Varjon kohtaaminen henkisellä polulla – säröistä eheyteen

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Mitä oikeastaan etsimme, kun astumme henkisen kasvun polulle? Moni kaipaa rauhaa kiireen keskelle, selkeyttä kaaokseen ja yhteyttä johonkin suurempaan. Nykyisessä uushenkisyyden ja hyvinvointikulttuurin nousuaallossa tavoitteet kuvataan houkuttelevan kirkkaina: tavoittelemme ”korkeampaa värähtelyä”, rajatonta potentiaalia, manifestointikykyä ja jatkuvaa onnellisuutta. Haluamme olla paras versio itsestämme – valaistunut, tyyni ja tasapainoinen.

Tämä valon tavoittelu on inhimillistä ja kaunista. Mutta siinä piilee paradoksi, josta C.G. Jung varoitti sotien ravistelemaa maailmaa: ”Mitä kirkkaampi valo, sitä syvempi varjo.” Jos henkisyydestä tulee suoritus, jolla pyrimme optimoimaan itsemme täydelliseksi, luomme huomaamattamme itsellemme yhä suuremman varjon.

Suorittajan varjo – yhteiskunnallinen sokea piste

Elämme maailmassa, joka palvoo pärjäämistä. Meidän odotetaan olevan tehokkaita, aikaansaavia ja aina ”positiivisia”. Tämä suorituskeskeinen maailmankuva ei jää työpaikan oven taakse, vaan se ui salakavalasti myös henkiseen harjoitukseemme.

Olen pohtinut tätä paljon viime aikoina kirjoituksissani ja Mielen laboratorio -podcastin keskustelujen äärellä. Kun yhteiskunta sanoo, että vain menestyvä ja reipas yksilö on arvokas, me työnnämme varjoon kaiken sen, mikä ei tähän kuvaan sovi: väsymyksen, keskeneräisyyden, vihan, kateuden ja haavoittuvuuden.

Syntyy suorittajan varjo. Alamme suorittaa myös henkisyyttä. Alamme kilpailla siitä, kuka on ”henkisesti pisimmällä”. Sisäistämme tiedostamattoman uskomuksen, että jos koemme negatiivisia tunteita tai elämämme on sotkuista, olemme epäonnistuneet henkisessä harjoituksessamme.

Elämätön elämä ja kultainen varjo

Jungilaisesta näkökulmasta varjo ei ole ”paha”. Se on yksinkertaisesti se osa meistä, joka on jäänyt tiedostamattomaan. Podcast-vieraani, syvyyspsykologi Connie Zweig (jakso 77), kuvaa varjoa osuvasti termillä ”elämätön elämä”.

Lapsuudessa opimme nopeasti, mitkä piirteet tuovat meille hyväksyntää. Ne puolet, jotka eivät sovi ympäristön odotuksiin, työnnetään ”säkkiin”, jota raahaamme perässämme. Joskus sinne joutuu vihan ja kiukun lisäksi myös luovuutta, voimaa ja herkkyyttä. Tämä kultainen varjo tarkoittaa sitä, että heijastamme omat korkeimmat potentiaalimme – viisautemme, voimamme ja karismamme – toisiin ihmisiin, kuten guruihin tai opettajiin, koska emme uskalla omistaa niitä itsessämme. Ihailemme toisissa sokeasti juuri sitä, mikä meissä itsessämme odottaa puhkeamistaan kukkaan.

Henkinen ohituskaista – pakoa todellisuudesta?

Kun emme uskalla kohdata varjoamme, ajaudumme helposti ilmiöön nimeltä henkinen ohittaminen (spiritual bypassing). Termin kehitti alun perin John Welwood, ja se on ollut keskeinen teema Connie Zweigin tuotannossa.

Henkinen ohittaminen on puolustusmekanismi. Se tarkoittaa henkisten ideoiden ja harjoitusten käyttämistä kilpenä, jolla vältämme kohtaamasta ratkaisemattomia tunne-elämän haavoja. Se on sitä, kun viha leimataan ”epähenkiseksi” tai kun vaikean trauman keskellä kehotetaan vain ”päästämään irti” ja luottamaan universumiin, ennen kuin kipua on edes uskallettu kohdata.

Torjuttu pimeys ei kuitenkaan katoa. Se vetäytyy maan alle ja alkaa ohjata ajattelua ja toimintaa tiedostamattomasti.

Miksi guru lankeaa – herääminen, aikuistuminen, puhdistautuminen

Miksi monet henkisellä polullaan pitkälle edistyneet opettajat tai harjoittajat voivat sortua karkeaan käytökseen, vallan väärinkäyttöön tai taloudellisiin sotkuihin? Eikö valaistumisen pitäisi poistaa varjot?

