Tietoisuushygienia

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

brain-hygieneNykyään tiedetään, että omasta hygieniasta huolehtiminen on yksi tärkeimmistä keinoista pysyä terveenä. Käsienpesu ennen ruokailua ja WC:n jälkeen on nykyajan ihmiselle itsestäänselvyys, samoin suihkussa käynti ja saunominen. Näin pidetään huoli siitä, etteivät taudit leviä tarpeettoman helposti. Hampaiden harjaus aamuin illoin ja xylitol-pastilli ruokailun jälkeen ovat hyviä keinoja torjua hampaiden reikiintymistä. Nämä toimet eivät ole pelkästään oman terveyden kannalta välttämättömiä, vaan lisäksi osoittavat huomaavaisuutta muita kohtaan.

Nykyään naureskellaan 1800-luvun ihmisten hygieniatottumuksille. Roskat ja jätteet viskattiin vain ikkunasta kadulle tai katuojaan, kylvyssä käytiin ehkä muutaman kuukauden välein, jos silloinkaan. Käsienpesu oli lienee lähes tuntematon käsite ylipäänsä. Tuohon aikaan ajatus tautien torjumisesta peseytymisen avulla tuntui epäuskottavalta ja naurettavalta. Kenellä nyt olisi aikaa ja mahdollisuuksia kylpeä kuukausittain, saatikka sitten joka viikko. Ja mihin ne jätteet viskaisi jos ei katuojaan? Bakteeriteoriaa pidettiin aluksi humpuukina tai scifinä.

Tietoisuushygienia

Olen viime aikoina mietiskellyt sellaista perustyöskentelyä oman tietoisuuden parissa, joka olisi ihmiselle samalla tavalla hyödyllinen kuin päivittäinen suihku, käsienpesu ja hampaiden harjaus. Mikäli ihmiskunta saa jatkaa kasvua ja kehittymistään vielä pari vuosisataa, epäilemättä silloin naureskellaan nykyajan ihmisten tietoisuustaidoille. Muistellaan, miten ihmiset eivät kiinnittäneet omaan mielentilaansa juuri mitään huomiota, sen kuin vain menivät tilanteesta toiseen reaktiomoodissa. Jos sattui olemaan negatiivisten tunteiden vallassa, annettiin vain näiden tunteiden tarttua ystäviin, perheenjäseniin, työkavereihin ja satunnaisiin vastaantulijoihin. Karkeimman tasoinen huono käytös suodatettiin pois, mutta muutoin annetaan tunteiden muokata vuorovaikutusta elekielen, äänensävyjen, kasvonilmeiden ja muiden reittien kautta.

Nykyään käsihygienia on useita kertoja päivässä toistuva luonnollinen toiminto. Tietoisuushygieniasta voi hyvinkin tulla samanlainen toistuva toiminto, jota aletaan pitämään itsestäänselvyytenä. Mitkä sitten olisivat tilanteita, joissa tällainen tietoisuushygienia olisi paikallaan?

Ajattelisin, että selkeitä kohtia päivässä tietoisuustyöskentelylle ovat tietysti aamu- ja iltatoimet. Samalla tavalla kuin hampaat harjataan ennen ihmisten ilmoille lähtöä, kannattaisi omaa tietoisuuttakin selkeyttää vuorovaikutuskelpoiseksi. Toisin sanoen voisi kiinnittää huomiota siihen, ettei lähde liikenteeseen väärällä jalalla. Ja päivän päätteeksi tietysti kannattaa ravistella pahimmat roskat pois mielestään ennen nukkumaanmenoa

Käsihygienia puolestaan on tärkeää tilanteissa, joissa käsitellään likaantuneita asioita tai kun tarkoitus on esimerkiksi alkaa laittamaan ruokaa. Samalla tavalla tietoisuutta kannattaisi hieman selkeyttää tunnekuormittavien tilanteiden jälkeen, tai ennen tärkeitä tapaamisia. Tällä tavalla voitaisiin ehkäistä negatiivisten vuorovaikutuskuvioiden tarpeetonta leviämistä ympäristöön. Tämä koskee myös sosiaalista mediaa, joka lienee jossain muodossa yhä vahvempi tulevaisuudessakin.

Hygieniaharjoitukset

Päivittäisen tietoisuushygienian voisi rakentaa vaikkapa seuraavalla tavalla. Kuvattujen harjoitusten on tarkoitus kestää vain minuutin tai pari, harjoituksen myötä jopa vähemmänkin aikaa.

1) ”Aamutoimet”: Heti heräämisen jälkeen, mieluiten jo ennen muiden perheenjäsenten tapaamista, muistuta mieleesi kuka ja missä olet. Keskity hetkeksi näköhavaintoihisi, kuuloaistimuksiin ja kehosi tuntemuksiin. Millaisia muotoja ja valoja näet, millaisia ääniä kuulet? Miltä kehosi tuntuu? Mieti sitten hetki perhettäsi ja laajempaa ihmiskuntaa, jonka osa olet. Mitä haluat omalta osaltasi tehdä, jotta tästä päivästä tulee hyvä? Pyri pitämään tätä tehtävää mielessäsi eräänlaisena ”kompassina” päivän tulevissa tapahtumissa.

2) Tietoisuushygienia ennen tapaamista: Kun jokin tiedossasi oleva tärkeä (onko muunlaisia?) tapaaminen lähestyy, pysähdy hetkeksi kehosi äärelle. Seuraa hengityksesi liikettä sisään ja ulos. Pyri huomaamaan miten vireystilasi hieman kohoaa sisäänhengityksellä ja miten se jälleen tasoittuu uloshengityksellä. Huomaa millaisia tunteita ja niihin liittyviä ajatusprosesseja tuleva tapaaminen sinussa herättää. Onko seassa sellaisia päivän aiemmista tilanteista jäänyt tunteita, jotka eivät oikeastaan liity tulevaan tapaamiseen? Anna sisäänhengityksen nostattaa mieleesi positiiviset mahdollisuudet, joita tapaaminen sisältää. Anna uloshengityksen puolestaan tyynnyttää niitä ylimääräisiä jännitteitä, jotka eivät tähän tapaamiseen liity.

3) Tietoisuushygienia tunnekuormittavan kohtaamisen jälkeen (koskee myös somea!): Kun huomaat itsessäsi kiihtymystä, väsymystä tai negatiivista kuohuntaa jonkin tilanteen tai kohtaamisen jälkeen, siirry hetkeksi tarkastelemaan kehossasi ilmeneviä tuntemuksia. Kerää huomiosi ja anna sen kulkea kehollasi ja rekisteröidä erilaisia tuntemuksia. Näitä voivat olla esimerkiksi ilman lämpötila, kehon oma lämpötila, kosketus, pistely, kutina, syke, jne. Siirrä sitten huomio tunteisiisi. Millä kehosi alueella ne ilmenevät tai mille alueelle niitä sijoittaisit? Muistuta itseäsi siitä, että nämä tunteet liittyvät juuri kokemaasi tilanteeseen. Anna tunteiden olla sellaisia kuin ne ovat, sillä niiden tarkoitus on antaa merkityksiä kokemuksillesi. Muista kuitenkin, ettei niiden tarvitse välittyä kaikkiin päivän tapahtumiin ja kohtaamisiin.

4) ”Iltatoimet”: Ennen nukkumaanmenoa on hyvä karistella päivän tomut mielestä. Pysähdy hetkiseksi palauttamaan mieleesi päivän tapahtumia ja kohtaamisia. Siirry sitten miettimään millaisia tunteita näihin tilanteisiin on liittynyt? Huomaa, miten tunteet ovat osoittaneet tilanteiden merkityksiä sinulle itsellesi ja mahdollisesti muille ihmisille. Siirrä huomiosi sitten kehosi tuntemuksiin ja hengitykseen. Anna sisäänhengityksen tuoda energiaa kehosi kaikille alueille ja uloshengityksen tyynnyttää niillä ilmeneviä jännitteitä.

