Salaisuuksien salaisuus – Dan Brown nondualismin lähteillä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden ”vaikeaan ongelmaan”. Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja ”pärjäämisen pakko”. Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden ”vaikean ongelman” ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: ”Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä.”

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden ”vaikeaksi ongelmaksi”.

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin ”pärjäämisen pakon” perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina ”minuuksina” kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla ”nondualistisesta oivalluksesta” tai ”ykseyden kokemisesta” voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun ”vastaanotinmalliin”.

Meadin mukaan mieli ja tietoinen ”Itse” (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, ”Minä” ja ”Minuus”, välillä:

  1. ”Minuus” (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on ”yleistynyt toinen”, jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
  2. ”Minä” (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän ”Minuuteen”. Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, ”Minän” ja ”Minuuden”, välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

”Aivot vastaanottimena” -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin ”dissosioituu” juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska ”suodatin” eli ”Minuus” rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se ”Minuus”, joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan ”suuren mysteerin” takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, ”vertikaalisen” yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja ”horisontaalisen” yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako ”suurempaan ykseyteen” olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani ”Minä (I)” siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan ”Minuuden (Me)” kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut ”minuus” (Meadin ”Me”) ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi – epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on ”epätäydellisen ihmisen kauneutta” tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Mindfulness ja pärjäämisen pakko

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp 
Yhteiskuntaamme leimaa vahva suorittamisen kulttuuri, joka lisää huolta ja ahdistuneisuutta erityisesti nuorilla. Mindfulness on syntynyt ajassamme stressaavan elämäntavan vastavoimaksi, mutta onko siitäkin tullut ratas jatkuvan suorittamisen koneistoon?

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet nuorista aikuisista on huolissaan henkisestä hyvinvoinnistaan. He kokevat muun muassa pärjäämisen pakkoa ja toivovat työelämältä kohtuullisuutta.

Olen miettinyt tätä teemaa paljon työskennellessäni hoitavana tahona työelämässä. Hyvin monet asiakkaat ovat päätyneet vastaanotolleni juuri tällaisen pärjäämisen pakon vuoksi. Pärjäämiseen ei nykyään riitä, että on osaava ja hyvä työntekijä. Samalla tavalla kuin yrityksen tuloksen täytyy kvartaalitalouden logiikan mukaisesti jatkuvasti kasvaa, myös työntekijän pitäisi suoriutua koko ajan yhä paremmin. Tämä on kova vaatimus, joka ei loogisesti ajatellen ole pitkällä tähtäimellä edes mahdollinen.

Keskustelut psykoterapeutin tai psykologin kanssa voivat auttaa ihmistä löytämään tukevampaa jalansijaa omien arvojen mukaiselle merkitykselliselle elämälle. Silloin ihminen saattaa päästä korjaamaan pahoinvoinnin juurisyitä, pintapuolisten laastareiden sijaan. Mutta samalla kun näitä ongelmia tutkii ammattilaisena pintaa syvemmältä, täytyy yhtyä psykologi Sanah Ahsanin artikkeliin The Guardianissa – juurisyyt eivät useinkaan ole ihmisessä yksilönä, vaan niissä rakenteissa, joissa hän elämäänsä elää.

Kuten opetusneuvos Yrjö Kallinen jo aikoinaan totesi ihmisen perusongelmasta: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä. Yksilötason hoito on usein vain oireiden lievittämistä, joka ei poista perusongelmaa. Pärjäämisen pakko kasvaa yhteiskunnan perusrakenteista. Peruskoulun järjestelmä on rakennettu kilpailutilanteeksi, jossa vain parhaille suoriutujille riittää opiskelupaikkoja. Työelämän jatkuva suoritusten mittaaminen on luonnollinen jatkumo tälle asetelmalle.

Mindfulness osana oravanpyörää?

Mindfulness-pohjaisten hoitomuotojen kehitys sai alkunsa kroonisesta stressistä kärsivien ihmisten auttamisesta, kun Jon Kabat-Zinn otti ensiaskeleita MBSR-ohjelmansa kanssa 70-luvun lopulla. Ulkoiseen maailmaan keskittymisen sijaan ihmiset opettelivat istumaan paikoillaan ja tutkimaan kokemusmaailmaansa ei-tuomitsevalla asenteella. Valtava määrä ihmisiä on hyötynyt tällaisista läsnäolon taidoista.

