Salaisuuksien salaisuus – Dan Brown nondualismin lähteillä

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Maailman suosituin jännityskirjailija on julkaissut uutuuden, joka sukeltaa suoraan tietoisuuden ”vaikeaan ongelmaan”. Onko kyse vain viihteestä, vai onko Dan Brown todellakin minuuttamme koskevan suurimman salaisuuden äärellä – salaisuuden, joka haastaa käsityksemme itsestämme erillisinä yksilöinä?

Olen usein pohtinut blogissani ja kirjoissani modernin maailman perustavanlaatuista vieraantumisen kokemusta, josta kumpuaa valtava suorituskeskeisyys ja ”pärjäämisen pakko”. Koko itsensä kehittämisen teollisuus pyörii oletuksella, että olemme aivojemme sähkökemiaan pakattuja erillisiä saarekkeita, joiden on pakko jatkuvasti optimoida itseään selviytyäkseen vertailuun pohjautuvassa yhteiskunnallisessa kilpailussa.

Entäpä jos tämä perusoletus onkin väärä?

Tämän kysymyksen äärelle tuskin odottaisi päätyvänsä lukiessaan lentokenttäviihdettä. Juuri tämä kysymys on kuitenkin Dan Brownin uuden kirjan Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets) keskiössä. Brown tietää, miten paketoida monimutkaisia teemoja mukaansatempaaviksi tarinoiksi. Alku-romaanin pohdinnat tekoälystä olivat muutaman vuoden aikaansa edellä, ja tälläkin kertaa hän on poiminut kollektiivisesta tajunnastamme hiljaisia signaaleja, jotka ennakoivat suuria paradigman muutoksia.

Salaisuuksien salaisuus sukeltaa nondualismin ja tietoisuuden ”vaikean ongelman” ytimeen, osuen samalla niihin teemoihin, joita itsekin tutkin omassa väitöskirjassani.

Aivot vastaanottimena

Kirjan juoni pyörii ihmisen tietoisuutta tutkivan noetiikan ympärillä. Brownin sankaritar, Katherine Solomon, pitää kirjan alussa luennon, jossa hän julistaa: ”Tietoisuutesi ei ole aivojesi luomus. Eikä se itse asiassa edes sijaitse pääsi sisällä.”

Tämä julistus käynnistää juonen, joka asettuu vastakkain nykytieteen valtavirtaa leimaavan kapean mekanistisen ihmiskuvan kanssa. Kirjan esittämä väite tietoisuudesta aivojen ulkopuolisena ilmiönä saattaa kuulostaa valtavirran lukijalle radikaalilta, mutta filosofian kentällä se on ikivanha ajatus. Itse asiassa yllätyin, kuinka suoraan Brown lainaa kirjassaan Bernardo Kastrupin ajattelua, vaikka ei mainitsekaan tätä nimeltä.

Cernin hiukkaslaboratoriossa työskennellyt Kastrup on yksi nykyajan tunnetuimmista idealismia kannattavista filosofeista. Hän on kyseenalaistanut voimakkaasti materialistisen maailmankuvan oletusta, jossa aine on todellisuuden perusta ja tietoisuus aivojen luoma sivutuote. Kastrup väittää päinvastoin tietoisuuden olevan todellisuuden perusta, joka viime kädessä synnyttää aineellisen maailman.

Tavanomainen materialistinen malli sanoo, että aivot tuottavat tietoisuuden, joka tarkastelee aistien avulla ulkopuolista maailmaa. Jos aivot vaurioituvat, emme enää koe maailmaa todenmukaisesti, ja kun aivot kuolevat, tietoisuus sammuu. Tämä malli tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta tarkemmassa tarkastelussa se törmää moniin ongelmiin. Se ei ole onnistunut selittämään esimerkiksi sitä, miten eloton aine voisi synnyttää subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin tai surun tunteen. Tätä kutsutaan tietoisuuden ”vaikeaksi ongelmaksi”.

Brownin sankaritar Katherine lainaa kirjassa Kastrupin paljon käyttämää metaforaa, joka tarjoaa vaihtoehtoisen mallin: Tietoisuus on universaali kenttä, samaan tapaan kuin kaikkialla läsnä olevat radioaallot. Aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne ovat kuin radiovastaanotin – monimutkainen viritin, joka poimii kaikkialla olevasta universaalista tietoisuudesta kapean taajuuden, jonka koemme yksilöllisenä minuutena.

