Salaisuuksien salaisuus – Dan Brown nondualismin lähteillä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden ”vaikeaan ongelmaan”. Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja ”pärjäämisen pakko”. Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden ”vaikean ongelman” ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: ”Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä.”

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden ”vaikeaksi ongelmaksi”.

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin ”pärjäämisen pakon” perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina ”minuuksina” kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla ”nondualistisesta oivalluksesta” tai ”ykseyden kokemisesta” voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun ”vastaanotinmalliin”.

Meadin mukaan mieli ja tietoinen ”Itse” (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, ”Minä” ja ”Minuus”, välillä:

  1. ”Minuus” (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on ”yleistynyt toinen”, jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
  2. ”Minä” (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän ”Minuuteen”. Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, ”Minän” ja ”Minuuden”, välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

”Aivot vastaanottimena” -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin ”dissosioituu” juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska ”suodatin” eli ”Minuus” rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se ”Minuus”, joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan ”suuren mysteerin” takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, ”vertikaalisen” yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja ”horisontaalisen” yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako ”suurempaan ykseyteen” olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani ”Minä (I)” siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan ”Minuuden (Me)” kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut ”minuus” (Meadin ”Me”) ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi – epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on ”epätäydellisen ihmisen kauneutta” tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Elämmekö ykseydessä vai moneudessa?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Elämme uushenkisyyden nousun aikaa. Henkisellä kentällä on vallassa monenlaisia näkemyksiä maailman ja ihmisen olemuksesta. Näitä näkemyksiä ostetaan ja myydään kuin kirpputorivaatteita erilaisiin identiteetteihin ripustettuina. Harva tuntuu juurikaan miettivän mihin näkemykset perustuvat ja mitä ne pohjimmiltaan tarkoittavat. Riittänee, että ne tuntuvat sopivilta ja näyttävät hyviltä?

Tässä kirjoituksessa nostan esiin joitain suosittuja todellisuuskäsityksiä, jotka itseasiassa olivat vallalla myös 1900-luvun taitteessa, jolloin niinikään elettiin eräänlaista uushenkisyyden nousun vaihetta. Viittaankin kirjoituksessani psykologian pioneerin William Jamesin (1842-1910) Oxfordissa pitämään luentosarjaan, jossa hän otti kantaa erilaisiin todellisuuskäsityksiin.

Onko kaikki materiaa vai tietoisuutta?

Arkiajattelun kannalta maailma näyttää olevan erillisistä materiaalisista kappaleista ja olennoista koostuva kolmiulotteinen tila, jossa jokaisella olennolla on oma sijaintinsa. Väliin jäävän tilan perusteella osaamme erottaa olennot toisistaan. Sama dualistinen arkiajattelu näkee myös ihmismielen ja minuuden tällaisina erillisinä tilassa olevina objekteina, jotka sijaitsevat yksilöllisissä kehoissa. Eikä luonnontieteellinen ajattelu tunnu tästä juurikaan poikkeavan. Tieteelliset julkaisut ovat pullollaan tutkimuksia, joissa mielen ominaisuudet esitetään pohjimmiltaan yksilön aivotoimintana ja biologiana. Voisi sanoa, että peruskoulutusjärjestelmä kouluttaa meidät tähän näkemykseen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien erillisten ilmiöiden perustan materiassa, voidaan kutsua dualistiseksi materialismiksi.

Filosofit ovat tulkinneet maailmaa iät ja ajat muistakin näkökulmista. Niin idässä kuin lännessäkin on esitetty muun muassa näkemyksiä, joiden mukaan havaitsemamme maailma on pohjimmiltaan tietoisuutta. Kolmiulotteinen materiaalinen maailma rakentuu tämän näkemyksen mukaan tietoisuudessa samaan tapaan kuin unet. Sillä ei ole siis omaa itsenäistä olemassaoloa unen ulkopuolella. Maltillisessa muodossa tämä näkökulma on yhteensopiva modernin havaintopsykologian tutkimusten kanssa, jotka esittävät aistihavaintomme rakentuvan sen mukaan mikä on toiminnan kannalta hyödyllisintä. Aistihavainnot eivät siis pyri esittämään objektiivista kuvausta maailmasta, vaan pikemminkin käytännöllisen yksinkertaistuksen. Äärimmissä muodoissaan tietoisuuskeskeinen maailmankuva esittää, että ilmentyvä maailma lukemattomine olentoineen ja ilmiöineen on illuusio. Todellisuudessa on vain jakamaton ykseys; kaikenkattava ja muuttumaton absoluutti. Uushenkisyyden kentän nondualistisiset näkökulmat jakavat suurimmaksi osaksi tämän näkemyksen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien ilmiöiden perustan muuttumattomassa ja jakamattomassa tietoisuudessa, kutsutaan monistiseksi idealismiksi.

