Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp
Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.