Jos radiosta hajoaa transistori ja sen ääni alkaa säristä, vika ei ole radiolähetyksessä, vaan vastaanottimessa. Samalla tavalla, jos aivovaurio vääristää ajattelua ja havainnointia, tietoisuus ei vioitu, vaan ainoastaan sen vastaanotto häiriintyy.

Tämä malli avaa oven niille ilmiöille, jotka materialismi joutuu hylkäämään epätodennäköisinä sattumina tai pseudotieteenä. Nämä ovat Salaisuuksien salaisuus -kirjassa esitellyn Institute of Noetic Sciences (IONS) -instituutin ytimessä: kuolemanrajakokemukset, selvänäkö, telepatia ja mystiset kokemukset. Kastrupin mallin mukaan ne eivät ole mahdottomuuksia, vaan poikkeavuuksia vastaanottimen virityksissä. Nämä poikkeavuudet tuovat esiin välähdyksiä siitä laajemmasta tietoisuudesta, josta yksilöllinen tietoisuus on vain pieni kaista.

Tämä filosofinen siirtymä erillisyydestä ykseyteen voi muuttaa perustavanlaatuisesti sen, miten suhtaudumme itseemme. Jos olemme kaikki osasia rajattomasta universaalista kentästä, henkilökohtaiseen suoriutumiseen keskittyvä maailmankuva menettää pohjansa. Tärkeintä ei olekaan enää kilpailu ja itsen optimointi, vaan erillisyyden harhan ylittäminen.

Nonduaalisia heijastuksia: Ykseys ja erillisyyden kokemus

Kastrupin universaali tietoisuuden kenttä on analyyttinen uudelleenmuotoilu sille, mitä meditatiiviset ja mystiset perinteet ovat kutsuneet vuosituhansia nondualismiksi, ei-kaksinaisuudeksi.

Eräs kiinnostavimmista dialogeista onkin käyty juuri Kastrupin ja Rupert Spiran välillä; Spira on tunnettu modernin nondualismin opettaja. Heidän keskusteluissaan yhdistyy analyyttinen, tieteellinen idealismi ja suoraan kokemukseen perustuva henkinen harjoitus. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta molemmat päätyvät samaan lopputulokseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Nondualismiin perustuvan hengellisyyden ja analyyttisen filosofian lähentyminen nykyajassa koskettaa myös omaa työtäni väitöskirjatutkijana. Olen parhaillaan tekemässä uskontopsykologian väitöskirjaa, joka tutkii, miten tämä Dan Brownin kirjassakin punaisena lankana kulkeva kokemus ykseydestä rakentuu modernien, sekulaarien opettajien opetuksissa.

Kastrupin mallissa keskeinen kysymys on: jos olemme pohjimmiltamme yhtä universaalin tietoisuuden kanssa, miksi koemme itsemme erillisinä, ahdistuneina ja yksinäisinä yksilöinä? Kastrup esittää, että yksilöllinen minuus on eräänlainen dissosiaatio, paikallinen pyörre universaalin tietoisuuden virrassa. Tämä erillisyyden kokemus on juuri se ilmiö, jota nondualistiset perinteet pyrkivät purkamaan rukouksen, meditaation ja itsetutkiskelun keinoin.

Tämä erillisyyden kokemus, dissosiaatio, on modernin ”pärjäämisen pakon” perimmäinen juurisyy. Koemme itsemme erillisinä, hauraina ”minuuksina” kilpailemassa muita erillisiä minuuksia vastaan rajallisista resursseista. Tämä on nollasummapeli, jossa vahvimmat kahmivat eniten pelimerkkejä, ja loput jäävät nuolemaan näppejään.

Tässä piilee kuitenkin ansa, jonka olen nähnyt toteutuvan niin mindfulness-liikkeessä kuin modernin nondualismin piirissäkin. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessani, mindfulness on valjastettu uudeksi suorittamisen ja itsen optimoinnin välineeksi pärjäämisen pakon keskellä. Samalla tavalla ”nondualistisesta oivalluksesta” tai ”ykseyden kokemisesta” voi tulla se kaikkein suurin saavutus, lopullinen suoritus, jota ego tavoittelee – viimeinen silaus Oy Minä Ab:n ansioluetteloon.

