Tekoälymurros polttaa työntekijää molemmista päistä

Elämme aikaa, jossa asiantuntijan arvokkaimmasta pääomasta – huomiosta – käydään armotonta sotaa. Huomiotalous ja dopamiinikulttuuri ovat koukuttaneet meidät jatkuvaan ärsyketulvaan, jota digitaalisten alustojen algoritmit väsymättä ohjailevat. Nämä algoritmit sulkevat meidät tiiviisiin informaatiokupliin, joiden keskellä oman huomion hallinta, samoin kuin neutraalin tiedon löytäminen muuttuvat päivä päivältä haastavammiksi.

Dopamiinikulttuuri on ylistimuloinut mieltämme ja hajauttanut huomiotamme kasvavaan tahtiin jo parikymmentä vuotta. Mielemme on siis tottunut ympäristöön, jossa some ja jatkuvat notifikaatiot lypsävät dopamiinireseptoreitamme ja ohjaavat huomiotamme. Nyt tämä valmiiksi möyhitty mielen maaperä toimii alustana käynnissä olevalle tekoälymurrokselle, joka kiinnittyy juuri samoihin mekanismeihin.

Meneillään oleva tekoälymurros on psykologiselta dynamiikaltaan jotain sellaista, mitä emme ole tässä mittakaavassa työelämässä aiemmin nähneet. Näin sanoisin peilaten omaan laajaan työkokemukseeni organisaatiokehittäjänä, psykologina ja psykoterapeuttina.

Kyseessä ei ole vain teknologian päivitys, vaan pikemminkin todella vaativa testi ihmisen hermostolle, sillä tämä murros polttaa meitä poikkeuksellisen rajusti kahdesta suunnasta yhtä aikaa, jota kuvaan seuraavaksi Paul Gilbertin kolmen tunteiden säätelyjärjestelmän avulla.

Sokeria dopamiinijärjestelmälle

Toisessa päässä roihuaa valtava imu ja innostus. Mielen arkkitehtuurissa tätä kutsutaan draivijärjestelmäksi. Se on dopamiinivetoinen, tavoitehakuinen ja suorittamista rakastava tunteiden säätelyn järjestelmä.

Tekoälyn tuoma tuottavuuden kasvuloikka on tälle järjestelmälle puhdasta sokeria. Kun AI-työkalu, kuten Copilot tai Claude, generoi hetkessä sen koodin tai dokumentin, jonka naputteluun olisi ennen mennyt tunteja, aivot saavat välittömän palkinnon. Puhutaan "vibe-koodauksesta" – tilasta, jossa asioita syntyy ennätysvauhtia ja kitka tuntuu kadonneen. Tämä nopeiden onnistumisten kehä on uskomattoman koukuttava. Se ruokkii tunnetta siitä, että olemme jatkuvasti tuottavampia, nopeampia ja tehokkaampia. Draivijärjestelmämme käy ylikierroksilla pelkästä onnistumisen huumasta.

Bensaa stressijärjestelmälle

Samaan aikaan kynttilä palaa rajusti myös toisesta päästä. Koodauskäytännöt ja tiedonhallinnan työkalut vanhenevat nykyään kuukausissa, jopa viikoissa. Tämä aktivoi mielen vanhimman osan: uhkajärjestelmän.

Uhkajärjestelmän tehtävä on varmistaa selviytymisemme. Nyt se huutaa hälytystä. Pelkona ei välttämättä ole edes dystopia siitä, että tekoäly veisi työpaikkamme, vaan paljon raadollisempi arjen pelko: kehityksen kärryiltä putoaminen. Pelkäämme, että se kollega, joka osaa hyödyntää tekoälyä meitä sujuvammin, vie lopulta mielenkiintoisimmat projektit tai työpaikkamme.

Tämä jatkuva riittämättömyyden tunne ja pelko oman asiantuntijuuden vanhenemisesta pitää hermoston hälytystilassa. Kun uhkajärjestelmä on aktivoitu, näkökenttä kapenee. Skannaamme jatkuvasti AI:n kehitystä ja seuraavaa työkalua, joka täytyisi ottaa haltuun. Keskittyminen sirpaloituu selviytymistaisteluksi.

Loputon juoksukilpailu ja uupumuksen anatomia

Työelämän murroksissa on aiemminkin koettu pelkoa (esimerkiksi suurten irtisanomisten aikoina) ja huumaa (vaikkapa it-kuplan nousukiidossa). Mutta tekoälymurroksen erityispiirre on näiden kahden voiman, äärimmäisen dopamiinihuuman ja syvän kärryiltä tipahtamisen pelon, samanaikainen ja massiivinen aktivoituminen.