Edellä kuvatut lyhyet hygianiaharjoitukset voivat auttaa rakentavan vuorovaikutuksen edistämisessä, mutta parhaan tuloksen kannalta tietoisuustaitojen kehittämiseen olisi hyödyllistä käyttää enemmänkin aikaa. Esimerkiksi liikuntasuositusten mukainen vähintään 30 minuuttia kestävä yhtäjaksoinen harjoitus 3 kertaa viikossa voisi olla hyvä suositus tietoisuustaitoharjoitteisiinkin. Ruokaympyrän tavoin harjoituksiin voisi kuulua myötätunnon, tarkkaavuuden ja selkeän ymmärryksen kehittämistä. Noista harjoituksista tarkemmin ehkä myöhemmin…

Advertisement

Poluton polku – käsitteisiin koteloituminen (1.4)

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

Lingpan runon neljäs säe osoittaa jälleen kerran mielen luontoon avaruuden kaltaisena elementtinä, johon ei voi tarttua käsitteellisten työkalujen avulla:

Mieli itsessään, alkuperältään puhdas, on kuin avaruus.
Niin kauan kuin etsit sitä käsitteellisin työkaluin,
olet kuin ötökkä koteloimassa itseään omaan sylkeensä –
Pakkomielteessäsi käännät selkäsi sille, mikä on todella merkityksellistä.
Kuinka kuluneita teidän täytyy olla, te kuuntelijat, kaiken hylkäämisestä!

Säe toistaa jo ensimmäisessä säkeessä esiin tuodun ajatuksen siitä, että käsitteellisten työkalujen avulla ei voida saada kiinni sellaista, joka ei käsitteiden raameihin mahdu. Säkeen ensimmäinen rivi tekee kuitenkin pienen lisäyksen; Lingpa esittää mielen olevan alkuperältään puhdas. Mitä tämä tarkoittaa? Se voi osoittaa siihen, että käsitteellisten lähestymistapojemme vuoksi hämmennämme ja sekoitamme jotain sellaista, joka pohjimmiltaan on täysin selkeää ja puhdasta. Mielen luonto ei vaadi sanallistamista, ei mitään lisäyksiä tai minkään riisumista. Kaikki yritykset vangita mieltä käsitteisiin johtavat vain lisääntyvään sekaannukseen.

Lingpa vertaa käsitteiden ansaa ötökkään, joka koteloi itsensä omaan sylkeensä. Sylki on ötökästä itsestä lähtöisin, eikä se siten voi vangita avaruutta itseensä, se voi oikeastaan vangita vain itse ötökän sisäänsä. Samalla tavalla mekään emme voi kielestä nousevin käsittein vangita sellaista, joka on kielestä riippumatonta. Vaikka kuinka taitavasti asettelemme sanojamme ja rakennamme käsitteellisiä pilvilinnoja, joiden tarkoituksena on koteloida mieli sanalliseen muotoon, emme siinä voi onnistua. Sen sijaan päädymme kutomaan koteloa itsellemme sitä edes huomaamattamme. Kuvittelemme ehkä saaneemme käsitteellisten työkalujen avulla mielen hallintaamme ja rakennamme siitä oppirakennelman, jota saarnaamme itsellemme ja muille. Tämä rakennelma on kuitenkin vain illuusio, joka syntyy siitä, että olemme itse kietoutuneet tukevasti ja turvallisesti luomiemme käsitteiden sisään. Erehdymme pitämään koteloamme avaruutena, sillä emme voi enää havaita mitään muuta kuin tuon meitä ympäröivän käsitteiden kotelon. Mieltä itsessään ei käsitteistämme löydy, mutta emme sitä huomaa.

Lingpa myös kertoo, miten käsitteiden kutominen muodostuu meille pakkomielteeksi. Koska koemme käsitteet turvaksemme, emme enää suostu kohtaamaan maailmaa kotelon ulkopuolella. Käännämme selkämme kaikelle sille, joka uhkaa koteloitumistamme omaan sylkeemme. Tämä on traagista, sillä samalla käännämme selkämme kaikelle todella merkitykselliselle. Käännämme selkämme rajattomalle avaruudelle, joka tarjoaisi loputtomasti mahdollisuuksia vapauteen. Pakkomielteenämme kuitenkin on tuon rajattoman rajoittaminen oman rajoittuneen käsityskykymme ahtaisiin raameihin. Toimimme kuin tähtitieteilijä, joka pyrkii piirtämään avaruudelle rajat, jotta voisi niiden avulla määrittää sen sijainnin. Lopulta päädymme vain koteloimaan oman ajattelumme tiukkaan verkkoon, jonka sisällä ei ole tilaa liikkua.

Säkeen viimeinen rivi kertoo, miten käytännössä joudumme lopulta hylkäämään kaiken todella merkityksellisen. Käsitteiden koteloomme ei nimittäin mahdu mitään muuta kuin kotelo itse; todellisuuden nähdäksemme joutuisimme leikkaamaan kotelomme auki. Tässä pakkomielteisessä itsesuojelussamme ajaudumme ehkä hakemaan turvaa valmiista uskonnollis-filosofisista oppirakennelmista, pyrkien vahvistamaan linnoitustamme oppineiden puheita kuunnellen. Tämä on kuluttava ja uuvuttava polku, joka vaatii jatkuvaa silmien ummistamista kaikelle sille, mikä on ristiriidassa käsitteellisten rakennelmiemme kanssa.

Lingpan runon neljännestä säkeestä voi ehkä kuitenkin löytää myös mahdollisuuden. Koteloituminen on ötökän luonnollisen elämänkaaren vaihe, jonka tehtävä on valmistaa ötökkää metamorfoosille, kokonaisvaltaiselle transformaatiolle. Kotelo on suoja, jonka sisällä toukka kehittyy joksikin muuksi. Lopulta kotelosta murtautuu ulos kaunis perhonen, joka levittää kauniit siipensä, avautuen tuulten vietäväksi. Ehkäpä käsitteisiin koteloituminenkin on vain harjoituksen vaihe, joka on tarkoitus ylittää? Ehkä käsitteiden polkua kulkiessamme todellakin rakennamme koteloa joka mahdollistaa muutoksen? Ja kenties lopulta oivalluksemme murtaa käsitteelliset rakennelmat ja tulemme vapaiksi levittämään siipemme ja kohoamaan tuulen vietäviksi…

Siispä: Näe, miten koteloit itseäsi käsitteiden turvalliseen verkkoon; millaisten oppirakennelmien varassa pyrit itseäsi ja maailmaa ymmärtämään. Havaitse, miten nopea olet kääntämään selkäsi kaikelle koteloitumistasi uhkaavalle todellisuudelle ja miten kuluttavaa tämä kaiken hylkäämisen prosessi on. Tunnustele, oletko jo levännyt muodostamassasi kotelossa riittävän pitkään vai joko olisi aika murtautua ulos?

Poluton polku – luonnollinen polku (1.3)

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp
Lingpan runon aiemmissa säkeissä luodaan yleistä kontekstia ja esitellään joitain käsitteitä. Vasta kolmannessa säkeessä otetaan ensimmäisen kerran kantaa erilaisiin muodollisiin lähestymistapoihin.

(1.3) Millaista on, kun käännät selkäsi luonnolliselle polulle?
Koska olet viehättynyt erheellisistä uskomuksista,
puritaaninen harjoituksesi on heikko,
pohjautunut kun on, johonkin virheelliseen metafyysiseen teoriaan –
Kuinka reaktiivisia olettekaan, te järjettömät äärimmäisyyksien tavoittelijat!

Säe alkaa kysymyksellä, joka nostaa esiin luonnollisuuden. Tämä on jälleen uusi käsite, jota ei oikeastaan millään tavalla avata. Itseasiassa luonnollisuutta ei voikaan mahduttaa sanojen ja käsitteiden muottiin, sillä se menettäisi olemuksensa ja muuttuisi jonkinlaiseksi metafyysiseksi teoriaksi. Lingpa ottaakin säkeessä strategiakseen negaatioiden esittelyn – hän ei kerro mitä luonnollinen polku on, vaan sen mitä se ei (ainakaan) ole.

Hän kertoo, mitä selän kääntäminen luonnolliselle polulle tarkoittaa. Se tarkoittaa jonkinlaiseen metafyysiseen teoriaan takertumista, joka väistämättä johtaa erilaisiin virheellisiin uskomuksiin. Metafyysinen teoria pyrkii kuvaamaan maailman ja oman itsen todellisuutta. Tähän teoriaan pohjautuen meditaation harjoittaja luo erilaisia metodeja ja pyrkimyksiä. Puritaaninen harjoitus viittaa juuri ajatukseen jostain täydellisestä maailmanjärjestyksestä, jota kohden harjoittaja pyrkii. Puritaaninen ihminen pitää itseään virheellisenä ja epätäydellisenä, hän pyrkii jatkuvasti korjaamaan ja parantamaan puutteitaan.