Tähän tuo valoa filosofi Ken Wilberin erottelu ihmisen kehityksen eri osa-alueista. Wilberin mukaan kasvu ei tapahdu lineaarisesti yhdellä linjalla, vaan meillä on (ainakin) kolme erillistä kehityslinjaa, jotka eivät välttämättä kehity samaa tahtia:

  1. Waking Up (Herääminen): Tämä viittaa tietoisuuden tiloihin (states). Meditaation tai muiden harjoitusten avulla voimme kasvaa kohti syviä ykseyden, rauhan ja rajattomuuden kokemuksia. Heräämme näkemään itsemme ja maailman yhä laajemman tietoisuuden valossa.
  2. Growing Up (Aikuistuminen): Tämä viittaa psykologiseen ja moraaliseen kehitykseen. Se tarkoittaa kehitysvaiheita, joissa kyky asettua toisen asemaan, eettinen kypsyys, tunneäly ja kyky kantaa vastuuta kehittyvät yhä kypsemmille tasoille (stages).
  3. Cleaning Up (Puhdistautuminen): Tämä on Wilberin termi varjotyölle. Se tarkoittaa omien neuroosien, traumojen ja torjuttujen puolien kohtaamista ja integrointia.

Ongelma syntyy, kun näiden kasvulinjojen kehittymisen tahti eriytyy. On täysin mahdollista olla erittäin pitkällä Waking Up -linjalla (kokea syviä valaistumisen tiloja), mutta olla samaan aikaan Cleaning Up -linjalla täysin alkutekijöissä (varjot ovat syviä ja tiedostamattomia).

Osho ja narsistinen peilaus

Klassinen ja varoittava esimerkki tästä epätasapainosta on intialainen mystikko Osho (Bhagwan Shree Rajneesh). Kukaan ei voi kiistää hänen karismaansa tai kykyään avata ihmisille syviä tietoisuuden tiloja (Waking Up). Hänen läsnäolonsa oli magneettinen.

Cleaning Up ja Growing Up -näkökulmista tarina on kuitenkin toinen. Monet analyytikot ja entiset oppilaat ovat kuvanneet, kuinka yhteisön dynamiikka perustui lopulta ns. narsistiseen peilaukseen ja narsistiseen lähteeseen (narcissistic supply).

Vaikka Osho puhui egon kuolemasta, hän tarvitsi tuhansien ihmisten ihailevan katseen ylläpitääkseen omaa grandioosia minäkuvaansa. Oppilaat toimivat peilinä, joka heijasti takaisin gurun ”täydellisyyttä”. Kun tämä narsistinen tarve ihailulle jäi varjoon (sitä ei tunnistettu tai myönnetty), se vääristyi: se johti Rolls Royce -kokoelmiin, vallan väärinkäyttöön ja lopulta yhteisön traumaattiseen hajoamiseen.

Tämä opettaa meille, että korkeinkaan henkinen tila ei poista psykologista varjoa. Jos ihminen ei tee varjotyötä (Cleaning Up), hänen henkinen voimansa voi valjastua varjon palvelukseen – usein täysin tiedostamatta.

Kintsugi – säröjen kauneus

Miten sitten voimme välttää henkisen ohittamisen sudenkuopat ja siirtyä rakentamaan aitoa eheyttä täydellisyyden sijaan?

Japanilaisessa Kintsugi-taiteessa on tähän täydellinen metafora. Kun arvokas keramiikka rikkoutuu, sitä ei heitetä pois. Palaset liitetään yhteen lakalla, johon on sekoitettu aitoa kultajauhetta.

Lopputuloksena halkeamat eivät peity, vaan ne korostuvat kultaisina saumoina. Astiasta tulee entistä kauniimpi ja arvokkaampi juuri säröjensä vuoksi.

Tämä on varjotyön ydin. Emme pyri tilaan, jossa olemme virheettömiä ja pelkkää valoa. Pyrimme eheyteen, johon mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Kun kohtaamme omat varjomme, pettymyksemme ja haavamme – sen sijaan että pakenisimme niitä henkiseen suorittamiseen – niistä tulee se kultainen sauma, joka tekee meistä ainutlaatuisia.

Henkisellä polulla ei ole niinkään kyse siitä, kuinka korkealle voimme nousta, vaan siitä, kuinka syvälle uskallamme katsoa ja kuinka paljon pystymme hyväksymään – myös sitä, mikä on rikki.