Rationalistisen idealismin kritiikki

William James oli paitsi psykologian pioneeri, myös pragmatistisen filosofian perustajahahmo. Hän osallistui aktiivisesti aikansa uususkonnollisen kentän keskusteluihin ja vastusti dualistista näkemystä, jossa Jumala nähtiin maailmasta erillisenä. Hän ei kuitenkaan nähnyt ratkaisuna myöskään heittäytymistä toiseen ääripäähän, jossa kaikki olisi vain absoluuttista ykseyttä. Oxfordissa pitämässään luentosarjassa, josta koottiin myös hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Todellisen moneus (1913) James käykin monistisen idealismin kritiikkiin.

James kritisoi tiedeyhteisön ajattelua dominoivaa rationalismia, joka tukeutuu yksinkertaistuksiin ja pyöristyksiin, jotka sivuuttavat käytännön kokemustemme monimutkaisuuden. Tällainen kategorisoiva ajattelu ei kykene realistisesti hahmottamaan todellisen elämän ilmiöitä, jotka lomittuvat toisiinsa ilman selkeitä ajan ja tilan luomia rajoja. Jamesin mukaan rationalistit tarttuvat monistiseen idealismiin ohittaakseen todellisuuden rosoisen ja jatkuvasti kehkeytyvän olemuksen. Kokemusmaailmamme tapahtuma kerrallaan etenevä epävarmuus korvataan tällöin yhdestä kerrasta tapahtuvalla kaiken sisältymisellä kokonaisuuteen, mikä vapauttaa idealistin epävarmuuden ja epäselkeyden tuomasta ahdistuksesta.

Rationalismiin pohjautuvaa idealismia voi verrata euklidiseen geometriaan, jossa ideaaliset muodot, kuten kolmiot, neliöt ja suorat, korvaavat kokemusmaailman rosoisuuden matemaattisesti puhtailla kappaleilla. Kokemusmaailmaamme kuvaa kuitenkin paremmin esimerkiksi kaaosteoria, jossa kompleksiset ilmiöt kehkeytyvät usein ennalta arvaamattomilla tavoilla vuorovaikutuksessa, eivätkä siististi jonkin ennalta määrätyn päämäärän mukaisesti. Luonnossa ei ole matemaattisesti puhtaita muotoja, vaan pikemminkin toisiinsa lomittuvia fraktaalikuvioita, joiden ääriä on mahdoton määrittää. Jamesilla ei ollut käytössään kompleksisuustieteiden tai kvanttifysiikan teorioita, mutta epäilemättä hän olisi saanut niistä loistavia analogioita monistisen idealismin kritiikilleen.

Pluralistinen universumi

Vaikka James kritisoi monistista idealismia, hän ei ollut dualisti tai materialisti. James teki uraauurtavaa psykologista tutkimusta mystisistä kokemuksista, jotka olivat hänelle todiste yksilön perspektiiviä laajemmmasta tietoisuudesta. Nämä kokemukset osoittivat, että ihmismieli on kykenevä kohoamaan laajempaan näkökulmaan, jota ei käsitteiden kautta voi tavoittaa. Rationalismiin pohjautuva idealismi oli kuitenkin Jamesille tyhjää ja elotonta. Absoluuttiin pohjautuva hengellisyys näyttäytyi hänelle rationalismiin pakenemisena, joka jätti huomiotta elävän elämän rosoisuuden. Absolutismi voi kyllä tarjota lohtua ja turvallisuuden tunnetta, aivan kuten ajatus maailmasta erillisestä, huolehtivasta Jumalastakin. Samalla se kuitenkin sisältää kestämättömiä sisäisiä ristiriitoja, joiden sivuuttamista James piti älyllisenä laiskuutena. Rationalismi kyllä kohdistaa kriittisen katseensa esimerkiksi arkiajattelun ongelmiin, mutta absoluutti näyttää olevan sille liian suuri kokonaisuus hahmotettavaksi.

James näki maailman pluralistisena, hetkestä hetkeen muodostuvana universumina, jossa olemassaolo ei ole valmiiksi tehtyä, vaan pikemminkin jotain tekeillä olevaa. Tällaisen maailman tutkimiseen sopii rationalismia paremmin radikaaliempirismi, joka ei sivuuta elävän elämän moninaisuutta, vaan ottaa sen tarkastelun alle koko runsaudessaan. Kaikessa epäselkeydessäänkin pluralistinen lähestymistapa on käytännöllistä suunnatessaan huomion siihen, mitä kokemuksessamme tapahtuu hetkestä hetkeen. Se ei sorru rakentamaan kokemuksen päälle puhtaiden geometristen muotojen ideaaleja, joita rationalistisen älyn on helpompi käsitellä.

Mystisten kokemusten merkitys

Jamesin näkökulmasta pluralistinen radikaaliempirismi oli myös henkisyydelle parempi liittolainen kuin rationalistinen idealismi. Koska rationalistinen ajattelu on abstraktia, se ei koskaan kykene saavuttamaan kokemuksen elävyyttä. James näki mystisten kokemusten psykologisen tutkimuksen tärkeänä osin juuri siksi, että niiden avaama laajempi perspektiivi ei vaadi tuekseen idealistisia rakennelmia. James näkökulmasta rationalistinen idealismi sijoittaa Jumalan jonnekin kauas kokemusmaailmamme ulottumattomiin, kun taas pluralistinen näkökulma tuo Jumalan arkiseen kokemusmaailmaamme.

