ääreistietoisuudessa, samalla kun fokustietoisuus siirtyy kohteesta toiseen. Harjoituksessa ei myöskään tyydytä pelkästään kohteiden tarkasteluun, vaan jokaisella vaiheella on päämäärä: tyynnyttäminen/vapauttaminen/irtipäästäminen.

Hengitystietoisuuden neljä vaihetta kulkevat seuraavalla tavalla:

1) Ensimmäisessä vaiheessa (keho, kaya) ollaan tietoisia hengityksen syvyydestä, keveydestä ja sitten kehosta, joka lopulta tyynnytetään.
2) Toisessa vaiheessa (tunne, vedana) koetaan iloa (piti), sitten onnellisuutta (sukha), jonka jälkeen tiedostetaan tunne-ehdollistumat ja lopulta tyynnytetään ne.
3) Kolmannessa vaiheessa (mieli, citta) tiedostetaan mieli, jonka jälkeen se keveytetään, ykseytetään ja lopulta vapautetaan.
4) Neljännessä vaiheessa (mielen ilmiöt, dhamma) syvennytään pysymättömyyteen, haihtumiseen, lakkaamiseen ja lopulta irtipäästämiseen. (Suttan versiosta riippuen lakkaaminen (nirodha) voi olla myös viimeinen osa.)

Suttan voi ymmärtää ohjeena, jossa harjoittaja pyrkii toistamaan vaiheet samanlaisina kuin ne on opetettu. Toinen tapa on ymmärtää sutta kuvauksena niistä vaiheista, jotka luonnollisesti seuraavat toisiaan, kun hengitystietoisuutta harjoitetaan oikealla tavalla. Nämä näkökulmat eivät tietystikään poissulje toisiaan. Omalla kohdallani sutta on toiminut juuri jälkimmäisellä tavalla, eräänlaisena vahvistuksena siitä, että harjoitus on luonnollisesti kehittynyt oikeaan suuntaan.

Hengitystietoisuus ja seitsemän valaistumistekijää

Anapanasati-sutta liittää hengitystietoisuuden osaksi laajempaa opetuskokonaisuutta. Tässä suttassa Buddha kuvaa saman hengitystietoisuuden harjoituksen kuin Arittha-suttassa ja selittää lisäksi miten näiden neljän valppauden lajin harjoittaminen johtaa seitsemään valaistumistekijään. Niiden vallitessa harjoittaja kykenee syventymään harjoitukseen niin, että se johtaa oivalluksen ja vapautumisen täydellistymiseen:

  1. Ensimmäinen valaistumistekijä on valpas tarkkaavaisuus (sati), joka täydellistyy neljän valppauden lajin harjoittamisella.
  2. Valpas tarkkaavaisuus mahdollistaa ilmiöiden tutkimisen (dhamma vicaya) kehittymisen
  3. Ilmiöiden kärsivällinen ja levollinen tutkiminen taas johtaa tarmon (viriya) kehittymiseen
  4. Tarmo johtaa harjoituksen virtaan, josta nousee ilo (piti)
  5. Ilon tilassa oleillessa, kun keho ja mieli kevenevät ja rauhoittuvat, muodostuu tyyneys (passaddhi)
  6. Tyyneys antaa mahdollisuuden syvään keskittymiseen, josta syntyy mielenykseys (samadhi)
  7. Mielenykseyden tilassa kehittyy puolestaan erottelematon tasapuolisuus (upekkha)

Kuten Arittha-suttaa, myös Anapanasati-suttaa voidaan tulkita harjoitusohjeena, jota harjoittaja pyrkii noudattamaan vaihe vaiheelta, ruokkien harjoituksen myötä ilmentyviä valaistumistekijöitä. Sutta voidaan myös nähdä kuvauksena siitä miten neljän valppauden lajin, eli hengitystietoisuuden, harjoittaminen johtaa luonnollisesti ja pakottomasti valaistumistekijöiden itseään vahvistavaan ketjuun. Nämä näkökulmat eivät poissulje toisiaan – meditaatio voi edetä välillä kuin itsestään, välillä taas joudutaan ponnistelemaan enemmän.