Syvenny aiheeseen kuuntelemalla Connie Zweigin haastattelu Mielen laboratorion jaksoissa 52 ja 77, sekä Matti Rautaniemen ajatuksia varjosta, magiasta ja rakkaudesta jaksossa 74.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Salaisuuksien salaisuus – Dan Brown nondualismin lähteillä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden ”vaikeaan ongelmaan”. Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja ”pärjäämisen pakko”. Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden ”vaikean ongelman” ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: ”Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä.”

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden ”vaikeaksi ongelmaksi”.

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin ”pärjäämisen pakon” perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina ”minuuksina” kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla ”nondualistisesta oivalluksesta” tai ”ykseyden kokemisesta” voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun ”vastaanotinmalliin”.

Meadin mukaan mieli ja tietoinen ”Itse” (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, ”Minä” ja ”Minuus”, välillä:

  1. ”Minuus” (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on ”yleistynyt toinen”, jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
  2. ”Minä” (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän ”Minuuteen”. Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, ”Minän” ja ”Minuuden”, välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

”Aivot vastaanottimena” -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin ”dissosioituu” juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska ”suodatin” eli ”Minuus” rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se ”Minuus”, joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan ”suuren mysteerin” takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, ”vertikaalisen” yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja ”horisontaalisen” yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako ”suurempaan ykseyteen” olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani ”Minä (I)” siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan ”Minuuden (Me)” kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut ”minuus” (Meadin ”Me”) ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi – epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on ”epätäydellisen ihmisen kauneutta” tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Wabi sabi – epätäydellisen työntekijän kauneus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Aikaamme leimaa jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelu. Jatkuva kasvu ei tietystikään toteudu, jos tehdään vain samoja asioita samalla tavalla. Niinpä suurin osa yrityksistä ja organisaatioista pyrkii kehittämään toimintaansa nopeammaksi ja tehokkaammaksi, sekä laajentumaan uusille alueille. Tämä on kehityspolku, jossa ei ole oikeastaan lopullista päämäärää, vaan ainoastaan välietappeja kohti äärettömyyksiä.

Sama jatkuvan kehittymisen eetos on myös psykologisesti sisäistetty ihmisten keskuudessa ja tätä sisäisen mikrovallan dynamiikkaa (kuten Foucault sitä kutsui) vahvistavat organisaatioiden ja koulutusinstituuttien kehityskeskustelut ja suoriutumisen arvioinnit. Pysyäkseen kasvukäyrän tuottavana tekijänä, työntekijänkin täytyy jatkuvasti kehittää itseään. Osaamista täytyy syventää ja laajentaa, CV:tä täytyy lisäkoulutuksin ehostaa, omia toimintatapoja tehostaa ja keskittyminen sekä palautuminen täytyy virittää huippuunsa. Vapaa-ajastakin tulee suoritusten kenttä, jossa omaa taloutta ja perhettä luotsataan kohti uusia saavutuksia; isompaa kotia, lomamökkiä hiihtokeskuksessa, hienompia ulkomaanreissuja, parempia koulutodistuksia. Harrastuksissakaan ei kannata levätä laakereilla, vaan kämmenlyöntiä pitää kehittää ja opetella kitaralla yhä vaativampia kappaleita. Tähän päälle sitten tehokas fyysinen treeni personal trainerin rakentamalla kuntosaliohjelmalla, sekä yhtä tehokas palautuminen joogan, mindfulnessin ja ravintovalmentajan loihtiman ruokavalion avulla.

Kenellä on aikaa pysähtyä miettimään mikä on se lopullinen päämäärä, johon kaikki tämä jatkuva kasvu  ja kehittyminen tähtää? Ja kannattaako sitä ylipäänsä miettiä, vai onko parempi vain keskittyä seuraavaan etappiin? Vaarana nimittäin on, ettei lopullista päämäärää löydykään, tai se ei ole tavoittelemisen arvoinen. Kuten tuntemani joogaopettaja totesi taannoin: ”Jooga nostaa suorituskykyä 100%, mutta samalla se opettaa keskittymään siihen mikä on tärkeää, mikä laskee suorituskyvyn takaisin alkuperäiselle tasolle.”

Onko tälle jatkuvan kasvun eetokselle vaihtoehtoa, vai olemmeko ikuisesti tuomitut juoksemaan loputtomassa oravanpyörässä?