Vaikka ei-kaksinainen ajattelu vapauttaa meidät materialismin kapeudesta, se voi jättää meidät yksin tavoittelemaan kosmista ykseyttä – ja tuntemaan itsemme yhä riittämättömiksi, kun emme onnistu tässä projektissa.

Kolikon toinen puoli: Tietoisuus sosiaalisena prosessina

Mitä jos tietoisuus ei olekaan jotain, joka joko syntyy aivoissa (materialismi) tai suodattuu aivojen kautta (idealismi)? Mitä jos se rakentuu niiden välissä – ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

Tämä on pragmatismin ja sosiaalipsykologian klassikon George Herbert Meadin ydinajatus, jota käsittelin laajasti ensimmäisessä kirjassani G.H. Mead: Mieli ja minä. Meadin teoria tarjoaa nähdäkseni ratkaisevan täydennyksen edellä kuvattuun ”vastaanotinmalliin”.

Meadin mukaan mieli ja tietoinen ”Itse” (Self) eivät ole edellytyksiä sosiaaliselle vuorovaikutukselle, vaan ne ovat sen tuotteita. Tietoisuus ja minuus syntyvät sosiaalisessa prosessissa, jossa opimme kielen ja symbolien kautta tarkastelemaan vuorovaikutussuhteita ja itseämme niiden osana. Tietoinen ajattelu on pohjimmiltaan sisäistettyä sosiaalista keskustelua.

Mead tekee erottelun minän kahden puolen, ”Minä” ja ”Minuus”, välillä:

  1. ”Minuus” (engl. Me) on objektiivinen minä. Se on ”yleistynyt toinen”, jonka olemme omaksuneet – kaikki ne asenteet, normit, odotukset ja roolit, jotka yhteisö on meihin istuttanut. Se on sosiaalinen konstruktio.
  2. ”Minä” (engl. I) on subjektiivinen, spontaani, luova ja arvaamaton vastaus tähän ”Minuuteen”. Se on se osa meistä, joka yllättää jopa itsemme.

Tietoinen kokemuksemme on tämän sisäisen dialogin, ”Minän” ja ”Minuuden”, välinen jatkuva neuvottelu. Tämä malli ei ole ristiriidassa Kastrupin idealismin kanssa, vaan pikemminkin täydentää sitä.

”Aivot vastaanottimena” -malli ei vastaa kysymykseen, miksi suodatin ”dissosioituu” juuri suorituskeskeiseksi, erilliseksi ja kilpailevaksi minäksi? Mead antaa vastauksen: Koska ”suodatin” eli ”Minuus” rakennetaan sosiaalisesti. Pärjäämisen pakko on se ”Minuus”, joka on rakentunut kulttuurimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja jonka olemme sisäistäneet. Emme ole vain passiivisia vastaanottimia (Kastrup), vaan olemme sosiaalisia rakentajia (Mead).

Tietoisuuden Wabi Sabi

Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus tekee tärkeän palveluksen tuodessaan ”suuren mysteerin” takaisin keskelle populaarikulttuuria ja haastaessaan kapean materialistisen ihmiskuvan. Mutta todellinen työ ei tapahdu Prahan katakombeissa tai salaisissa laboratorioissa, vaan arjessa.

Kun yhdistämme nämä kaksi non-materialistista mallia, ”vertikaalisen” yhteyden kosmokseen (Kastrup/Nondualismi) ja ”horisontaalisen” yhteyden yhteisöön (Mead/Sosiaalinen interaktionismi), saamme kokonaiskuvan.

Pako ”suurempaan ykseyteen” olisi oikeastaan vain hengellistä oikomista (spiritual bypassing). Sen sijaan meidän täytyy kehittää Meadin kuvaamaa kykyä tuoda tietoinen, myötätuntoinen ja spontaani ”Minä (I)” siihen neuvotteluun, jota käymme täynnä pärjäämisen pakkoa, kilpailua ja riittämättömyyttä olevan ”Minuuden (Me)” kanssa.