Esimerkkinä metafyysisestä teoriasta voisi pitää oikeastaan mitä tahansa teoriaa, joka yrittää kuvata todellisuutta käsitteellisesti. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, Lingpa itsekin myöntää ensimmäisessä säkeessään olevansa samassa käsitteiden ansassa kuin muutkin ihmiset. Avain on kuitenkin tiedostamisessa. Emme näe toimintamme järjettömyyttä, niitä erheellisiä uskomuksia joihin pyrimme harjoitustamme ripustamaan. Sokea teorian tuijottaminen johtaa utopistiseen täydellisyyden tavoitteluun. Kuvittelemme, että äärimmäisten ponnistelujen kautta voisimme saavuttaa teoreettisen ideaalin. Tämän vuoksi harjoitus on jatkuvaa reagointia ja suunnan korjaamista.

Jos meditaatioharjoituksemme on vaikkapa hengitykseen keskittymistä, pyrimme jatkuvasti olemaan läsnä hengityksessämme. Jokainen ajatuksen harhautuminen tai keskittymisen herpaantuminen on epäonnistuminen, jonka pyrimme välittömästi korjaamaan. Emme ole tyytyväisiä harjoitukseemme ennen kuin se on täydellisessä hallinnassa, emmekä silloinkaan, sillä aina on parannettavaa. Tavoite on aina jossain sellaisessa, jota emme voi vielä saavuttaa. Emme edes ymmärrä täysin sitä teoreettista kehystä, johon olemme harjoituksemme pohjanneet. Kuvittelemme esimerkiksi polun päämäärän olevan täydellistä mielen hallintaa, josta virheetön keskittymiskyky olisi osoitus. Samalla käännämme selkämme sille mikä on luonnollista, epäluonnollisesta ideaalista tulee metafyysisen teoriamme ydin. Harjoituksestamme tulee oman itsen virheellisyyksien pakkomielteistä poistamista.

Samalla harjoituksemme on väistämättä heikko. Voi olla, että keskittymiskykymme todellakin kehittyy, mutta samalla eristäydymme omasta itsestämme. Rakennamme kuvan ideaalisesta itsestä, johon pyrkiminen vaatii jatkuvaa työtä. Samalla ajaudumme huomaamattamme kauemmas siitä ideaalista jonka olemme rakentaneet. Emme hallitse mieltämme, sen sijaan harjoituksemme on jatkuvaa reagoimista omiin erheellisiin uskomuksiimme siitä, miten kokemuksemme ja toimintamme eroaa puritanistisesta utopiastamme. Harjoituksemme on itseään toistava ennustus, joka vahvistaa käsitystämme omasta epätäydellisyydestämme, jota harjoitusmetodien tulisi korjata.

Runon ensimmäinen säe on kysymys ja sellaisenaan sitä voi kenties pitää kutsuna:

Tarkastele meditatiivisen työskentelysi keskellä millaisia vaatimuksia olet itsellesi asettanut, millaisiiin uskomuksiin nuo vaatimukset pohjautuvat ja millainen maailmankatsomus noiden uskomusten pohjalta löytyy.

Poluton polku – Tiedostamattoman ajattelun verkko (1.2)

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp
Ensimmäisessä säkeessä Lingpa osoitti mielen ja tietoisuuden paradoksin. Avaruuden metaforalla hän avasi ymmärrystä tietoisuuden luontoon. Samalla hän kertoi, etteivät esimerkit voi osoittaa tietoisuutta, mutta siitä huolimatta hän pyrkii valaisemaan joitain avainkohtia käsitteiden metodilla.

Toinen säe kuuluu:

(1.2) Millaista on, kun köyhällä miehellä 
on mittaamattoman arvokas aarre kotonaan,
mutta hän ei tiedä sitä? Aivan kuten hän pysyy köyhänä,
sinä pysyt kiedottuna tiedostamattoman ajattelun verkkoon –
Kuinka sydäntä särkevää, te olennot, tietämättöminä samsarassa!

Köyhä mies viittaa vanhojen viisausperinteiden tarinoihin. Näissä inhimillisen kärsimyksen turhuus tuodaan esiin vertauskuvilla kerjäläisestä, joka ei tiedä omistavansa suuria rikkauksia. Kerjäläinen saattaa olla tarinassa rikkaan miehen poika tai sitten hänen talonsa alle tai puutarhaansa on kätketty aarre, josta hän ei ole tietoinen. Paulo Coelhon kuuluisa teos ”Alkemisti”, on juuri tähän teemaan sovitettu kertomus itsensä kadottamisesta ja löytämisestä.

Toinen säe kuvaa jälleen uutta käsitettä – tiedostamatonta. Samalla tavalla kuin tarinoiden rikas mies elää köyhän elämää tietämättömänä omasta todellisesta varallisuudestaan, me kaikki elämme elämäämme tiedostamatta sen koko potentiaalia.

C.G. Jung (1875-1961) popularisoi tiedostamattoman käsitteen omassa laajassa työssään psykiatrian ja psykoanalyysin parissa. Freudista poiketen Jung ei ajatellut tiedostamatonta yksilön mielen sisäisenä piilotajuntana, johon ihminen sysää kaiken torjutun. Sen sijaan hän näki tiedostamattoman paljon laajempana elementtinä, joka sisältää myös yliyksilöllisiä elementtejä. Jung puhui esimerkiksi arkkityyppisistä elementeistä, jotka ovat kollektiivisesti jaettuja, mutta siitä huolimatta yksilöille tiedostamattomia. Reittimme näiden arkkityyppien jäljille kulkee Jungin mukaan symbolien kautta. Symbolit ilmentyvät ihmisille esimerkiksi unina, mielikuvina ja erilaisina häiriöinä, joiden syytä emme tunnista. Vaikka emme voi havaita arkkityyppisiä rakenteita, ne vaikuttavat valtavasti siihen miten ajattelemme ja toimimme. Arkkityyppiset vaikutukset ovat myös usein hallitsemattomia, sillä emme osaa havaita tai tarttua niihin. Arkkityypit ovat tiedostamattomia rakenteita, verkkoja, joihin elämämme on sidoksissa.

Jung näki, että ihmiset voivat kuitenkin laajentaa tietoisuuttaan myös aiemmin tiedostamattomille alueille. Niinpä erilaisia symboleja voi käyttää suuntaviittoina sille, mihin suuntaan meidän olisi itseämme kehitettävä. Tällä tavalla aiemmin tiedostamattomat ajattelu- ja toimintatavat voivat muuttua ainakin osittain tietoisiksi. Silloin ne eivät enää häiritse ja hallitse elämäämme, vaan muuntuvat osaksi tietoista minäämme. Aiemmin hallitsemattomat elementit voivatkin muuntua voimavaroiksemme.

Lingpan runo osoittaa, miten meillä kaikilla on tiedostamaton puolemme, joka on kuin kotiimme piilotettu aarre. Niin kauan kuin kieltäydymme kääntämästä katseemme ja etsintämme omaan mieleemme, elämme kuin kerjäläiset, kiedottuina tiedostamattoman ajattelun verkkoihin. Me luulemme itse ajattelevamme ja toimivamme, mutta Yrjö Kallisen (1886-1976) sanoja lainataksemme ”emme ajattele itse, vaan yhteiskunta ajattelee meissä”. Olemme samsaran unessa, tietämättömiä siitä potentiaalista jonka jo omaamme.

Tämän oivalluksen kautta nousee myös myötätunto kaikkia niitä olentoja kohtaan, jotka vaeltavat kuin kerjäläiset turhan kärsimyksen keskellä. Ei tarvitsisi kuin ottaa lapio kouraan ja vähän kaivaa pihakoivun juurelta löytääkseen aarteen. Sen sijaan valitsemme elämän harhan vallassa, takertuneina tiedostamattomaan ajatteluun, kerjäten ruokaa ja suojaa, voimattomina auttamaan itseämme ja toisiamme. Sydäntä särkevää, totta tosiaan.

Lingpa näyttäisi viittaavan runon tässä säkeessä myös myötätuntoon, joka voisi olla avain oman potentiaalin löytämiseen. Ehkä kärsimys on symboli, joka osoittaa meille jotain tiedostamatonta, josta olisi tärkeää tulla tietoiseksi? Ehkä kohtaamamme kärsimys on tienviitta, joka osoittaa kohti aarteen kätköpaikkaa?