James olikin yllättynyt siitä kuinka vahvasti absoluuttifilosofit tukeutuivat niin sanottuun ”laihaan” metodiin, jollaisena hän rationalismia piti, vaikka heillä oli selvästikin henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia taustallaan. ”Runsas” metodi oli Jamesille elävän elämän tutkimista kaikesta sen epäselkeydestä huolimatta. Jamesille uskonnolliset kokemukset olivat lupaava tutkimuskenttä. Ne tarjosivat älyllisten rakennelmien sijaan empiiristä todistusaineistoa ihmismielen voimavaroista ja mahdollisuuksista rakentaa elävä yhteys johonkin itseämme laajempaan kokonaisuuteen. Hän ei siis nähnyt moneutta dualistisena erottavana rakennelmana, vaan pikemminkin tarkempana kuvauksena siitä millaisten yhteyksien ja lomittumisten kautta olemassaolon kudelma rakentuu. Hänen ajatuksiensa kaikuja on helppo nähdä myös toisen pragmatistin, G.H.Meadin (1863-1931) sosiaalipsykologisissa teorioissa. Jamesin näkökulmaa voisi ehkä kutsua pluralistiseksi panteismiksi. Hänelle universumi oli aktiivinen, tekeytymässä oleva moneus ykseydessä.

Itseasiassa Jamesin jäsennys moneudesta ykseydessä muistuttaa joidenkin tantristen perinteiden filosofisia näkökulmia. Nämä perinteet eivät ole dualistisia, mutta eivät myöskään takerru absolutismiin. Sen sijaan ne pyrkivät aktiivisesti integroimaan ykseyden ja moneuden paradoksia tavallisen arjen elämän keskellä. Näiden perinteiden tutkimus on uskontotieteessä ottanut isoja harppauksia oikeastaan vasta viime vuosina, joten Jamesilla ei varmastikaan ollut käytettävissään kovinkaan näkemyksellisiä aineistoja näistä aiheista. Jos olisi ollut, hän olisi luultavasti tunnistanut näissä lähestymistavoissa vähintäänkin sitä runsasta ja elävää metodia, jota kaipasi rationalistisen idealismin dominoivaan maailmankuvaan.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Ihmisen mysteeri – keitä me olemme?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Jos ihminen on vähänkin valveilla, niin jokainen vastaantuleva olento on mysteeri, pyhä, juhlallinen. Se on eläimessä, kukassa, kaikkialla. Ihmishenget kysyvät tässä tilaisuudessa itseltään: Keitä me olemme?”

Näin totesi Yrjö Kallinen (1886-1976), joka käytti suuren osan elämäänsä ihmisen mysteerin tutkimiseen, kun oli siihen nuoruudessaan Kontinkankaan metsässä tapahtuneessa henkisessä kokemuksessa havahtunut.

Tänä vuonna kääntyy uusi sivu omassa tutkimusmatkassani ihmisen mysteeriin. Mutta palataanpa ensiksi hieman ajassa taaksepäin. Reilut 20 vuotta sitten koin Oulujoen rannalla henkisen kokemuksen, joka johti minut monille mielenkiintoisille poluille tutkimaan ihmismielen syvyyksiä. Tuo uudenlaisena avautunut ihmisen mysteeri vei minut tutkimusmatkoille erilaisiin henkisiin perinteisiin ja näillä matkoilla päädyin lopulta itsekin mm. joogaopettajaksi ja dharmaopettajaksi. Samaan aikaan koin paloa tutkia aihepiiriä myös akateemisesti, kouluttautuen tässä prosessissa psykologiksi, psykoterapeutiksi ja kasvatustieteilijäksi, kirjoittaen tietoisuuden teemoista kolme tietokirjaakin.

Lähtökohtani ihmisen mysteeriin on siis ollut varsin moninäkökulmainen ja erilaisia lähestymistapoja integroiva, mikä on syventänyt ymmärrystäni näistä aiheista. Ilman akateemisia opintoja en omaisi vahvaa käsitteellistä näkökulmaa henkisten perinteiden ymmärtämiseen tieteellisesti ”ulkopuolelta käsin” – ja toisaalta ilman omakohtaista kokemusta ja oivalluksia en voisi ymmärtää käsitteiden maailmaa kovinkaan syvällisesti ja kokemuksellisesti ”sisältä käsin”.