Kun yhdistämme draivijärjestelmää kiihdyttävän tuottavuusloikan ja uhkajärjestelmää ruokkivan pelon, lopputuloksena on valtava, usein ääneen lausumaton kilpailu työntekijöiden välillä. Syntyy kollektiivinen harha siitä, että kaikki muut juoksevat kovempaa. Jokainen yrittää maksimoida oman AI-avusteisen tuottavuutensa pysyäkseen turvassa, mikä taas nostaa koko tiimin (ja alan) vaatimustasoa entisestään. Loputtoman juoksukilpailun kierre on valmis.

Biologisesti katsottuna ihminen on tällöin tilassa, jossa painamme autossa yhtä aikaa kaasua ja jarrua pohjaan. Moottori huutaa punaisella, mutta mihin olemme oikeastaan menossa?

Missä on tilaa hengittää?

Kun mielen resurssit jaetaan miltei täysin draivi- ja uhkajärjestelmien kesken, kolmas ja asiantuntijatyön kannalta kaikkein kriittisin järjestelmämme nääntyy nälkään. Tämä on rauhoittava järjestelmä. Se on mielen tila, jossa koemme turvaa, näemme laajoja kokonaisuuksia, kykenemme aitoon empatiaan ja yhteyteen muiden ihmisten kanssa, sekä luomme eettisiä ja kestäviä ratkaisuja. Tälle alueelle tekoäly ei yllä, ja juuri siksi se on inhimillisen asiantuntijuutemme arvokkain ydin.

Miten sitten siirtyä takaisin tähän elintärkeään, rauhoittavaan tilaan, kun ympäröivä maailma ja teknologia piiskaavat meitä jatkuvaan valmiustilaan?

Vastaus ei löydy siitä, että juostaan vielä lujempaa, vaan pysähtymisestä.

Viime vuosina mindfulness on tullut rytinällä tietotyöhön ja asiantuntijayhteisöihin. Tämä ei ole sattumaa, eikä pelkkä hyvinvointitrendi, vaan pikemminkin biologinen vastareaktio. Ylistimuloitu järjestelmämme kaipaa luonnostaan paluuta tilaan, jossa voimme nähdä selkeän kokonaiskuvan ja oman paikkamme maailmassa ilman jatkuvaa suorittamisen painetta tai pelkoa riittämättömyydestä.

Mindfulness on pohjimmiltaan järjestelmämme manuaalista ohjaamista. Se on taitoa tunnistaa, milloin draivi- ja uhkajärjestelmä ovat ottaneet vallan, ja kykyä siirtää tietoisesti huomio ainutkertaiseen nykyhetkeen. Pysähtyminen aktivoi rauhoittavan järjestelmän, jolloin voimme hellittää otetta mailasta ja antaa tilaa pelkälle olemiselle. Tästä turvallisesta tilasta käsin syntyvät kestävimmät ratkaisut ja syvin asiantuntijuus.

Asiantuntijatyössä on menossa suuri murros, joka koskettaa meitä kaikkia, eikä sen vaikutuksia osaa ennustaa tarkasti kukaan. Tällaisen jatkuvan muutoksen keskellä tärkeintä on rakentaa riittävä turva sisällemme ja ympärillemme, jotta voimme tehdä selkeällä mielellä kestäviä ratkaisuja tärkeissä asioissa.

Mitä tapahtuisi, jos ottaisit vibe-koodauksesta pienen tauon, katsoisit ulos ikkunasta ja hengittäisit syvään muutaman kerran? Et miettisikään seuraavaa ongelmaa tai tavoitetta, jonka syötät AI:lle ratkaistavaksi, vaan omaa itseäsi kokonaisvaltaisesti ja rehellisessti. Kuka sinä olet juuri nyt, ilman titteleitä ja CV:tä, ja mikä elämässäsi on oikeasti tärkeää?

Kirjoittaja Ari-Pekka Skarp on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka tekee väitöstutkimusta nondualismista. Ari-Pekan teos Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto (Basam Books, 2023) on syvällisiä oivalluksia herättelevä selviytymisopas kaikille nykyajan digi-yhteiskunnan ihmisille, ja se löytyy myös äänikirjana. Tutustu myös Ari-Pekan isännöimään suosittuun Mielen laboratorio -podcastiin sekä verkkokurssiin Mindfulness Survival Kit, joka auttaa rakentamaan yksilöllisiä harjoituspolkuja meditaatioon ja vähentämään haittavaikutuksia.