Kärsimykset ja vastoinkäymiset voivat olla harjoitus. Tutki siis kohtaamaasi kärsimystä tarkoin ja katso mihin suuntaan se osoittaa, mihin suuntaan sinun tulisi kasvaa, missä suunnassa kätketyt voimavarasi ovat.

Seuraavissa säkeissä Lingpa havainnollistaa millaisiin tiedostamattomien ajatusten verkkoihin erilaisten muodollisten lähestymistapojen seuraajat ovat tietämättään kietoutuneet.

Poluton polku – Mieli on kuin avaruus (1.1)

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp
Escher, Sky & Water I, woodcut, 1938

Minua ovat jo pitkään kiehtoneet erilaiset kielen ja käsitteiden ”tuolle puolen” osoittavat lähestymistavat meditaatioon. Toisin sanoen lähestymistavat, jotka eivät pyri rajoittamaan kokemusta ja toimintaa ennalta ymmärrettyjen käsitteiden kautta, vaan antavat tilaa tuntemattomalle. Näistä esimerkkeinä ovat mm. tiibetiläinen dzogchen, zeniläinen shikantaza, J.Krishnamurtin ”valikoimaton tietoisuus” ja Springwater Centerin ”meditatiivinen tutkimus”.

Oma meditaatiopolkuni alkoi juuri eräänlaisesta non-dualistisesta oivalluskokemuksesta ja kenties sen vuoksi vuosien varrella kokemukset, joita on hankalaa tai jopa mahdotonta pukea selkeästi sanoiksi, ovat tuntuneet merkityksellisimmiltä.

Viime aikoina olen lueskellut Ken McLeodin kirjaa ”Trackless Path”, jossa hän kommentoi vanhaa tiibetiläistä runoa ”Paljastuksia alati läsnäolevasta hyvästä”. Runo on osa laajempaa kirjoitusta nimeltään ”Sydänpisara-sykli”, jonka on kirjoittanut mestari Jigme Lingpa 1700-luvulla. Runo on sarkastinen ja myös itseironinen kritiikki erilaisille muodollisille lähestymistavoille meditaatioon.

Aikomuksenani on tässä kirjoituksessa astua (väistämättä liian) suuriin saappaisiin ja pohdiskella runon säkeitä oman kokemukseni valossa. Ehkäpä kommentaareista on hyötyä ja/tai huvia muillekin ”poluttoman polun” rämpijöille. Tässäpä siis ensimmäinen säe otsikoineen:

Kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa

(1.1) Kerran ymmärrettynä, mieli itse on kuin avaruus.
Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.
Samalla tavalla, esimerkit eivät todella voi osoittaa tietoisuutta.
Silti tukeudun sellaisiin metodeihin valaistakseni avainkohtia.

Lingpa aloittaa runonsa esittelemällä muutaman välttämättömän avainkäsitteen, joita ilman runoa ei syntyisi. Voimme kommunikoida kirjallisesti vain sanojen ja käsitteiden kautta. Tämä on ongelmallista silloin, kun pyritään osoittamaan sellaiseen joka ei mahdu käsitteiden raameihin. Tällaisessa tilanteessa ei voi oikeastaan muuta kuin tehdä ristiriita reilusti näkyväksi.

Lingpa puhuu mielestä ja tietoisuudesta. Säkeestä ei käy ilmi ovatko nämä yksi ja sama asia, vaiko kaksi erillistä käsitettä. Joka tapauksessa molemmat käsitteet ovat paradoksaalisia; niitä ei voi suoraan selittää, eikä niihin voi osoittaa esimerkein ja viittauksinkaan. Lingpa käyttää tämän paradoksin paljastamiseen apuvälineenään helpommin tarkasteltavissa olevaa käsitettä ”avaruus”. Avaruus on jotain, joka ympäröi ja läpäisee kaiken. Avaruutta itsessään ei kuitenkaan voi tarkastella. Sen olemassaolo perustuu jonkin tarkasteltavissa olevan puuttumiseen. Oletamme jonkin olemattoman, jonka täytyy tarjota tilaa olevaiselle.

Eräs zeniläinen sanonta puhuu sormesta, joka osoittaa kuuhun, mutta ei itse ole kuu. Jos koetat osoittaa sormellasi koiralle muutaman metrin päässä olevaa keppiä, palloa tai vaikka herkkupalaa, huomaat koiran tuijottavan kiinteästi vain sormeasi – se ei ymmärrä sormen olevan symbolinen viittaus jonnekin. Samalla tavalla ihmiset erehtyvät katsomaan sormea, vaikka sen tarkoitus on vain osoittaa kuuhun. Lingpa menee runossaan kuitenkin vielä pidemmälle. Hän sanoo, ettei esimerkein voi ylipäänsä osoittaa tietoisuutta. Niinpä ihminen erehtyy väistämättä. Hän erehtyy luullessaan sormea kuuksi ja hän erehtyy seuratessaan sormen viittausta kuuhun. Sormi osoittaa kuuhun, mutta vain koska sen on pakko osoittaa johonkin. Perimmäinen tarkoitus on paljastaa itse avaruus, mutta siihen ei sormen symbolinen kapasiteetti riitä. Avaruutta ei voi paljastaa; avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus. Tämä on siis ensimmäisen säkeen luoma dramaattinen alkuasetelma runolle.

Lingpa tarttuu mahdottomaan tehtävään. Hän pyrkii esittämään jotain tietoisuudesta ja mielestä, vaikka hyvin tietää tehtävän epäonnistuvan. Runon otsikkona on ”kahdeksan käsitteellistä lähestymistapaa”. Tämä viittaa hänen edustamansa tradition yhdeksään erilaiseen lähestymistapaan, joista kahdeksan ensimmäistä nojaa muodollisiin opetuksiin ja yhdeksäs mielen suoraan ymmärrykseen ilman metodeja ja käsitteitä. Myöhemmissä säkeissä Lingpa osoittaa jokaisen käsitteellisen lähestymistavan heikkouksia, mutta itseironisesti joutuu myöntämään ensimmäisessä säkeessä itsekin olevansa samassa käsitteiden ansassa.

Ensimmäisen säkeen tarkoitus on paljastaa tietoisuuden paradoksi ja samalla myöntää, ettei se ole sanojen ja käsitteiden avulla ratkaistavissa. Silti paradoksin itsensä paljastaminen voi jo itsessään avata jotain. Avaruus, mieli ja tietoisuus ovat ratkaisemattomia arvoituksia, joita ei voi käsitteellisten metodien avulla selventää. Tämän paradoksin voi vain tehdä näkyväksi ja antaa sen ratkaista itse itseään, kuten häntäänsä syövä käärme, ouroboros. Lingpa myös näyttää vihjaavan, että avaruus voisi toimia avaimena, joka valaisee myös mielen ja tietoisuuden paradoksia.

Anna siis mielesi levätä, askarrella ja rentoutua tässä lauseessa: Avaruuden luonto on, ettei ole olemassa mitään joka olisi avaruus.

Kaaos ja kompleksisuus mielen voimavaroina

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageEdellisessä postauksessa kirjoitin flown merkityksestä ihmisen onnellisuudelle ja hyvinvoinnille. On helppoa mennä äärimmäisyyksiin ja ajatella, että jos kaikki ihmisen toiminta saataisiin muutettua virtauskokemuksia tuottaviksi olisi tässä avain ikuiseen onneen. Eräänlaisen henkisen supersankarin tavoin ihminen olisi tällöin jatkuvasti 100% läsnä kaikessa toiminnassaan; huomio ei herpaantuisi koskaan eikä ajatuksiin pääsisi luikertelemaan negatiivisuutta tuottavia murheita menneisyydestä tai tulevasta; kaikki toiminta olisi optimaalista hyvää oloa ja psyykkistä kasvua tuottavaa. Tämähän on itse asiassa se monien hengellisten traditioiden päiväuni, josta vanhat sankaritarinat kertovat.

Jos kokonaisvaltainen ja jatkuva flow todella olisi ratkaisu inhimillisen kärsimyksen poistamiseen, mikseivät ihmiset yksinkertaisesti ole kehittyneet ”flow-koneiksi”? Vastaus on itseasiassa aika yksinkertainen. Flow itsessään on vain toimintaan liittyvä kokemus ja tuo toiminta voi olla hyvinkin monenlaista. Ihminen voi kokea flowta sairaalan leikkaussalissa vaikeita kirurgisia toimenpiteitä suorittaessaan, mutta yhtä lailla myös kaupungin liikenteen seassa 150km/h nopeudella moottoripyöräillessään (kuten ”getaway from xx”-videoista olemme saaneet nähdä). Flowta on valjastettu myös armeijoiden käyttöön, jolloin esimerkiksi erilaisten mietiskelyharjoitusten koulimat samurait ovat voineet tappaa tehokkaasti vastustajiaan ”ei-mielen” tilassa ilman pelon tai harkinnan optimaalista toimintaa heikentävää vaikutusta.

Flow itsessään on siis sillä tavalla neutraali käsite, ettei se erottele toiminnan eettisiä tai pitkän ajan seurauksiakaan. Tietokonepeliä pelatessaan voi kokea flowta ja psykologista kasvua pelitaitojen kasvun myötä, mutta pitkällä tähtäimellä jatkuva pelaaminen saattaa supistaa elinpiiriä ja ajankäyttöä muihin askareisiin. Kaupassakäynti, siivoaminen ja äidin kanssa juttelukin täytyy hoitaa, mutta flowta näistä kaikista askareista on hankalaa saada ellei sitten ole edellä kuvattu henkinen supersankari.

Kompleksisuus ja kaaos mielen voimavaroina

Ihmisen mieli on todennäköisesti joustavin ilmiö koko maailmassamme. Mieli taipuu niin blogipostauksien kirjoittamiseen kuin kynsien leikkaamiseenkin. Mielellä on kyvykkyys luoda merkityksiä ja myös toteuttaa niitä. Kenties suurin tekijä tämän mahdollistajana on ehkä hieman yllättäenkin mielen kaoottinen luonne. Kuka tahansa meditaationharjoittaja voi jo pienelläkin kokemuksella kertoa millainen muurahaispesä ihmisen ajatusmaailma on. Vähän väliä mieleen juolahtaa ajatuksia siitä, tästä ja tuosta. Monet noista ajatuksista synnyttävät mielleyhtymiä, jotka johtavat negatiivisiin tuntemuksiin ja tämä voi olla stressaavaa ja ahdistavaakin. Eipä siis ihme, että meditaatioharjoitusten tavoitteina usein kuuleekin olevan ajatuksista eroon pääsemisen.

Tässä on kuitenkin taustalla ajatusvirhe. Ajatukset itsessään eivät ole ahdistavia tai stressaavia sen enempää kuin ne ovat miellyttäviä tai flowta synnyttäviäkään. Ahdistavia ovat samanlaisina toistuvat, jankkaavat ajatuskuviot. Kompleksisuustutkijat ovat havainneet miten lukuisten yksinkertaisia sääntöjä seuraavien ”agenttien” (esim. muurahaisyhteisöt, kala- tai lintuparvet) yhteisvaikutuksesta syntyy vuorovaikutuskuvioita joita ei voi löytää yksittäisiä agentteja tutkittaessa. Parvikäyttäytymisessä syntyvät muodostelmat, kuten kurkiaura tai muurahaisyhteisöjen rakentamat keot syntyvät vain kun riittävän suuri joukko kohtuullisen yksinkertaisia sääntöjä seuraavia eläimiä alkaa toimia yhdessä. Kukaan ei suunnittele tai johda toimintaa, se vain syntyy vuorovaikutuksen tuloksena.

Samalla tavalla mielessä syntyy ajatuskuvioita, jotka eivät ole ihmisen itsensä tietoisesti suunnittelemia, valitsemia tai usein edes haluamiakaan. Lukemattomien eri olosuhteiden ja tapahtumien yhteisvaikutuksessa syntyy mielessä patterneja, jotka koetaan virtauskokemuksina tai yhtä hyvin myös ahdistuksena. Pelkkien virtauskokemusten etsiminen voi johtaa riippuvuuksiin, jotka kyllä nopean palautteen muodossa tuntuvat miellyttäviltä, mutta pitkällä tähtäimellä voivat johtaa toimintamahdollisuuksien kapeutumiseen ja rappeutumiseen. Pelkkien negatiivisten ajatusten vallassa ajelehtiminen ilman niitä rikkovia positiivisia kokemuksia voi puolestaan johtaa esimerkiksi masennukseen.

Hyvinvoivan mielen joustavuus

Hyvinvoiva mieli on sellainen, joka sietää monenlaisten ajatuskuvioiden läsnäoloa, mutta jossa mikään tietty kuvio ei jumiudu vallitsevaksi. Hyvinvoiva mieli heijastelee monenlaisten kuvioiden syntymistä, niiden väliaikaista ylläpitoa ja lopulta niiden muutosta jälleen uudenlaisiksi kuvioiksi. Tämä mielen muuttuvuus mahdollistaa moninäkökulmaisuuden ja reflektion. Yhteen tiettyyn kuvioon jumittaminen voi toki toimia tietyissä olosuhteissa jonkin aikaa hyvin, mutta olosuhteiden väistämättä muuttuessa ollaankin suurissa ongelmissa ellei mielellä ole vastaavaa joustavuutta kuvioidensa muutokseen.

Hyvinvoiva mieli on kompleksinen. Sitä kuvastavat hetkelliset kaaostilat, joissa suunta on toisaalta täysin epäselvä mutta samalla myös avoin kaikelle. Tällaiset kaaostilat kuitenkin löytävät nopeasti itsestään myös järjestystä, jolloin syntyy jälleen pysyvyyttä synnyttäviä toistuvia kuvioita. Nämä kuviot säilyvät jonkinaikaa – välillä virtauskokemuksina, välillä stressaavina muutospaineina – kunnes kuvioon alkaa taas muodostua epäsäännönmukaisuutta joka lopulta johtaa taas kuvion transformaatioon. Hyvinvoiva mieli on tasapainoinen, pysyvä, ennakoitava ja toisaalta yhtä aikaa myös kaoottinen, muuttuva ja yllätyksellinen. Tällaista mieltä kuvaa kultainen keskitie, jossa luutunkieli on riittävän tiukalla soidakseen, mutta samaan aikaan riittävän löysällä pysyäkseen ehjänä.

Meditaatioharjoituksen tulisi kehittää mieltä monipuolisesti. On tärkeää löytää keinoja terästää huomiokykyä ja löytää keinoja virtauskokemusten synnyttämiseksi. Tähän ei kuitenkaan saa juuttua yhtenä ja ainoana totuutena. Yhtä tärkeää on opetella kestämään kaoottisempia kokemuksia, epävarmuutta ja ahdistustakin. Pelkkä lyhyen tähtäimen hyvänolon maksimointi voi johtaa vaikeuksiin. Tarvitaan myös kyvykkyyttä eettiseen ajatteluun ja reflektioon. Hyvä harjoitustapa on sellainen joka antaa tilaa ja ruokkii tätä kaikkea.

Koulutus, syksy 2015

Flow – optimaalinen kokemus

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

snow-leopard-hd-1920x1200Juuri nyt mediaa dominoivat uutiset erilaisista hallituksen leikkauksista. Ihmiset ovat huolissaan palkkapussin pienenemisestä. Martin Seligmanin ja muiden tutkijoiden onnellisuuteen liittyvät tutkimukset kuitenkin kertovat ettei ole syytä huoleen – kunhan välttämättömät perustarpeet ovat täytetyt ei palkan määrällä ole käytännössä vaikutusta onnellisuuteen. Paljon suurempi vaikutus onnellisuuteen on esimerkiksi sillä, opimmeko suuntaamaan huomiotamme optimaalisella tavalla.

Mihaly Csikszentmihalyi on tutkinut onnellisuutta ja ihmisen optimaalista toimintaa jo useiden vuosikymmenten ajan. Hän teki 1990-luvun alussa tunnetuksi käsitteen ”flow”, joka viittaa juuri sellaiseen optimaalisen toiminnan tilaan, joka on ihmisen onnellisuuden kannalta hyvin keskeistä. Hän havaitsi että homeostaattisten tarpeiden tyydyttämisestä nousevan nautinnon sijaan ihmisen onnellisuus on enemmänkin kiinni kyvykkyydestä löytää tekemisestä itsestään nouseva motivaatio ja tyydytyksen kokemus.

Flow-tilan eli virtauskokemuksen voi saavuttaa hyvin monenlaisten askareiden parissa. Kuten edellä jo todettiin, on tällainen tila itsessään jo niin palkitseva, ettei ihminen tarvitse minkäänlaista ulkopuolelta tulevaa kannustinta tällaisen toiminnan harjoittamiseen. Flow:n kannalta ei siis ole väliä sillä saako 100% vaiko 75% sunnuntailisää. Itseasiassa palkkaan huomion kiinnittäminen on yksi tehokkaimista tavoista menettää sisäinen motivaatio ja sitä myöten myös mahdollisuudet kokea flow:ta.

Joku saavuttaa virtauskokemusen juoksulenkillä, toinen sudokujen parissa, kolmas rikkaruohoja kitkiessään, neljäs asiakastyössä. Tutkimusten mukaan suurin osa flow-kokemuksista saavutetaankin töissä, ei suinkaan vapaa-ajalla rentoutuessa. Vapaa-ajan markkinoillakin on kuitenkin flow:n merkitys hyvin tiedostettua. Nykyaikaiset tietokonepelit esimerkiksi ovat usein suunniteltu sellaisiksi, että ne pyrkivät antamaan pelaajalle virtauskokemuksia. Jos pelin tekijät onnistuvat tässä hyvin, koukuttaa se pelaamaan peliä yhä uudestaan.

Yksi ensimmäisistä tässä onnistuneista peleistä on 1970-luvulla kehitetty Tetris. Muistan itsekin hyvin kuinka kavereiden kanssa tätä ”videopeliä” pelattiin tuntikausia, omaa ja toisten ennätystä rikkoen. Flow:n syntymisen kannalta on tärkeää, että toiminta on riittävän haastavaa, jotta ihminen joutuu keskittymään siihen toden teolla – mutta samalla riittävän helppoa, jotta ihminen saa jatkuvaa palautetta onnistumisestaan. Tässä Tetris onnistui hyvin, sillä pikkuhiljaa nopeutuva palikoiden tippuminen löysi jokaiselle pelaajalle varsin nopeasti sellaisen tason jolla tämä joutui pelaamaan osaamisensa äärirajoilla.

Flow ja psykologinen kasvu

Flow on jo nykyään varsin tunnettu käsite. Harva kuitenkaan tietää, että itseasiassa tämän käsitteen keskeisimpiin seikkoihin kuuluu psykologinen kasvu. Csikszentmihalyin mukaan mikä tahansa toiminta johon ihminen uppoutuu ei johda psykologiseen kasvuun. Esimerkiksi television katsominen voi olla hyvin intensiivinen kokemus, mutta harvoin johtaa virtauskokemukseen. Optimaalinen kokemus on sellainen, jossa tietoisuus on vahvasti organisoitunut yhteen kohteeseen ja tavoitteeseen, ja jossa (hieman paradoksisesti) ihmisen minä muuttuu samalla kompleksisemmaksi.

Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa käytännössä? Mietitäänpä vaikka tilannetta, jossa ohjaustyön ammattilainen tapaa asiakkaan. Virtauskokemus voisi olla sellainen, että hän keskittyy erittäin tarkasti kuuntelemaan asiakkaan kertomusta, havaitsee asiakkaan kehonkielen ja kasvojenilmeiden pieniä mikroeleitä, ja samaan aikaan tuntee omassa kehossaan ja mielessään monenlaisia vastineita kuulemaansa ja havaitsemaansa. Tällainen asiakastapaaminen voi olla hyvin energisoiva ja virkistävä, vaikka tilanne sinänsä olisi haasteellinen. Mitä tässä tapauksessa tarkoittaisi minän kasvu kompleksisemmaksi?

Venäläinen kirjallisuusanalyytikko Mihail Bakhtin teki tutuksi moniäänisyyden käsitteen. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että hyvin toimivan ihmisen sisäistä dialogia kuvaa kyvykkyys ajatella tilannetta yhtä aikaa ikään kuin usean eri ihmisen silmin, usean eri ihmisen suulla. Tämä kuvaa minusta hienosti sitä mitä minän muuttuminen kompleksisemmaksi voi käytännössä tarkoittaa. Vaikka virtauskokemus supistaa keskittymisen usein hyvin rajattuun kohteeseen ja tavoitteeseen, synnyttää se samanaikaisesti psykologista kasvua – kyvykkyyttä havahtua näkemään elämämme yhä useammista suunnista.

Flow:n löytäminen meditaation avulla

Maailmasta löytyy monia ikivanhoja perinteitä, joiden perimmäinen tarkoitus on oikeastaan juuri virtauskokemuksen etsiminen ja sen kultivointi. Erilaiset meditaatioharjoitukset ovat tästä oivallinen esimerkki. Harjoitusten tarkoituksena on pohjimmiltaan löytää virtauskokemuksia yksinkertaistetuissa olosuhteissa ja oppia vähitellen siirtämään kokemukset meditaatiotyynyltä myös jokapäiväiseen arkeen.

Harjoitusten sudenkuoppa on se, että sekoittaa harjoitukset ja harjoituksen tavoitteen. Meditaatiossa kyse ei ole metodista tai menetelmästä. Itseasiassa on oikeastaan sama mihin huomion kiinnittää – olipa sitten kyseessä hengitykseen keskittyminen meditaatiotyynyllä, sudokun ratkaiseminen tai vaikkapa asiakkaan puheeseen keskittyminen vastaanotolla. Ei ole väliä mihin huomion kiinnittää, vaan miten. Mikäli tapa kiinnittää huomiota johtaa tietoisuuden integroitumiseen ja psykologiseen kasvuun, voidaan puhua hyödyllisestä meditaatioharjoituksesta. Mikäli taas psykologista kasvua ei tapahdu, kyse on ehkä vain mekanistisesta mielen kontrollin harjoittelusta.

Popularistisessa lähestymistavassa mindfulnessiin onkin helppo havaita keskittyminen erilaisten harjoitusten opetteluun, joita siivitetään lentävien lauseiden toistelemisella: ”Olet jo perillä”, ”Hyväksy tuntemuksesi”, ”Ole tässä hetkessä”. Nuo lauseet jäävät kuitenkin pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi, mikäli meditaatio-ohjaajalla ei ole kyvykkyyttä tunnistaa virtauskokemusta itsessään ja asiakkaassaan. Jos hänellä taas on tällaista kyvykkyyttä, saavat lauseet aivat toisenlaisen sisällön.

Mindfulness-menetelmiä käyttävän ammattilaisen tulisi kyetä muokkaamaan harjoitusta sopivan tasoiseksi asiakkaalleen. Johtavana ajatuksena on löytää keinoja työskennellä siten, että asiakas saatetaan flow:n äärelle. Harjoituksen täytyy olla riittävän haastava, jotta se haastaa asiakkaan työskentelemään omien kykyjensä ylärajoilla, mutta samalla riittävän helppo, jotta hän kykenee siinä onnistumaan.

Ei siis riitä, että opetellaan yhdessä pari-kolme mindfulness-harjoitusta ja kehoitetaan tekemään niitä joka ilta parikymmentä minuuttia. (Tämäkin tietysti voi olla jossain määrin hyödyllistä, mutta toisaalta harjoitus voi tuntua tylsältä ja jäädä pian pois.) Sen sijaan tulisi olla kyvykkyyttä työskennellä harjoituksen kanssa jatkuvasti ja muuntaa sitä sellaiseksi, joka palvelee tietoisuuden integroitumista ja psykologista kasvua. Mikäli asiakas löytää tiensä flow:n äärelle, sisäsyntyinen motivaatio huolehtii harjoitusten jatkumisesta.

Flow:n löytäminen omaan arkeen on tie sellaiseen onnellisuuteen, jota eivät hallituksen leikkaukset tai suuremmatkaan elämän vastoinkäymiset hetkauta.

Tiedottomuustaidot – popularistinen mindlessness

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageMuotikirjallisuutta lukiessa saa helposti kuvan, että mindfulness-harjoituksen tarkoituksena on päästää irti kaikenlaisesta ajattelusta, tuntemisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta. Sen sijaan, että mieli vaeltaisi menneessä ja tulevassa, se pysäytetään keskittymään vain käsillä olevaan hetkeen: ”Ajattele ihmistä, joka tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan istuu lootus-asennossa silmät kiinni meren rannalla. Mielessä ei liiku ajatuksia menneisyydestä eikä tulevaisuuden suunnitelmia. Mieli on tyhjä ja heijastelee vain meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Minää ei ole, on vain tämä hetki.”