Haaveenani onkin ollut yhdistää näitä näkökulmia syvälliseen tutkimukseen, joka auttaisi valottamaan ihmisyyden perimmäistä olemusta ja henkisten kokemusten mysteereitä. Tähän taisin saada ehkä tietämättäni inspiraation jo parikymmentä vuotta sitten, kun luin modernin psykologian pioneerin William Jamesin uraauurtavan teoksen ”Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan (1901)”. Koska olin teoksen lukemisen aikoihin itse kokenut jotain sellaista, jota James kirjassaan tutki ja analysoi, hänen tutkimuksensa toivat vahvistusta sille, etteivät kokemukseni olleet poikkeuksellisia. Ymmärsin kokemuksen taustalla olevan jotain sellaista, jota monissa viisausperinteissä on tutkittu jo vuosituhansien ajan. Jamesin tutkimusaineistossa oli niin kristittyjä, buddhisteja, hinduja kuin ateistejakin. Heillä kaikilla näytti olevan varsin samankaltaisia henkisen heräämisen kokemuksia, vaikkakin he kuvasivat niitä oman vakaumuksensa mukaisin termein ja käsittein. James myös osoitti, että näitä kokemuksia voi lähestyä henkisten perinteiden lisäksi myös psykologian ja tieteellisen tutkimuksen keinoin.

Palataanpa sitten takaisin tähän päivään.

Minulle on nyt avautunut mahdollisuus tuoda oma panokseni tämän aihepiirin akateemiseen tutkimukseen, sillä minulle on myönnetty väitöskirjatutkijan opinto-oikeus Åbo Akademiin. Tutkimukseni aiheena on nondualistinen itseys, johon modernit henkiset opetuslinjat luovat omanlaisiaan näkökulmia, samoin kuin moderni psykologiakin.

Kaiken nykyaikaa leimaavan suorituskeskeisen kulttuurin keskellä – mikä olisi tärkeämpää, kuin tietää keitä me oikeastaan olemme? Kuka se on, joka juoksee oravanpyörässä keräten kaikin voimin mainetta ja mammonaa?

Koen tässä myös jonkinlaisen ympyrän sulkeutumisen. Tutkiessani tätä aihetta yli 20 vuoden ajan olen hakenut tukea ja lisäymmärrystä monilta henkisten perinteiden ja akateemisen maailman opettajilta. Nyt on minun vuoroni lähteä punomaan näitä punaisia lankoja yhteen uskontopsykologisen tutkimuksen kautta.

Voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole aavistustakaan mihin tämä kaikki tulee lopulta johtamaan. Kuten Bilbo totesi Tarussa sormusten herrasta Frodolle: ”On kamalan vaarallista kävellä ulos ovestaan. Astut tielle ja jollet pidä jalkojasi kurissa, tie voi pyyhkäistä sinut kuka tietää minne.”

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, jonka teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.

Ehdonvaraisuuden kehä ja jäätelönhimon olemus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Pratītya-samutpāda on yksi keskeisimmistä buddhalaisista opetuksista. Se löytyy monista vanhoista opetusteksteistä, kuten esimerkiksi Anathapindika-suttasta. Pratītya-samutpāda voidaan kääntää esimerkiksi riippuvuussyntyisyydeksi (pratitya = riippuvuus jostakin, samutpāda = nouseminen, alkuperä) tai ehdonvaraisuuden kehäksi, joka kuvaa opetuksen sisältöä tarkemmin. Käytän tässä kirjoituksessa molempia käännöksiä tilanteen mukaan.

Riippuvuussyntyisyys kuvaa samaan aikaan buddhalaista käsitystä minän muodostumisesta ja buddhalaista ontologiaa, eli käsitystä olevaisuuden olemuksesta. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan hieman molempia näkökulmia.

Riippuvuussyntyinen minä

Riippuvuussyntyisyyttä voidaan pitää eräänlaisena buddhalaisen psykologian tiivistelmänä. Se kuvaa minän prosessina, joka muodostuu jatkuvasti hetkestä hetkeen, ilman tiettyä alkua ja loppua. Tätä prosessia voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä tässä hetkessä tai toisaalta pidemmällä aikavälillä, joka voi tarkoittaa minuutteja, päiviä, kokonaista elämänkaarta tai jopa jälleensyntymien ketjua.

Ehdonvaraisuuden kehä esitetään yleisimmin 12 linkistä muodostuvana ketjuna. Koska tätä kirjoittaessani sattuu olemaan kaunis kesäpäivä, esittelen linkit meille monille tutun jäätelönhimon kautta:

1. Tietämättömyys (avidyā)

Ensimmäinen linkki on tietämättömyys, joka käytännössä tarkoittaa sitä, etten ole tietoinen minän riippuvuussyntyisyydestä, vaan samaistun täysin kokemuksiini ja pidän niitä kyseenalaistamattomana todellisuutena. En siis ole tietoinen tässä kuvaamastani ketjusta, vaan se pääsee muodostumaan tiedostamattomalla tasolla niin, etten kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.

2. Taipumukset (samskāra)

On kuuma kesäpäivä, samanlainen joita olen kokenut elämässäni usein aiemminkin. Huomaamattani aiemmat kokemukseni ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa rakentaneet tietynlaisia taipumuksia, jotka ehdollistavat kokemusmaailmaani. Menneet kesäpäivät ovat siis läsnä taipumuksissani, vaikken ole siitä tietoinen.