Anapanasati ja pranayama

Buddhalaisissa harjoituksissa painopiste on yleensä tietoisuuden lisäämisessä, ei niinkään harjoituksen kohteiden säätelyssä. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että Anapanasati ohjaa aktiivisesti kehon ja tunne-ehdollistumien tyynnyttämiseen, mielen vapauttamiseen, sekä mielen ilmiöiden lakkaamiseen. Suttassa ei anneta tähän yksityiskohtaisia ohjeita, mutta hengitystietoisuuden ylläpitäminen kaikissa neljässä vaiheessa antaa vihjeen siitä, millä tavalla on tarkoitus työskennellä.

Thaimaalainen mestari Buddhadasa kuvaa Anapanasati-suttan kommentaarissaan hengityksen – tai oikeastaan pranan – olevan työskentelyn olennainen elementti.  Joogan pranayama-harjoituksista monille tuttu sanskriitin kielinen sana prana (paliksi pana) liittyy tähän suttaan oleellisesti. Ana nimittäin tarkoittaa sisäänpäin virtaavaa ja apana ulospäin virtaavaa pranaa. Anapanasati on siis oikeastaan buddhalainen pranayama-harjoitus – ”praanan sisään- ja ulosvirtaamiseen perustuva tarkkaavaisuus”.

Pranayama mielletään yleensä hengitysharjoitukseksi, mutta todellisuudessa prana tarkoittaa enemmänkin elämänvoimaa. Hengitys on helposti havaittava elämänvoiman muoto, joka on osittain tietoisesti säädeltävissä ja tätä kautta konkreettinen väline pranasysteemin ohjaamiseen. Hengityksen kautta voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon ja vireystilaan. Jopa moderni terveydenhuolto on ottanut hengitysharjoitukset osaksi hoito-ohjelmiaan. Niinpä onkin ilmeistä, että hengityksen kautta voidaan tyynnyttää suttan kahdessa ensimmäisessä vaiheessa käsitellyt keho ja tunne-ehdollistumat.

Mielen vapauttaminen ja mielen ilmiöiden lakkaaminen eivät linkkiydy yhtä helposti hengitykseen. Meditatiivisen harjoituksen syventyessä hengitys hidastuu ja kevenee niin, että lopulta hengitysliikettä on vaikea ylipäänsä havaita. Miten silloin pidetään tietoisuutta hengityksestä yllä? Yksi ratkaisu tähän dilemmaan avautuu, kun muistetaan että prana viittaa oikeastaan hengityksen taustalla olevaan hienojakoisempaan systeemiin. Työskentely siirtyy harjoituksen syvetessä yhä hienovaraisemmille tasoille, joissa pranaa ei kontemploida enää pelkän karkean hengityksen kautta. Pranan kautta olemme yhteydessä koko biosfääriin.

Joogafilosofiaan perehtyneet huomaavat helposti Anapanasatissa yhtäläisyyksiä muunmuassa Patanjalin joogasutraan. Patanjali kertoo joogan päämääräksi mielen toimintojen lakkaamisen (yogas citta vrtti nirodhah), joka on sama kuin Anapanasatin päätepiste. Molemmat harjoitusmuodot ovat siis vähintäänkin versonneet samoista juurista.  Joka tapauksessa Anapanasati-sutta osoittaa, että hengityksen / pranan parissa työskentely on selkeästi tärkeä komponentti myös vanhoissa sati-pohjaisissa buddhalaisissa harjoituksissa. Vanhat kirjoitukset ovat aarreaitta, josta voi ammentaa syvempää ymmärrystä tällaisiin harjoituksiin.

Tässä linkki aiempaan postaukseeni, jossa kuvasin erästä tyynnyttävää hengitysharjoitusta.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019).