Tuo mielikuva on kieltämättä hyvä mainos mindfulness-kurssille, mutta melko kaukana siitä todellisuudesta joka tietoisuustaitojen harrastajaa kohtaa. Onneksi! Tietoisuustaitojen käsittäminen pelkän loputtoman ”tämän hetken” palvomisena on hyvin kapea katsantokanta, vaikka se mukavia päiväunia synnyttääkin. Toki harjoituksessa yhtenä ulottuvuutena on myös toiminta, jossa pyritään havainnoimaan tietoisuutta ja huomiota pelkistetyissä olosuhteissa. Tarinallinen mieli ei enää johdakaan orkesteria. Loputtomien tarinoiden ja mielikuvien sijaan siirretään huomiota pelkistetympiin aistimuksiin, joista kumpuavia mielikuvia ja tarinoita samalla jätetään huomiotta. Tämä voi olla varsin rentouttavaa ja vapauttavaa. Samalla huomion siirtäminen kehoon auttaa kehittämään kehotietoisuutta ja ymmärrystä sen suhteesta ympäristöön.

Jos huomion siirtäminen tarinallisesta tietoisuudesta kehotietoisuuteen jää kuitenkin tietoisuustaitoharjoittelun ainoaksi (tai suurimmaksi) ulottuvuudeksi, voisi sitä verrata pianonsoiton opetteluun vain yhtä kosketinta käyttäen. Kosketin tulee kyllä tutuksi ja taidot tuon koskettimen painamiseen eri tavoin ja nopeuksin hioutuvat jopa mestarillisiksi, mutta samalla musiikillinen kehittyminen jää varsin vaisuksi.

Tiedottomuustaidot ja dualistinen ajattelu

Pelkkää tämän hetken aistimuksiin syventymistä voisikin kutsua tiedottomuustaitojen (mindlessness) opetteluksi. Tällaisessa harjoituksessa on nimittäin kysymys siitä, että tietoisuuden ulkopuolelle pyritään jättämään kaikki paitsi yksi, pelkistetty, huomion kohteena oleva kanava. Ihminen, joka on tietoinen vain kehon aistimuksistaan tai yhdestä mielessä toistettavasta sanasta, on kuitenkin varsin toimintakyvytön. Tavallinen elämä vaatii huomion siirtämistä monikanavaisesti erilaisiin kehon tuntemuksiin ja aisteihin, sekä toisaalta myös nopeiden ja merkityksellisten tulkintojen tekemistä näiden aistimusten kokonaisuuksista. Tämä vaatii myös kyvykkyyttä luoda tarinoita omien aiempien kokemusten ja toisaalta tulevaisuuden odotusten suhteen.

Popularistinen mindfulness tekee valtavan yksinkertaistuksen jättäessään huomiotta jo pelkän kehotietoisuudenkin moniulotteisuuden. Vielä paljon suuremman yksinkertaistuksen se kuitenkin tekee jättäessään huomiotta sen kuinka moniulotteisesti ihminen on taitavassa toiminnassaan sidottu ympäristötekijöihin. Tietoisen ihmisen tapauksessa tämä koskee paitsi materiaalista ympäristöä (talot, kadut, työkalut, luonto) myös symbolista (kieli, käsitteet, eleet, merkitykset) ja sosiaalista ympäristöä (vuorovaikutus, yhteisöt, yhteiskunnat).

Popularistinen mindfulness kertoo ylittäneensä keho-mieli dualismin ja siirtyneensä kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Samalla se kuitenkin huomaamattaan pohjautuu vielä perustavanlaatuisempaan dualismiin: Ihminen ajatellaan autonomiseksi yksilöksi, joka on erillään ympäristöstään ja muista ihmisistä. Mindfulness-harjoitusten avulla hän voi palata takaisin tähän todelliseen luontoonsa, joka on puhtaasti yksilöllisen kehomielen muusta (häiritsevästä) ympäristöstä erotettua toimintaa.

Tämä virheellinen käsitys johtaa harjoituksen tasolla korostamaan vain ihmisen kehotietoisuutta, jolloin ei huomata, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään autonomista yksilöä joka voitaisiin erottaa kaikesta siitä mikä hänestä yksilön tosiasiassa tekee. Kuten yhteisöjä tutkinut sosiologi Norbert Elias kirjoitti, yksilö on yksikkömuoto samasta asiasta, josta yhteisö on monikko. Nämä eivät siis ole kaksi erillistä asiaa, vain yksi ja sama asia kahdesta eri näkökulmasta kuvattuna. Kaikki se mikä meistä tekee yksilön on lukemattomin monisäikeisin sitein kudottu sosiaalisen verkkoihin. Juuri sen vuoksi esimerkiksi menneisyys ja tulevaisuus ovat väistämättä olemassa nykyhetkessä – nykyhetki, tulevaisuuden ja menneisyys ovat erottamaton vuorovaikutusprosessi.

Tietoisuustaitoharjoittelun moniulotteisuus

Kun puhutaan tietoisuustaitoharjoittelusta, tulee tämä ymmärtää paljon laajemmin kuin edellä käsitelty tiedottomuustaitoharjoittelu. Harjoituksen tulee kyetä lisäämään kehotietoisuutta, mutta myös tietoisuutta ajattelusta, tunteista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Harjoituksen tulee siis kyetä lisäämään refleksiivisyyttä – ihmisen kykyä reflektoida omaa itseään. Ilman refleksiivisyyttä ja pyrkimystä sen lisäämiseen ei harjoitus kykene poistamaan dualistisen harhakäsityksen luomia vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Nämä vuorovaikutusmallit ilmenevät paitsi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oman toimintamme ja ajattelumme tasoilla.

imageOheiseen kuvaan olen hahmotellut muutamia ulottuvuuksia joihin tietoisuustaito-harjoitteiden tulee kytkeytyä. Kehotietoisuus aisteineen on monilla ihmisillä yleisestikin liian vähälle harjoitukselle jäänyt alue, mutta samanlaisia katvealueita löytyy muiltakin alueilta. Tietoisuustaidot laajasti käsitettynä auttavat ihmistä integroimaan kehotietoisuutta, reflektiivistä ja sosiaalista minää, sekä ympäristöä yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi.

Tämä ei tietysti ole mikään helppo tehtävä ja vaatii harjoittajalta ja kouluttajalta laaja-alaisuutta. Toisaalta työskentelyn mahdollisuudet tällaisessa tietoisuustaitotyöskentelyssä ovat valtavan laajat, eikä täten tarvitse tyytyä one-size-fits-all ratkaisuihin.

Tietoisuustaidot – tie merkilliseen merkitykselliseen

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

imageEräs opiskelutoverini on vastikään alkanut tutustua mindfulnessiin ja esitti minulle hyvän kysymyksen: Millainen mindfulnessin kenttä oli kun itse aloitin aiheeseen perehtymisen (vuosituhannen vaihteen tienoilla) ja miltä se kenties näyttää kymmenen vuoden kuluttua tulevaisuudessa?

Eräs vanha buddhalainen viisaus kertoo: ”Jos haluat nähdä menneisyyteen, tarkastele nykyistä tilaasi. Jos haluat nähdä tulevaisuuteen, tarkastele nykyistä toimintaasi”. Tässäpä siis hieman pohdintaa tietoisuustaidoista ennen, nyt ja tulevaisuudessa:

Mindfulness saapui Suomeen

Muistelen, että sana mindfulness/tietoisuustaidot ei ollut minulle missään määrin tuttu vuosituhannen alussa. Siihen aikaan puhuttiin harrastajienkin piirissä vain meditaatiosta, mietiskelystä tai kontemplaatiosta ja terveydenhoidon puolella ehkä rentoutumis- tai mielikuvaharjoituksista. Mindfulness käsitteenä alkoi yleistyä julkisessa keskustelussa ehkä noin 10 vuotta sitten, jolloin silloin tällöin törmäsi aiheeseen muuallakin kuin meditaation tai joogan harrastajien joukossa.