3. Tajunta (vijñāna)

Nämä taipumukset muodostavat tajunnan siitä tilanteesta, jossa nyt olen. Tajunta luokittelee ja tunnistaa tilanteesta osatekijöitä, jotka vastaavat aiempia ehdollistumiani: lämpö, auringonpaisteen kuumotus iholla ja hikipisarat otsalla.

4. Nimi ja muoto (tai mieli ja keho) (nāmarupa)

Aluksi tajuisuuteni tilanteesta on vielä usvainen ja jäsentymätön, mutta tajunnan toiminta alkaa muodostamaan tilanteelle nimen ja muodon, joka vastaa keho-mieleni kokemusta: Minulla on kuuma ja hikoilen.

5. Kuusi aistiperustaa (salāyatana)

Kokemus jäsentyy prosessissa entisestään. Kuumuuden ja hikoilun tuntemuksen lisäksi näen auringonpaisteen hehkuvia värejä, haistan kesäisiä kukkien ja puiden tuoksuja, kuulen linnunlaulua ja minussa herää ehdollistumien herättämiä muistoja ja ajatuksia, sekä niihin liittyviä makuaistimuksia. Kuusi aistiperustaa jäsentävät näin kokemustani yhä tarkemmaksi.

6. Kontakti (Sparśa)

Aistikohteissa muodostuu erityisen vahva kontakti kuumuuden tunteeseen iholla sekä muistojen synnyttämään makuaistimukseen. Kylmä suklaajäätelö alkaa maistumaan kielellä ja sen tuoksu täyttää sieraimet.

7. Tuntemukset (vedanā)

Syntynyt kontakti makuaistimukseen herättää erilaisia negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. Kuvittelemani jäätelön maku tuntuu miellyttävältä ja kutsuvalta, kun taas toisaalta auringon kuumuus on epämiellyttävän ahdistava.

8. Halu/janoaminen (sanskr. tṛ́ṣṇā / pali. tanhā)

Nämä tuntemukset nostattavat halun päästä eroon epämiellyttävistä kuumuuden tuntemuksista edes hetkeksi. Ajatus kylmästä jäätelöstä alkaa houkuttelemaan niin, että alan janoamaan sen kurkkua viilentävää tunnetta ja kielen makunystyröitä viettelevää makua.

9. Takertuminen (upādāna)

Kuvitelma jäätelön mausta voimistuu janoamisen seurauksena niin, etten enää saa sitä pois mielestäni, vaan takerrun (upadana) mielikuvaan voimakkaasti. Voin jo maistaa kielelläni lähikaupan jäätelöhyllyllä olevan Ben & Jerry’s -paketin makuvivahteet.

10. Joksikin tuleminen (bhava)

Takertuminen synnyttää minussa voimakkaan tarpeen alkaa toimimaan haluni mukaan. Kyse ei ole enää vain satunnaisista tajunnassa virtaavista tuntemuksista ja haluista, jotka tulevat ja menevät. Nyt kokemusmaailmani täyttyy eräänlaisesta pyörteestä, joka alkaa tulemaan erilliseksi toimijaksi – ”jäätelönsyöjäksi”.

11 Syntymä (jāti)

Tulemisen prosessi johtaa jäätelöä janoavan minän syntymään, joka alkaa toteuttamaan jäätelön hankkimiseen liittyviä toimenpiteitä. Muut ihmiset ja asiat ympärillä alkavat muuttumaan välineiksi, jotka joko auttavat jäätelön hankinnassa tai estävät sitä. Näin itsekkyys vahvistaa ja suojelee jäätelön syömiseen liittyvää minä-kokemusta.

12. Vanheneminen ja kuolema (jarāmarana) sekä niihin liittyvä epätyydyttävyys (duhkha)

Jäätelön syöminen ja sen hankkimiseen liittyvät toimenpiteet tuntuvat aluksi tyydyttäviltä, mutta jäätelö on nopeasti syöty ja sen viilentävä vaikutus katoaa jo hetken kuluttua. Toisinsanoen sen vaikutus vanhenee ja lopulta kuolee. Kun halu on tyydytetty muistan myös, että minun oli tarkoitus huolehtia linjoistani ja välttää jäätelön syömistä. Käyttäydyin myös jäätelönhimossani itsekkäästi muita ihmisiä kohtaan ja koen siitä nyt pienoista katumusta. Epätyydyttävyys valtaa taas mieleni ja riippuvuussyntyisyyden linkit alkavat rakentamaan uutta ehdollistumisen kehää. Ehkä alan suunnittelemaan lenkille lähtöä…

Tämä esimerkki käsitteli alle tunnin mittaista ajanjaksoa, mutta samalla tavalla riippuvuussyntyisyys voi kuvata kokonaisen elämänkaaren eri jaksoja:

Elämän alussa vauva on tietämätön ympäristöstään ja rakentaa kokemusten kautta erilaisia ehdollistumia ja taipumuksia. Näin hänelle alkaa muodostumaan tajuisuus itsestä ja ympäristöstä. Asiat alkavat saamaan nimiä ja muodon. Lapsi tulee tietoisemmaksi erilaisista aistikohteista, ajatuksista sekä niihin liittyvistä tunnesävyistä. Näiden kautta hän muodostaa kokemuksen minuudesta, joka rakentaa elämäänsä ja persoonaansa erilaisten halujen ja takertumien kautta, kunnes lopulta vanheneminen ja kuolema päättävät elämänkaaren. Tällä tavalla nähtynä riippuvuussyntyisyys sisältää kehityspsykologisia vaiheita ja elämänkaareen liittyviä elementtejä. 