Olen kuitenkin pistänyt merkille, miten kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana mindfulness-trendi on kokenut muutoksia. Kun mindfulnessin pariin hakeutui aiemmin verrattain pieni määrä ihmisiä, pysyi liike eräänlaisena alakulttuurina, joka antoi mahdollisuuden luoda vaihtoehtoisia näkökulmia valtakulttuurille. Meditaatiotyyny ja harjoitusryhmä tarjosivat pakopaikan jatkuvan suorittamisen oravanpyörästä. Mindfulness-liikkeen levitessä terveydenhuollon, koulujen ja yritysten yleiseksi hyvinvoinnin työvälineeksi, se on kasvanut osaksi valtakulttuuria. Valitettavasti tämän laajentumisen myötä mindfulness itsessään on menettänyt jotain oleellisen tärkeää.

Mindfulness ei enää välttämättä tarjoakaan vaihtoehtoista arvomaailmaa, jossa on lupa päästää irti ulkoisten paineiden tuomasta pärjäämisen pakosta. Mindfulnessista on sen sijaan tullut työväline, jolla ihminen voi paremmin sietää stressiä ja jatkaa oravanpyörässä juoksemista nopeammin ja pidempään. Tätä työvälinettä on tuotteistettu tehokkaasti ja se löytyy nykyisellään muodossa tai toisessa melkein jokaisen älypuhelimen sovellusvalikoimasta. 

Mielenkiintoisella tavalla mindfulnessin levittämisestä itsestään on tullut suuri bisnes, joka löytyy tuhansien koodareiden, projektipäälliköiden ja markkinointitiimien omilta tuloskorteilta. Herääkin kysymys, käyttävätkö nämä kehitystiimit omia sovelluksiaan omasta jatkuvan suorittamisen oravanpyörästään selviytymiseen?

Mindfulness-harjoituksistakin on näiden kehityskulkujen kautta rakentunut yhä suoriutumiskeskeisempiä. Sovellusten ansaintalogiikka vaatii, että niitä käytetään paljon ja laajasti. Mikäpä olisi ansainnan ja markkinoinnin kannalta parempi strategia, kuin hyödyntää juuri sitä suorittamisen kulttuuria, johon yhteiskunnan rakenteet meitä kasvattavat? Niinpä mindfulnessin markkinointi rakentaa mielikuvia ”hyvin pärjäävistä, menestyvistä ihmisistä, jollainen sinustakin voi harjoitusten myötä tulla”. Sovellukset pyrkivät myös koukuttamaan ihmisiä muun muassa seuraamalla harjoitusmääriä ja rakentumalla eri tavoin osaksi (addiktiivista) itsensä kehittämisen projektia.

Sellaista sovellusta, jonka tarkoituksena olisi aidosti päästää irti kaikenlaisesta suorittamisesta, kuten myös sovelluksen itsensä käyttämisestä, ei taitaisi kukaan bisnes-rahoittaja tukea?

Vapaaksi oravanpyörästä?

Minulla on paljon myönteisiä kokemuksia mindfulness-harjoitusten hyödyistä niin omakohtaisesti kuin asiakastyössänikin. Samalla olen kuitenkin tullut yhä varovaisemmaksi siinä millä tavoin käytän näitä välineitä asiakkaideni kanssa – jottei mindfulnessista tulisi yhtä uutta suoritusta asiakkaiden muutoinkin kuormittavaan arkeen.

Maailmassa on paljon hyväntahoisia ihmisiä, jotka pyrkivät aidosti auttamaan muita tarjoamalla mindfulness-harjoituksia kursseilla ja some-alustoilla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, maailma tarvii enemmän läsnäoloa, jos jotakin. Ongelma on se, ettei tätä kuvaamaani nyky-mindfulnessiin liittyvää varjopuolta yleensä tiedosteta. Hyväntahtoisista aikomuksista huolimatta päädytäänkin tiedostamatta vahvistamaan sitä samaa pärjäämisen pakkoa, josta olisi tarkoitus vapautua.

Vastalääke tähän ongelmaan on nähdäkseni harjoituksen kytkeminen yhteiskunnallisen tilanteen parantamiseen. Mindfulness on vain yksi askel kehityspolulla, jonka täytyy johtaa myös mielenselkeyden ja myötätunnon kehittymiseen. Voi esimerkiksi tutkia ennakkoluulottomasti, lisääkö harjoittelu lempeyttä, myötätuntoa, myötäiloa ja tasapuolista tyyneyttä?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykoterapeutti, psykologi ja tietokirjailija. Hänen kouluttamansa Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaajakoulutus (25op) alkaa lokakuussa 2022 ja siihen voi nyt osallistua myös etänä.

Ari-Pekka on koulutettu joogaopettaja ja dharmaopettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus meditatiivisista harjoituksista. Ari-Pekan uusi kirja Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) ilmestyy lokakuussa. Se on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.