Kuitenkin ehkä vasta noin viitisen vuotta sitten aiheesta alettiin puhua yleisemmin ja alkoi tulla varsin tavanomaiseksi, että käsitteeseen törmäsi normaalissa arjessakin. Vaikkapa yliopiston ”voimavaroja opiskeluun” -luennoilla. Myös mindfulness-koulutusten määrät alkoivat kasvaa selvästi. Itsekin pidin tuolloin ensimmäisen koulutukseni ammattilaisille. Sytykkeenä oli lähinnä tyytymättömyys tarjolla olevien koulutusten tasoon. Monet koulutukset olivat minusta lähinnä kirjekurssi-tasoisia perehdytyksiä, joiden kouluttajat itsekin olivat aiheeseen vain pinnallisesti perehtyneitä.

”Jos haluat nähdä menneisyyteen, tarkastele nykyistä tilaasi.”

Mitä voisi odottaa seuraavalta kymmeneltä vuodelta jos nyt aloittaisi tietoisuustaitojen opiskelun?

Oman (keho)mielen parissa työskentely on johdattanut elämääni hyvinkin paljon sellaisille urille, jotka olisivat muuten jääneet kulkematta. Todennäköisesti ainakin opinnot ja urapolku näyttäisivät erilaisilta. Varmaa on myös se, etten olisi tutustunut kaikkiin niihin ihmisiin, joihin tämän työskentelyn kautta olen törmännyt. Vaikkei meditatiivinen työskentely mitään nopeita tai radikaaleja muutoksia omaan persoonaan ja käyttäytymiseen tuo, on se antanut paljon voimavaroja esimerkiksi vanhemmuuteen ja erilaisiin työelämän myllerryksiin (jotka suuremmassa mittakaavassa alkoivat Suomessa vuoden 2008 talouskriisin jälkeen).

Ammatillisesti voin näin jälkikäteen nähdä, että monet työelämän onnistumisistani ovat meditaatiotyynyllä koetuista oivalluskokemuksista kummunneita. Esimerkiksi kehittelemäni Wu Wei -valmennustyyli on ottanut paljon vaikutteita itämaisista viisausperinteistä. Tietoisuustaitojen myötä olen saanut myös paljon taitoja ihmisten parissa työskentelyyn. Olen konkreettisesti huomannut, miten ihmistyössä oma keho ja mieli ovat se instrumentti jonka varassa operoidaan. Hyvä yhteys omaan itseen avaa vuorovaikutusta myös toiseen osapuoleen. Valmennus- ja ohjaustyössä olen käyttänyt tietoisuustaito-harjoituksia myös konkreettisena asiakastyön välineenä.

”Jos haluat nähdä tulevaisuuteen, tarkastele nykyistä toimintaasi.”

Mitä seuraavien 10 vuoden aikana tulee tapahtumaan mindfulnessin kentällä?

Tieteellinen tutkimus tietoisuustaitojen suhteen on jatkuvasti kiihtynyt. Voisikin sanoa, että nyt on varsinainen kulta-aika tehdä tietoisuustaitoihin liittyvää tutkimusta. Aihe on muodikas ja kiinnostava. Medikalisaation kriittinen tarkastelu julkisuudessa on omalta osaltaan nostanut pehmeämpien hoitomuotojen suosiota ja omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen on nousussa.

Suomessa on myös paraikaa menossa varsin suurimittainen tutkimus mindfulnessin vaikutuksista koululaisten oppimiseen, hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Tämän tutkimuksen tulokset varmasti vaikuttavat paljon siihen miten tietoisuustaitojen käyttö koulumaailmassa kehittyy Suomessa. USA:ssa on jo monia sovelluksia, kuten Susan Greenlandin Inner Kids. Mikäli meneillään olevan tutkimuksen tulokset ovat lupaavia, tulevaisuudessa esimerkiksi opettaja- ja ohjaajakoulutuksessa on tämän alan koulutuksille varmasti kovasti kysyntää.

Jännityksellä odotankin milloin ensimmäiset yliopistokurssit tietoisuustaidoista saapuvat. Nythän koulutusta löytyy kyllä erilaisiin mindfulness-pohjaisiin terapiasovellutuksiin, mutta ”puhtaampi” tietoisuustaitojen opettaminen sellaisenaan ja itsenäisenä alueenaan vielä puuttuu.

Tietoisuustaitoihin liittyvät tutkimustulokset eivät ole jääneet huomaamatta myöskään yritysten henkilöstöhallinnoila. Esimerkiksi monet suuret teollisuusyritykset (Sony, Google, Apple, IBM, General Electrics) ovat jo useita vuosia käyttäneet tietoisuustaitovalmennusta työhyvinvoinnin kehittämisessä.

Kaikenkaikkiaan siis elämme ammatillisessa mielessä nähdäkseni varsin mielenkiintoisia aikoja mindfulnessin suhteen. Silti paljon tärkeämpi ja kiinnostavampi kysymys on:

”Millä tavalla tietoisuustaidot voivat auttaa hyvinvoinnin ja onnellisuuden edistämisessä omassa henkilökohtaisessa elämässä?”

Millä oikeasti on merkitystä?

Maailmasta löytyy paljon tutkimustietoa siitä miten tietoisuustaitojen harjoittelu voi vähentää stressiä, vahvistaa immuunipuolustusjärjestelmää, parantaa tunteidensäätelyä, paksuntaa aivokuorta, lisätä onnellisuutta jne. Nämä ovat kuitenkin minusta sinänsä aika tylsää dataa. Ei elämää voi pelata ikään kuin se olisi jonkinlainen virtuaaliroolipeli, jossa pyritään saamaan mahdollisimman paljon ”terveyspisteitä”, ”onnellisuuspisteitä”, jne.

Paljon mielenkiintoisempaa on se mitä tällainen työskentely voi antaa merkitysten ja tarkoituksen tasolla.

Itselleni kaikkein tärkein aarre meditatiivisessa työskentelyssä on ollut merkitysten ja tarkoituksen löytyminen. Elämässä tulee usein aikoja jolloin ei oikein tiedä mitä on tapahtumassa, mitä pitäisi tehdä ja mihin keskittyä. Meditatiivinen työskentely tarjoaa aikaa ja tilaa löytää se millä on todellisuudessa merkitystä. Tämän oivalluksen valossa voi taas suunnistaa vähän eteenpäin.

Vanha viisaus kertoo, että huomio on kuin lamppu, jonka voi suunnata eri asioihin. Se ei kuitenkaan vielä useinkaan riitä, tarvitaan muutakin. Tarvitaan merkitys. Merkitys on kuin silmä, joka näkee. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi positiivisen psykologian piirissä merkityksellisyyden kokemuksen on todettu olevan onnellisuuden kannalta paljon tärkeämpi kuin ulkoisten olosuhteiden tai edes objektiivisen terveydentilan.

Oma toiveeni meditatiivisen työskentelyn suhteen onkin se, että kymmenen vuoden päästä olisin oppinut itsestäni yhtä paljon uutta kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Toivoisin myös, että olisin ymmärtänyt maailmaa muidenkin ihmisten näkökulmista ja löytänyt tapoja kulkea omaa polkuani harmoniassa muiden ihmisten polkujen kanssa.

Merkityksellisyys on merkillinen juttu. Uusien merkitysten avautuminen luo tilaa aina uusille merkityksille. Vanha kysymys elämän tarkoituksesta antaa ymmärtää, että tuo tarkoitus olisi jotenkin kiinteä ja valmis löydettäväksi. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että elämän tarkoitus rakennetaan päivä ja hetki kerrallaan. Jokainen oivallus avaa uusia näköaloja ja mahdollisuuksia uusille oivalluksille. Tärkeimmät näistä rakentuvat omaan itseen voimavaroiksi tuleville taipaleille.

Mindfulness ja ohjaus -koulutus ohjaustyön ammattilaisille, syksy 2015

Julkaistu kirjoittanut Ari-Pekka Skarp

03062011090Loka-marraskuussa 2015 järjestetään kolmen päivän mittainen mindfulness-koulutus, joka on suunnattu erityisesti ohjausalan ammattilaisille ja esimiehille lisäkoulutukseksi sekä oman hyvinvoinnin tueksi. Koulutuksen aikana käydään läpi mindfulness-harjoitusten perusteita sekä teoriassa että käytännössä. Mitään aiempaa kokemusta aiheisiin ei vaadita, mutta aiempi kokemus aihepiiristä mahdollistaa syvällisemmän paneutumisen aihealueisiin. Koulutukseen sisältyy myös henkilökohtainen työnohjaus, jossa voidaan käsitellä asiakastapauksia ja/tai osallistujan omaa työskentelyä harjoitusten parissa.

Tarkempia tietoja koulutuksesta löydät täältä.