Esoteerisemmassa merkityksessä ehdonvaraisuuden kehä kuvaa myös toisiaan seuraavien syntymien ketjua. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, ettei riippuvuussyntyisyys oleta minkäänlaista jälleensyntyvää sielua, vaan pikemminkin erilaisten ehdollistumien kasaumia, jotka muodostavat ehdonvaraisuuden kehässä kokemuksen minuudesta.

Todellisuuden ehdonvarainen muodostuminen

Ehdonvaraisuuden kehän voikin nähdä myös paljon hienovaraisempana ilmiönä, joka kuvaa todellisuuden perimmäistä olemusta eli siis buddhalaisuuden ontologiaa. Tämä on vaativa aihe, mutta uskaltaudun silti esittämään tästä seuraavaksi joitain ajatuksia.

Ontologisena kuvauksena ehdonvaraisuuden 12 linkkiä täytyy nähdä tässä hetkessä tapahtuvana äärimmäisen hienovaraisena ja perustavanlaatuisena ilmiönä, joka ei siis tapahdu lineaarisen ajan funktiona. Sen sijaan riippuvuussyntyisyys on juuri se ilmiö, jonka seurauksena koemme aikajatkumon. Jokainen kokemamme hetki syntyy ehdonvaraisuuden 12 linkin kehässä.

Tämä hetki muodostuu tyhjyydestä (1), joka kääntyy sisäänpäin kuin häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Sen itseensä käpertyvä toiminta muodostaa kasautumia (2), jotka laajenevat tajunnaksi (3), muodoksi (4), aisteiksi (5) ja kontakteiksi (6), joissa muodostuu tuntemuksia (7), halua (8), takertumista (9) joksikin tulemista (10) ja syntymistä (11), sekä vanhenemista ja katoamista (12).

Tämä on se ontologinen prinsiipppi buddhalaisen maailmankuvan perustalla, joka kuvaa ehdonvaraisen maailman olemuksen. Maailma syntyy ja katoaa tyhjyyteen joka hetki yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla riippuvuussyntyisyyden kehä laajenee fraktaalikuvion tavoin koko tuntemaksemme maailmaksi. Jokainen ilmiö voidaan nähdä tällaisena emergenttinä ilmentymänä: kvanttitason ilmiöt, molekyylit, solut, elimet, yksilöt, yhteisöt, kulttuurit, maailmat, maailmankaikkeudet – kaikki tasot syntyvät ja katoavat ehdonvaraisuuden ajattomassa syklissä.

Tieteellisen maailmankuvan kautta katsottuna ehdonvaraisuuden 12 linkkiä siis kuvaa eräänlaisen tyhjyydessä syntyvän alkuräjähdyksen ja sitä seuraavan annihilaation syklin, jossa jokainen hetki muodostuu. Samankaltaisen idean voi nähdä esimerkiksi kvanttifysiikan teorioissa, jotka esittävät materiankin olevan pohjimmiltaan tyhjyydestä syntyvää ilmenemisen ja katoamisen värähtelyä.

Buddhalainen ontologia pohjautuu siis materialismin sijaan idealistiseen maailmankuvaan. Maailmankaikkeus ei muodostu materiasta, vaan tulemisen ja menemisen syklistä, jossa muodostuu myös inhimillinen tajunta ja sen kannalta oleelliset ilmiöt. Ilmiöt ovat pohjimmiltaan tyhjyyttä, sillä ne ovat olemassa vain ehdonvaraisessa suhteessa toisiinsa. Tämä on myös minän pohjimmainen olemus, joka syntyy, vanhenee ja kuolee tässä ehdonvaraisuuden kehässä.

Onko olemassa jotain tämän ehdonvaraisuuden tuolla puolen, jotain ei-ehdonvaraista? Siihen pratītya-samutpāda ei oikeastaan ota kantaa. Buddhalainen filosofia keskittyy kuvaamaan ehdonvaraisen olemassaolon ilmiöitä ja niihin liittyvän kärsimyksen vähentämisen tapoja.

Yhteenvetoa

Yhteenvetona voisi sanoa että pratītya-samutpāda, riippuvuussyntyisyys, on kuvaus siitä miten minä muodostuu ja toimii maailmassa. Aistit, taipumukset, tuntemukset, tajunta, kehomieli, minä ja siihen liittyvät halut, samoin kuin vanheneminen ja kuolemakin ovat kaikki ehdonvaraisia ilmiöitä, jotka muodostuvat suhteessa toisiinsa. Niillä ei ole riippumatonta ja itsenäisesti pysyvää olemassaoloa.