Wabi sabi – kohti yksinkertaisuutta

Itseasiassa maailmanmenomme muistuttaa tietyllä tapaa sitä japanilaisen ylimystön elämäntapaa, joka vallitsi 1500-luvulla, jolloin visionäärinen teemestari Sen no Rikyu vaikutti. Rikas ylimystö koetti nostaa statustaan ja löytää elämäänsä merkitystä keräämällä itselleen erilaisia luksustuotteita, kuten kullattuja kiinalaisia teeastioita ja maljakoita, joita saattoi esitellä seurapiireille teeseremonioiden yhteydessä. Tämän materialistista yltäkylläisyyttä tavoittelevan asenteen vastaliikkeenä teemestari Rikyu teki yllättäviä ja arvoasetelmia ravistelevia muutoksia teeseremonian käytäntöihin. Prameilevien teesalien ja astiastojen sijaan hän alkoikin keskittymään yksinkertaisuuteen. Hän vei seremonian vaatimattomiin pieniin teemökkeihin, vaihtoi hienon keramiikan tavanomaisiin karkeisiin savikulhoihin, norsunluiset teeottimet bambulusikoihin ja kalliit kupariset vesiastiat arkisiin puuämpäreihin. Ja kas, ulkoisen muodon yksinkertaistaminen veikin seremoniaan osallistujat kohti sisäisen maailman rikastamista.

Tällainen asenne, joka löytää kauneutta arjen yksinkertaisuuden keskeltä, on nimeltään wabi sabi. Haljennut savikuppi ja pieni ahdas maja, jossa teemestari teki teeseremoniasta uudenlaista taidetta, tarjosivat merkityksellisyyttä, jota kultakoristeinen yltäkylläisyys ei voinut tarjota. Kääntyminen ulkoisista saavutuksista kohti sisäisen hiljaisuuden yksinkertaisuutta auttoi näkemään sen mikä on tärkeää. Ruohonkorsi auringossa, vesilätäköstä heijastuva pihlajanoksa, teemökin vuotava räystäs. Läsnäolo, jota abstraktit asiat, sellaiset kuin raha ja status, eivät vaivaa.

Jatkuvaan kasvuun tähtäävä elämäntyylimme kaipaisi samanlaista ravistelua, jollaisen Rikyu toi ylimystön pröystäilyyn. Jatkuvan suorittamisen ja saavutusten metsästämisen sijaan huomio tulisi siirtää siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Tämä ei tarkoita laiskottelua tai työelämästä syrjään vetäytymistä, vaan näkökulman vaihtamista. Fokuksen siirtämistä niihin asioihin, joista arkinen elämämme todellisuudessa rakentuu. Vastaantulevan ihmisen kohtaaminen jalkakäytävällä, ohiajavan auton ääni työhuoneen ikkunan takana, saippuan tuoksu pesualtaalla, merkityksellisen työtehtävän tuoma keskittymisen ilo.

Kuulostaa aivan mindfulness-harjoitukselta? Kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, valitettavasti mindfulness on niin vahvasti tuotteistettu työelämän palautumisvälineeksi, että se muodostuu helposti vain uudeksi suorittamisen välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Ratkaisu ei löydy yhä uusien välineiden omaksumisesta, sillä ne keskittyvät juurisyyn sijaan oireiden hoitoon.

Epätäydellisen työntekijän kauneus

Wabi sabi ei ole työväline, vaan pikemminkin asenne tai arvomaailma. Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä, yksinkertaisen ja tavanomaisen sisäisen arvon tunnistaminen. Voisiko tällainen asennemuutos tuoda jatkuvan kasvun ja kehittymisen eetokseen terveellisen vastalääkkeen? Epätäydellisyyden hyväksyminen ja sen oivaltava tarkastelu, jopa kauneuden löytäminen keskeneräisyyksistä ja ”virheellisyyksistä”.

Ehkäpä halkeama teekupissa ei olekaan virhe, vaan jotain mikä tekee siitä uniikin kappaleen, jolla on tunnearvoa? Ja ehkäpä ne CV:stä puuttuvat 5 vuotta, jotka kuluivat kotivanhempana lapsia hoitamassa, eivät olekaan vakava puute uralla, vaan jotain mikä tekee ihmisestä uniikin. Sellaisen, jolla on muitakin arvoja elämässä, kuin jatkuva suorittaminen ja työuran rakentaminen.

Elämä ei ole sarja onnistumisia ja kultareunuksia. Pikemminkin se on sarja lohkeamisia ja niiden paikkailuja enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Täydellisyys on tylsää ja elotonta, siitä puuttuu elämä. Epätäydellisyys on puolestaan mielenkiintoista, sillä se avaa arvaamattomia mahdollisuuksia. Sellaisia ihan tavallisia mahdollisuuksia, kuten uuden ystävän löytäminen, tai auringossa kauniisti kimaltelevan talventörröttäjän näkeminen keväthangella.

Huom! Ari-Pekan luotsaama Mindfulnessin juuret ja psykologia (10op) -koulutus starttaa huhtikuussa 2024: https://www.ppkyo.fi/fi/mindfulnessin-juuret-ja-psykologia/

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.