Erillinen, sosiaalisesti rakentunut ”minuus” (Meadin ”Me”) ei ole virhe tai harha, joka pitäisi rikkoa. Se on ennemminkin Wabi Sabi – epätäydellinen, nuhjuinen ja säröinen, mutta välttämätön väline, jonka kautta tietoisuus kokee itsensä – olipa sen perusta pohjimmiltaan kosminen tai sosiaalinen.

Merkityksellisyyden ja kauneuden löytäminen nuhjuisen arjen keskeltä ei tapahdu pakenemalla tätä minää, vaan tuomalla tietoinen läsnäolo ja myötätunto siihen sosiaaliseen prosessiin, joka sen hetki hetkeltä luo. Se on ”epätäydellisen ihmisen kauneutta” tietoisuuden syvimmällä tasolla.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa vähentämään meditaation haittavaikutuksia ja rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja.

Tammikuussa järjestetään Oulu Floatsissa Ari-Pekan ohjaama kelluntaretriitti, jossa yhdistyy japanilainen tee, kellunta ja läsnäolotaidot. Lisätiedot: info@oulufloats.fi . Tammikuussa alkaa Turun kesäyliopistossa Ari-Pekan ja Janne Kontalan vetämä Meditaatio-ohjaajakoulutus. Huhtikuussa alkaa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa Ari-Pekan vetämä Voimavarakeskeinen mindfulness-ohjaaja 25op -koulutus.

Elämmekö ykseydessä vai moneudessa?

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Elämme uushenkisyyden nousun aikaa. Henkisellä kentällä on vallassa monenlaisia näkemyksiä maailman ja ihmisen olemuksesta. Näitä näkemyksiä ostetaan ja myydään kuin kirpputorivaatteita erilaisiin identiteetteihin ripustettuina. Harva tuntuu juurikaan miettivän mihin näkemykset perustuvat ja mitä ne pohjimmiltaan tarkoittavat. Riittänee, että ne tuntuvat sopivilta ja näyttävät hyviltä?

Tässä kirjoituksessa nostan esiin joitain suosittuja todellisuuskäsityksiä, jotka itseasiassa olivat vallalla myös 1900-luvun taitteessa, jolloin niinikään elettiin eräänlaista uushenkisyyden nousun vaihetta. Viittaankin kirjoituksessani psykologian pioneerin William Jamesin (1842-1910) Oxfordissa pitämään luentosarjaan, jossa hän otti kantaa erilaisiin todellisuuskäsityksiin.

Onko kaikki materiaa vai tietoisuutta?

Arkiajattelun kannalta maailma näyttää olevan erillisistä materiaalisista kappaleista ja olennoista koostuva kolmiulotteinen tila, jossa jokaisella olennolla on oma sijaintinsa. Väliin jäävän tilan perusteella osaamme erottaa olennot toisistaan. Sama dualistinen arkiajattelu näkee myös ihmismielen ja minuuden tällaisina erillisinä tilassa olevina objekteina, jotka sijaitsevat yksilöllisissä kehoissa. Eikä luonnontieteellinen ajattelu tunnu tästä juurikaan poikkeavan. Tieteelliset julkaisut ovat pullollaan tutkimuksia, joissa mielen ominaisuudet esitetään pohjimmiltaan yksilön aivotoimintana ja biologiana. Voisi sanoa, että peruskoulutusjärjestelmä kouluttaa meidät tähän näkemykseen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien erillisten ilmiöiden perustan materiassa, voidaan kutsua dualistiseksi materialismiksi.

Filosofit ovat tulkinneet maailmaa iät ja ajat muistakin näkökulmista. Niin idässä kuin lännessäkin on esitetty muun muassa näkemyksiä, joiden mukaan havaitsemamme maailma on pohjimmiltaan tietoisuutta. Kolmiulotteinen materiaalinen maailma rakentuu tämän näkemyksen mukaan tietoisuudessa samaan tapaan kuin unet. Sillä ei ole siis omaa itsenäistä olemassaoloa unen ulkopuolella. Maltillisessa muodossa tämä näkökulma on yhteensopiva modernin havaintopsykologian tutkimusten kanssa, jotka esittävät aistihavaintomme rakentuvan sen mukaan mikä on toiminnan kannalta hyödyllisintä. Aistihavainnot eivät siis pyri esittämään objektiivista kuvausta maailmasta, vaan pikemminkin käytännöllisen yksinkertaistuksen. Äärimmissä muodoissaan tietoisuuskeskeinen maailmankuva esittää, että ilmentyvä maailma lukemattomine olentoineen ja ilmiöineen on illuusio. Todellisuudessa on vain jakamaton ykseys; kaikenkattava ja muuttumaton absoluutti. Uushenkisyyden kentän nondualistisiset näkökulmat jakavat suurimmaksi osaksi tämän näkemyksen. Tällaista maailmankuvaa, joka näkee kaikkien ilmiöiden perustan muuttumattomassa ja jakamattomassa tietoisuudessa, kutsutaan monistiseksi idealismiksi.