Pratītya-samutpādan ymmärtäminen on pohjimmiltaan dharman ymmärtämistä. Tätä ymmärrystä voi syventää ja laajentaa meditatiivisten harjoitusten, opiskelun ja arkisen elämän kautta. Riippuvuussyntyisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään miksi ajaudun jäätelönhimon valtaan tai muihin epätyydyttäviin tilanteisiin. Ymmärryksen syventäminen voi auttaa myös heikentämään ehdonvaraisuuden ketjun linkkejä ja siten vähentämään erilaisten takertumien aiheuttamia ongelmia.

Ihmistä ei ole mielekästä tarkastella maailmasta erillisenä saarekkeena. Ehdonvaraisuuden kehä kuvaa arkista elämää, mutta samalla myös todellisuuden metafyysistä perustaa, kuten se meille näyttäytyy. Kaiken olemassaolon taustalla oleva tyhjyys sisältää potentiaalina kaiken ja ei mitään.

Kirjoittaja, Ari-Pekka Skarp on psykologi, tietokirjailija ja joogaopettaja, joka on käyttänyt mindfulness-pohjaisia harjoituksia terveydenhuollon asiakastyössä ja harjoittanut itse meditatiivista työskentelyä vuosituhannen alusta saakka. Hän on julkaissut aihepiiriin liittyen kirjan Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus (Basam Books, 2019). Ari-Pekka toimii myös pääkouluttajana lokakuussa 2020 starttaavassa Voimavarakeskeinen Mindfulness-ohjaaja (25op) -koulutuksessa

Kaaos ja kompleksisuus mielen voimavaroina

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageEdellisessä postauksessa kirjoitin flown merkityksestä ihmisen onnellisuudelle ja hyvinvoinnille. On helppoa mennä äärimmäisyyksiin ja ajatella, että jos kaikki ihmisen toiminta saataisiin muutettua virtauskokemuksia tuottaviksi olisi tässä avain ikuiseen onneen. Eräänlaisen henkisen supersankarin tavoin ihminen olisi tällöin jatkuvasti 100% läsnä kaikessa toiminnassaan; huomio ei herpaantuisi koskaan eikä ajatuksiin pääsisi luikertelemaan negatiivisuutta tuottavia murheita menneisyydestä tai tulevasta; kaikki toiminta olisi optimaalista hyvää oloa ja psyykkistä kasvua tuottavaa. Tämähän on itse asiassa se monien hengellisten traditioiden päiväuni, josta vanhat sankaritarinat kertovat.

Jos kokonaisvaltainen ja jatkuva flow todella olisi ratkaisu inhimillisen kärsimyksen poistamiseen, mikseivät ihmiset yksinkertaisesti ole kehittyneet ”flow-koneiksi”? Vastaus on itseasiassa aika yksinkertainen. Flow itsessään on vain toimintaan liittyvä kokemus ja tuo toiminta voi olla hyvinkin monenlaista. Ihminen voi kokea flowta sairaalan leikkaussalissa vaikeita kirurgisia toimenpiteitä suorittaessaan, mutta yhtä lailla myös kaupungin liikenteen seassa 150km/h nopeudella moottoripyöräillessään (kuten ”getaway from xx”-videoista olemme saaneet nähdä). Flowta on valjastettu myös armeijoiden käyttöön, jolloin esimerkiksi erilaisten mietiskelyharjoitusten koulimat samurait ovat voineet tappaa tehokkaasti vastustajiaan ”ei-mielen” tilassa ilman pelon tai harkinnan optimaalista toimintaa heikentävää vaikutusta.

Flow itsessään on siis sillä tavalla neutraali käsite, ettei se erottele toiminnan eettisiä tai pitkän ajan seurauksiakaan. Tietokonepeliä pelatessaan voi kokea flowta ja psykologista kasvua pelitaitojen kasvun myötä, mutta pitkällä tähtäimellä jatkuva pelaaminen saattaa supistaa elinpiiriä ja ajankäyttöä muihin askareisiin. Kaupassakäynti, siivoaminen ja äidin kanssa juttelukin täytyy hoitaa, mutta flowta näistä kaikista askareista on hankalaa saada ellei sitten ole edellä kuvattu henkinen supersankari.

Kompleksisuus ja kaaos mielen voimavaroina

Ihmisen mieli on todennäköisesti joustavin ilmiö koko maailmassamme. Mieli taipuu niin blogipostauksien kirjoittamiseen kuin kynsien leikkaamiseenkin. Mielellä on kyvykkyys luoda merkityksiä ja myös toteuttaa niitä. Kenties suurin tekijä tämän mahdollistajana on ehkä hieman yllättäenkin mielen kaoottinen luonne. Kuka tahansa meditaationharjoittaja voi jo pienelläkin kokemuksella kertoa millainen muurahaispesä ihmisen ajatusmaailma on. Vähän väliä mieleen juolahtaa ajatuksia siitä, tästä ja tuosta. Monet noista ajatuksista synnyttävät mielleyhtymiä, jotka johtavat negatiivisiin tuntemuksiin ja tämä voi olla stressaavaa ja ahdistavaakin. Eipä siis ihme, että meditaatioharjoitusten tavoitteina usein kuuleekin olevan ajatuksista eroon pääsemisen.

Tässä on kuitenkin taustalla ajatusvirhe. Ajatukset itsessään eivät ole ahdistavia tai stressaavia sen enempää kuin ne ovat miellyttäviä tai flowta synnyttäviäkään. Ahdistavia ovat samanlaisina toistuvat, jankkaavat ajatuskuviot. Kompleksisuustutkijat ovat havainneet miten lukuisten yksinkertaisia sääntöjä seuraavien ”agenttien” (esim. muurahaisyhteisöt, kala- tai lintuparvet) yhteisvaikutuksesta syntyy vuorovaikutuskuvioita joita ei voi löytää yksittäisiä agentteja tutkittaessa. Parvikäyttäytymisessä syntyvät muodostelmat, kuten kurkiaura tai muurahaisyhteisöjen rakentamat keot syntyvät vain kun riittävän suuri joukko kohtuullisen yksinkertaisia sääntöjä seuraavia eläimiä alkaa toimia yhdessä. Kukaan ei suunnittele tai johda toimintaa, se vain syntyy vuorovaikutuksen tuloksena.

Samalla tavalla mielessä syntyy ajatuskuvioita, jotka eivät ole ihmisen itsensä tietoisesti suunnittelemia, valitsemia tai usein edes haluamiakaan. Lukemattomien eri olosuhteiden ja tapahtumien yhteisvaikutuksessa syntyy mielessä patterneja, jotka koetaan virtauskokemuksina tai yhtä hyvin myös ahdistuksena. Pelkkien virtauskokemusten etsiminen voi johtaa riippuvuuksiin, jotka kyllä nopean palautteen muodossa tuntuvat miellyttäviltä, mutta pitkällä tähtäimellä voivat johtaa toimintamahdollisuuksien kapeutumiseen ja rappeutumiseen. Pelkkien negatiivisten ajatusten vallassa ajelehtiminen ilman niitä rikkovia positiivisia kokemuksia voi puolestaan johtaa esimerkiksi masennukseen.

Hyvinvoivan mielen joustavuus

Hyvinvoiva mieli on sellainen, joka sietää monenlaisten ajatuskuvioiden läsnäoloa, mutta jossa mikään tietty kuvio ei jumiudu vallitsevaksi. Hyvinvoiva mieli heijastelee monenlaisten kuvioiden syntymistä, niiden väliaikaista ylläpitoa ja lopulta niiden muutosta jälleen uudenlaisiksi kuvioiksi. Tämä mielen muuttuvuus mahdollistaa moninäkökulmaisuuden ja reflektion. Yhteen tiettyyn kuvioon jumittaminen voi toki toimia tietyissä olosuhteissa jonkin aikaa hyvin, mutta olosuhteiden väistämättä muuttuessa ollaankin suurissa ongelmissa ellei mielellä ole vastaavaa joustavuutta kuvioidensa muutokseen.

Hyvinvoiva mieli on kompleksinen. Sitä kuvastavat hetkelliset kaaostilat, joissa suunta on toisaalta täysin epäselvä mutta samalla myös avoin kaikelle. Tällaiset kaaostilat kuitenkin löytävät nopeasti itsestään myös järjestystä, jolloin syntyy jälleen pysyvyyttä synnyttäviä toistuvia kuvioita. Nämä kuviot säilyvät jonkinaikaa – välillä virtauskokemuksina, välillä stressaavina muutospaineina – kunnes kuvioon alkaa taas muodostua epäsäännönmukaisuutta joka lopulta johtaa taas kuvion transformaatioon. Hyvinvoiva mieli on tasapainoinen, pysyvä, ennakoitava ja toisaalta yhtä aikaa myös kaoottinen, muuttuva ja yllätyksellinen. Tällaista mieltä kuvaa kultainen keskitie, jossa luutunkieli on riittävän tiukalla soidakseen, mutta samaan aikaan riittävän löysällä pysyäkseen ehjänä.

Meditaatioharjoituksen tulisi kehittää mieltä monipuolisesti. On tärkeää löytää keinoja terästää huomiokykyä ja löytää keinoja virtauskokemusten synnyttämiseksi. Tähän ei kuitenkaan saa juuttua yhtenä ja ainoana totuutena. Yhtä tärkeää on opetella kestämään kaoottisempia kokemuksia, epävarmuutta ja ahdistustakin. Pelkkä lyhyen tähtäimen hyvänolon maksimointi voi johtaa vaikeuksiin. Tarvitaan myös kyvykkyyttä eettiseen ajatteluun ja reflektioon. Hyvä harjoitustapa on sellainen joka antaa tilaa ja ruokkii tätä kaikkea.

Koulutus, syksy 2015