Rationalistisen idealismin kritiikki

William James oli paitsi psykologian pioneeri, myös pragmatistisen filosofian perustajahahmo. Hän osallistui aktiivisesti aikansa uususkonnollisen kentän keskusteluihin ja vastusti dualistista näkemystä, jossa Jumala nähtiin maailmasta erillisenä. Hän ei kuitenkaan nähnyt ratkaisuna myöskään heittäytymistä toiseen ääripäähän, jossa kaikki olisi vain absoluuttista ykseyttä. Oxfordissa pitämässään luentosarjassa, josta koottiin myös hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa Todellisen moneus (1913) James käykin monistisen idealismin kritiikkiin.

James kritisoi tiedeyhteisön ajattelua dominoivaa rationalismia, joka tukeutuu yksinkertaistuksiin ja pyöristyksiin, jotka sivuuttavat käytännön kokemustemme monimutkaisuuden. Tällainen kategorisoiva ajattelu ei kykene realistisesti hahmottamaan todellisen elämän ilmiöitä, jotka lomittuvat toisiinsa ilman selkeitä ajan ja tilan luomia rajoja. Jamesin mukaan rationalistit tarttuvat monistiseen idealismiin ohittaakseen todellisuuden rosoisen ja jatkuvasti kehkeytyvän olemuksen. Kokemusmaailmamme tapahtuma kerrallaan etenevä epävarmuus korvataan tällöin yhdestä kerrasta tapahtuvalla kaiken sisältymisellä kokonaisuuteen, mikä vapauttaa idealistin epävarmuuden ja epäselkeyden tuomasta ahdistuksesta.

Rationalismiin pohjautuvaa idealismia voi verrata euklidiseen geometriaan, jossa ideaaliset muodot, kuten kolmiot, neliöt ja suorat, korvaavat kokemusmaailman rosoisuuden matemaattisesti puhtailla kappaleilla. Kokemusmaailmaamme kuvaa kuitenkin paremmin esimerkiksi kaaosteoria, jossa kompleksiset ilmiöt kehkeytyvät usein ennalta arvaamattomilla tavoilla vuorovaikutuksessa, eivätkä siististi jonkin ennalta määrätyn päämäärän mukaisesti. Luonnossa ei ole matemaattisesti puhtaita muotoja, vaan pikemminkin toisiinsa lomittuvia fraktaalikuvioita, joiden ääriä on mahdoton määrittää. Jamesilla ei ollut käytössään kompleksisuustieteiden tai kvanttifysiikan teorioita, mutta epäilemättä hän olisi saanut niistä loistavia analogioita monistisen idealismin kritiikilleen.

Pluralistinen universumi

Vaikka James kritisoi monistista idealismia, hän ei ollut dualisti tai materialisti. James teki uraauurtavaa psykologista tutkimusta mystisistä kokemuksista, jotka olivat hänelle todiste yksilön perspektiiviä laajemmmasta tietoisuudesta. Nämä kokemukset osoittivat, että ihmismieli on kykenevä kohoamaan laajempaan näkökulmaan, jota ei käsitteiden kautta voi tavoittaa. Rationalismiin pohjautuva idealismi oli kuitenkin Jamesille tyhjää ja elotonta. Absoluuttiin pohjautuva hengellisyys näyttäytyi hänelle rationalismiin pakenemisena, joka jätti huomiotta elävän elämän rosoisuuden. Absolutismi voi kyllä tarjota lohtua ja turvallisuuden tunnetta, aivan kuten ajatus maailmasta erillisestä, huolehtivasta Jumalastakin. Samalla se kuitenkin sisältää kestämättömiä sisäisiä ristiriitoja, joiden sivuuttamista James piti älyllisenä laiskuutena. Rationalismi kyllä kohdistaa kriittisen katseensa esimerkiksi arkiajattelun ongelmiin, mutta absoluutti näyttää olevan sille liian suuri kokonaisuus hahmotettavaksi.

James näki maailman pluralistisena, hetkestä hetkeen muodostuvana universumina, jossa olemassaolo ei ole valmiiksi tehtyä, vaan pikemminkin jotain tekeillä olevaa. Tällaisen maailman tutkimiseen sopii rationalismia paremmin radikaaliempirismi, joka ei sivuuta elävän elämän moninaisuutta, vaan ottaa sen tarkastelun alle koko runsaudessaan. Kaikessa epäselkeydessäänkin pluralistinen lähestymistapa on käytännöllistä suunnatessaan huomion siihen, mitä kokemuksessamme tapahtuu hetkestä hetkeen. Se ei sorru rakentamaan kokemuksen päälle puhtaiden geometristen muotojen ideaaleja, joita rationalistisen älyn on helpompi käsitellä.

Mystisten kokemusten merkitys

Jamesin näkökulmasta pluralistinen radikaaliempirismi oli myös henkisyydelle parempi liittolainen kuin rationalistinen idealismi. Koska rationalistinen ajattelu on abstraktia, se ei koskaan kykene saavuttamaan kokemuksen elävyyttä. James näki mystisten kokemusten psykologisen tutkimuksen tärkeänä osin juuri siksi, että niiden avaama laajempi perspektiivi ei vaadi tuekseen idealistisia rakennelmia. James näkökulmasta rationalistinen idealismi sijoittaa Jumalan jonnekin kauas kokemusmaailmamme ulottumattomiin, kun taas pluralistinen näkökulma tuo Jumalan arkiseen kokemusmaailmaamme.

James olikin yllättynyt siitä kuinka vahvasti absoluuttifilosofit tukeutuivat niin sanottuun ”laihaan” metodiin, jollaisena hän rationalismia piti, vaikka heillä oli selvästikin henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia taustallaan. ”Runsas” metodi oli Jamesille elävän elämän tutkimista kaikesta sen epäselkeydestä huolimatta. Jamesille uskonnolliset kokemukset olivat lupaava tutkimuskenttä. Ne tarjosivat älyllisten rakennelmien sijaan empiiristä todistusaineistoa ihmismielen voimavaroista ja mahdollisuuksista rakentaa elävä yhteys johonkin itseämme laajempaan kokonaisuuteen. Hän ei siis nähnyt moneutta dualistisena erottavana rakennelmana, vaan pikemminkin tarkempana kuvauksena siitä millaisten yhteyksien ja lomittumisten kautta olemassaolon kudelma rakentuu. Hänen ajatuksiensa kaikuja on helppo nähdä myös toisen pragmatistin, G.H.Meadin (1863-1931) sosiaalipsykologisissa teorioissa. Jamesin näkökulmaa voisi ehkä kutsua pluralistiseksi panteismiksi. Hänelle universumi oli aktiivinen, tekeytymässä oleva moneus ykseydessä.

Itseasiassa Jamesin jäsennys moneudesta ykseydessä muistuttaa joidenkin tantristen perinteiden filosofisia näkökulmia. Nämä perinteet eivät ole dualistisia, mutta eivät myöskään takerru absolutismiin. Sen sijaan ne pyrkivät aktiivisesti integroimaan ykseyden ja moneuden paradoksia tavallisen arjen elämän keskellä. Näiden perinteiden tutkimus on uskontotieteessä ottanut isoja harppauksia oikeastaan vasta viime vuosina, joten Jamesilla ei varmastikaan ollut käytettävissään kovinkaan näkemyksellisiä aineistoja näistä aiheista. Jos olisi ollut, hän olisi luultavasti tunnistanut näissä lähestymistavoissa vähintäänkin sitä runsasta ja elävää metodia, jota kaipasi rationalistisen idealismin dominoivaan maailmankuvaan.

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti, jungilainen coach ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2022) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnassa toimiville ihmisille ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin.